XVI.
Kaupungissa ei oltu koskaan ennen nähty niin pikaisesti tehtyjä pesäntila-laskuja ja niin nopeata varojen rahaksi muuttoa, kun Anton Jessenin, Cornelius Knudsenin ja vanhan Brandtin vararikoissa. Ja yleisesti puhuttiin tuosta tavattomasta taidosta, jolla pankinjohtaja T. Vold oli toimittanut nämä asiat. Näyttipä melkein siltä kuin hänellä olisi ollut kaikki selvillä edeltäpäin, arvelivat muutamat.
Hän oli itsestään määrätty uskotuksi mieheksi ensiksi sentähden, että hän tunsi pesät ja niiden keskinäiset asiat ja toiseksi, että hänellä heti pankkien jälkeen oli enin saamisia. Mutta jälestäpäin tuli ilmi että hänen velkansa olivat niin varmaan taatut ettei hänen osalleen mitään tappiota tullut. Kiinteässä omaisuudessa oli hänellä suuria pantteja, joita ei kukaan aavistanut, ja muuten oli hän niin hyvin takauksilla varustettu, että omisti kaikki Jessenin tavarat ja sitä paitsi oli Knudsenilla ja Krögerillä suuria velkoja hänelle.
Ensimäisessä huutokaupassa osti hän jo molemmat talot, sekä Brandtin vanhan komean rakennuksen että Cornelius Knudsenin suuret rakennusryhmät alas rantaan asti; siitä tuli melkein koko kortteli.
Sitten tarjoutui hän ottamaan nuo kolme tavara varastoa, ja toimitti niin, että hän ne sai, ja sitten ei huutokaupalla tullut muuta myydyksi kuin huonekalut ja irtain omaisuus. Sieltä osti hän suurimman osan Brandtin arvokkaista kapineista, jotka siis saivat jäädä paikoilleen. Krögerin perhe ja rouva Knudsen saivat muuttaa ja uusi omistaja ryhtyi järjestämään kaikkia oman päänsä mukaan.
Törres Vold oli nyt täysikasvuinen mahtava mies, jolla ei ollut toisia ihmisiä kohtaan muuta tunnetta kuin että ne olivat heikompia häntä. Hän oli tullut rotevaksi ja vahvaksi ja oli nyt paljon kauniimpi kuin nuoruutensa ensi aikoina. Kesakot olivat hävinneet ja punanen parta oli huolellisesti leikattu suippupäiseksi. Hänen vilkas terävä katseensa teki hänen ulkomuotonsa huomattavaksi ja talonpojasta näkyi enään harvoja jälkiä.
Hän toteutti nyt Krögerin vanhan aikeen yhdistämällä molemmat puodit suurella ovella; rouva Knudsen'in yksityisen huoneen käytti hän konttooriksi, ja itse asettui hän Brandtin huoneisiin. Hänen mielessään olivat aina nuo pariisilaiset makasiinit, joita hän ei ollut nähnyt. Mutta hän saattoi tulla toimeen muutenkin, sillä hän oli aivan selvillä siitä, mikä hänen kaupungilleen sopi.
Jo aikaisin keväällä sai hän puotinsa avatuksi, ja koko kaupunki riensi nyt sinne.
Täällä oli hän noudattanut samaa järjestelmää kuin ennen rouva Knudsenin puodissa kun he yhdessä neiti Thorsenin kanssa käänsivät koko puodin nurin yhtenä yönä. Rouva Jessen oli nytkin ollut hänen apunaan.
Nyt istui rouva Jessen pääkassassa, hienon kalterin takana, kuin harvinainen lintu häkissä. Hän hymyili vienosti ja katseli ylös lempeillä silmillään, ja nyökäytti silloin tällöin päätään pienelle miehelleen, joka oli myöskin saanut siellä tuottavan paikan ensimäisenä puotipalvelijana. Kotona oli hänellä oiva poika, jonka kehdosta kaupungilla tiedettiin kertoa yhtä monta sukkeluutta, kuin pojalla oli punasta hiuskarvaa päässä.
Mutta pankinjohtaja T. Vold'ista ei enään sanottu mitään kokkapuheita. Perin typeränä pidettiin sitä, joka vielä viittasi "rouva Knudsenin kassaan". Paljon suuremmoisemmin olisi sen pitänyt tapahtua, tuollaisen rikkauden hankkimista varten. Syytä oli ihailla tuollaista omatekoista miestä ja Jumalan siunausta.
Tässä asemassaan saattoi hän tuottaa pienelle yhteiskunnalleen kaikkea sitä vahinkoa, joka syntyy kun ahnas rahamies lukua pitämättä mistään hallitsee pankkia ja krediittiä. Hänen silmänsä olivat kaikkialla, ja missä äyrikin oli saatavissa, siihen iski hän kyntensä, ryöstäen köyhemmiltä kaiken ansion. Jos joku pieni kauppaliike alkoi kukoistaa, pani hän heti esteen krediitille, panetteli sen omistajaa ulkomaalaisille, joiden kanssa hän sitten itse teki sitoumuksia, karkoittaen siten entisen liikemiehen. Hän oli kaikkialla mukana, kaukana ulkopuolella omaa varsinaista kauppaliikettä, merikaupassa ja kaiken laatuisissa kauppayrityksissä. Hän ei ylenkatsonut kahta kruunua, kun sai sen ottaa toiselta.
Sentähden palveltiin häntä kuin Moloch'ia, vielä suuremmassa määrässä kuin pankinpäällikköä, sillä Vold'in kaltainen ei hän kumminkaan koskaan ollut. Kaikki kauppiaat kumartelivat häntä, hiipivät piiloon pienine lihapaloineen ja uskalsivat tuskin sanomalehdissä ilmottaa peläten että tuo suuri mies, aavistaen heillä olevan jotakin menekkiä, ryöstäisi heiltä leivän.
Sentähden tulikin hän valituksi kaikenmoisiin kunnallisiin toimiin, seuroihin ja yhdistyksiin.
Ilman hänen nimeänsä olisi paras liike joutunut häviöön. Jos joku häntä loukkasi, voi yhtä hyvin heti mennä pormestarin luo kirjoineen.
Kun hän sentähden parin vuoden kuluessa oli tyhjentänyt kaupungista kaikki mitä sieltä lähti ja käyttänyt hyväkseen kaikki mahdolliset edut ja elinkeinot, pisti hänen päähänsä, että nyt kun hän oli jo yli kolmenkymmenen vuoden vanha pitäisi hänen päästä valtiopäiville.
Kaupungissa oli tapana, että jos joku oli rikastunut, hän pistäysi valtiopäivillä.
Oikeistolle ei hän hiiskunut mitään; mutta ystävänsä pastori vilkutti ainoastaan merkitsevästi silmäänsä hänelle, puoltaessaan häntä. Vasemmistolle huomautti hän olevansa itsenäinen mies, joka oli noussut kansan syvistä riveistä, ynnä muuta senkaltaista, jota he pitivät tärkeänä. Hän ei sitäpaitsi ollut vaarallisesti sivistynyt ja oli rikas mies, joka kävi kirkossa.
Ainoastaan "Työväen yhdistys" ei tahtonut valita häntä. Heidän puheenjohtajanaan oli Simon Varhoug, joka varoitti heitä Törres Voldista. Mutta silloin meni Törres alas ranta-aittaan ja sanoi kaikkien kuullen: No Simon, kun olet sosialista…
Kauhistuneena rupesi viisas Simon vastustelemaan; mutta sana levisi kaupungille; jopa sanomalehdessäkin kirjoitettiin, että vahvoja sosialistisia virtauksia on ruvennut liikkumaan "Työväen yhdistyksessä"; ja kun Simon Varhoug tuli aivan liikutettuna erääseen satunnaiseen kokoukseen puhdistamaan itseänsä ja tovereitansa noista hirveistä syytöksistä, täytyi hänen ystävänsä ja toverinsa Halvor Röidevaagin ilmoittaa hänelle, että joka ainoa yhdistyksen jäsen oli eronnut työväenyhdistyksestä, jonka tähden sali oli tyhjänä. Ja seuraavana päivänä ei tuosta uhkeasta yhdistyksestä ollut muita jälellä kuin nuo kaksi jalokiveä: Simon Varhoug ja Halvor Röidevaag, kertoi samainen lehti.
Niin tuli Törres Vold valituksi suurella enemmistöllä.
Alussa hän katui, eikä viihtynyt ensinkään valtiopäivillä. Hän luuli kauvan aikaa, että hänestä tehtiin pilaa.
Saman tapainen tunne jonka hän tunsi ennen nuorena seisoessaan tuon juovan edessä, joka eroitti hänet korkeammasta yhteiskuntaluokasta, saattoi hänet nytkin levottomaksi tuossa totisten miesten keskessä, jotka keskustelivat pöytäkirjakomitean ehdotuksista ja monesta muusta asiasta, jota ei hän ymmärtänyt.
Mutta jälestäpäin hankittuaan tietoja noista miehistä, jotka puhuivat niin mahtavasti ja näyttivät niin rohkeilta, sai hän tietää että he olivat köyhiä, toinen köyhempi toistaan, … ha! … tuikiköyhiä kaikki! Ha, ha, ha! Mitä välitti hän heidän terävistä r—r'istä ja paksuista niskoistaan! Siellä oli pari rikasta miestä, joidenka seuraan hän liittyi, teki tuttavuutta monen muun rikkaan kaupunkilaisen kanssa, ja pääsi pitkälle seuraelämässä kukistumatta.
Itse kokouksissa oli hänellä tavattoman ikävä; mutta käytävillä ja portailla, aina kellarikerroksesta ylös lehterille, oli hänestä hauska kuleksia. Iltapäivällä kun kaikki huoneet olivat valaistut, ja koko rakennus lämmitetty, vaelteli hän kuulumattomasti pehmeillä matoilla, käytävältä käytävälle, ohi kumartelevien vahtimestarien, poikkesi ravintola-huoneesen, istui siellä hetkisen mukavassa nojatuolissa nauttien virvoitusjuomia, ja näyttäydyttyään milloin missäkin paikassa lähti uudestaan liikkeelle; ja kun hän vielä lisäksi tästä kaikesta tiesi saavansa maksun, niin sekös oli hänen mieleensä.
Ja kuinka hyvin hän käsitti, että nuo talonpojat, joita hän täällä tapasi, vaan joista hän kaupungin tukkukauppiaana pysytteli erillään ja joiden kotielämän ja ahtaat olot hän tunsi — olisivat kernaammin myöneet sielunsa autuuden, kuin luopuneet mukavasta elämästään tuossa palatsissa.
Hän tunsi itsensä levolliseksi erittäinkin puheensa jälkeen.
Ajatuksen siihen oli hän saanut pastori Opstadilta ja odotti nyt ainoastaan sopivaa tilaisuutta sen esittämiseen. Eräänä aamu-päivänä, kun sali ja lehteri olivat täynnä kuulijoita ja keskustelu-aineena oli joku koulukysymys, nousi hän ylös puhumaan, ilmoittaen puolestaan seisovansa kokonaan lapsuuden uskon pohjalla. Hän tiesi kyllä että nykyaikaan ei semmoista pitäisi sanoa, jos mieli kantaa sivistyneen ja eteenpäin pyrkivän miehen nimeä; mutta hän oli yksinkertainen suora mies, joka oli lähtenyt kansan syvistä riveistä. Niin, hänestä tuntui rakkaalta saada tässä salissa tunnustaa, ettei hän ollut joutunut kauvemmaksi kuin lapsuuden uskon vahvalle pohjalle ja hän tahtoi rukoilla Jumalaa, ettei hän koskaan joutuisikaan sen kauvemmaksi.
Tämä puhe herätti huomiota ja yleisesti kummasteltiin, kuinka tuo nuori mies, samalla kun hän vähässä ajassa oli koonnut itselleen omaisuuden, ennätti ottaa osaa uskonnollisiin kysymyksiin. Ja vaikkei hän koskaan enään lausunut mitään, pidettiin häntä tämän jälkeen paraimpina kykynä valtaistuimen ja kirkon puolella.
Hänen kotikaupungissaan iskivät oikeiston miehet silmäänsä pastori
Opstadille ja puristivat lämpimästi hänen kättänsä.
Vasemmisto jäi siihen tavallisuuden mukaan ottamaan mittaa omista pitkistä nenistään ja kiroilemaan siitä että siis oli hänkin heidät pettänyt.
Mutta Simon Varhoug kuiskasi ystävälleen:
— "Sanoinhan sen? — Siinä on piru tuossa miehessä."
Mutta suurinta huomiota herätti kuitenkin se, kun pääkaupungin lehdissä kerrottiin virallisesti ja varmasti, että herra valtiopäivämies, tukkukauppias ja pankinjohtaja T. Vold nimitetään pyhän Olavin ritarikunnan jäseneksi, — tiedonanto teki aivan valtavan vaikutuksen.
Nekin jotka olivat tottuneet paikkailemaan mokomia koristuksia vaipuivat ajatuksiin; naiset silmäilivät syrjittään miehiänsä ja aprikoivat: sellaista et sinä saa milloinkaan; niin — pikku porvarit ja yhteiskunnan vähäpätöisimmätkin — ne istuutuivat yksinään ja ryhmittäin, isä ja äiti lasten sängyn vieressä, istuivat siinä ja tuijottivat, yhä punniten sitä, että tämä mies, joka kaikkein tieten ei ollut muuta tehnyt kuin toisia vahingoittanut, että tämä mies oli löydetty ja että häntä oli ennen muita kunnioitettu.
Että tämä kaukaisen paikkakunnan kaikella vääryydellä koottu rahaläjä, että haju siitä oli voinut levitä aina Tukholmaan saakka! — Se heitä hämmästytti ja se sai heidät ajatuksiinsa vaipumaan. Eikö ollut oikeastaan heidän puolestaan kurjaa ja lapsia kohtaan ihan väärin että heitä kasvatettiin siihen, että se on rehellisyys joka maan perii. Sillä eihän se ollut ollenkaan totta. Ja ryöstettiinhän heiltä siten yksi mahdollisuus toimeen tuloon tässä maassa, kun heitä pakotettiin lukemaan ja oppimaan ja kun heissä herätettiin kunnioitusta tietoihin samalla kun heiltä salattiin, että tie yhteiskunnan juuripuolilta sen latvaan oli tehty ainoastaan niitä voitonhimoisia varten, jotka eivät koskaan mistään hävenneet, niitä teeskentelijöitä varten, jotka eivät koskaan silmiänsä räpäyttäneet.
Mutta tuon suuren miehen edessä kääntyivät kaikki terävät piikit maata kohden, ja koko kaupunki mateli hänen edessään, kun hän kesällä palani valtiopäiviltä. Kaikki liikemiehet, jotka sillä välin olivat löytäneet jonkun luun järsittäväkseen, piilottivat huolellisesti saaliinsa ja ilmestyivät luikerrellen suuriin kansalaispäivällisiin, jotka pidettiin klubbilla, kotiin tulleen herra Voldin kunniaksi.
Juhlapäivällisiin piti naistenkin ottaman osaa ja siellä saisi Törres tavata kauniin rouva Steinerin, joka muutama kuukausi sitten oli tullut kaupunkiin.
Pukeutuessaan ja ajatellessaan kaikkia vastaus-puheitaan, hiipi ajatus rouva Steineristä vastustamattomasti sanojen väliin häiriten häntä. Hän oli kuullut että rouva Steiner oli tullut kaupunkiin luovuttamaan atelier'insä, joka näinä vuosina oli seisonut tyhjänä häntä varten, sekä myymään kaikki tavaransa lähteäkseen heti taas takasin. Sen hän piti jotenkin uskottavana, sillä pääkaupungista kerrottiin, että hänen miehensä oli joutunut häviölle, eikä luultavasti enään voisi häntä kustantaa.
Hän tunsi, että vaikka olisi kuinka itseään varustanut, riippui kaikki kuitenkin siitä tavasta, jolla rouva Steiner ottaisi hänet vastaan. Vielä tässä silmänräpäyksessä muistellessaan entisiä vaiheitaan, tuntui hänestä kuin tämä nainen olisi ollut hänen viimeinen koetuksensa.
Rouva Steiner oli pitänyt häntä narrinaan; kulettanut hymyillen hänet syvänteen reunalle saakka. Olisikohan hänellä vielä valta? — tahi olisiko tässä kosto mahdollinen?
Tuon suuren miehen ympärille pöydän ääressä oli kokoutunut niin suuri ihmisjoukko, että hän saattoi ainoastaan vilahdukselta nähdä rouva Steineriä eräässä naisparvessa. Mutta samassa silmänräpäyksessä tunsi hän lämpimän nytkähdyksen sydämmessään, ikäänkuin hänen henkäyksensä olisi pysähtynyt tuon naisen eteen, joka ennen oli hänet vallannut ja jonka valta tuntui vieläkin olevan sama.
Sitten alkoivat puheet joissa tuota suurta miestä siveltiin lihavimmilla sanoilla mitä saattoi löytää. Ensin puhui pankinpäällikkö Christensen nuorille kyvyille, jotka vähitellen astuvat toisten sijaan, ryhtyvät työhön ja niin edespäin.
Senjälkeen lausui asian-ajaja Dreyer tervehdyksen yhteiskunnan heikoimpain puolesta, joille Törres oli ollut isänä ja hyväntekijänä.
Sitten astui esille eräs valtiopäivämies maaseudulta; hän puhui tuolle itsenäiselle miehelle, joka oli kohonnut kansan riveistä ja niin edespäin. Mutta pastori Opstad puhui paraiten.
Hän ei tahtonut että liiaksi ylistettäisiin n.k. omatakeista miestä… Sillä itsestään ei ihminen mahda mitään; eikä kukaan sitä paremmin tiennyt kuin hänen ystävänsä T. Vold.
Aina oli hän tunnustanut sen, että siunaus tulee ylhäältä päin ilman omaa ansiota; köyhien ja vähäpätöisten piiristä oli hän kohonnut ja sentähden oli Jumala lihottanut hänen laumansa ja suonut hänelle tätä maallista hyvää. Ja ylhäältä saatuna antina oli hän sitä vastedeskin hoitava … siitä oli pappi varma. Törres oli vastannut tähän hyvin arvokkaalla tavalla; olihan hän käynyt pankinjohtajan koulua ja sittemmin kehittynyt suurkäräjissä, niin että hän voi lausu tyhjän päiväisimpiä sanoja ja imelintä mielittelyä niin totisesti ja vakuuttavasti kuin puhuu se, joka puhuu sydämmestään.
Rouva Steiner istui pöydän alapäässä erään vanhan ihailijansa vieressä; hän voi nähdä kunniavieraan, joka kerta kun tämä nousi puhumaan, hän kuuli kaikki mitä muut sanoivat hänelle. Ja tuoko oli siis se puotipoika, joka kerran oli ollut hänen käytettävänään ja jota hän niin oli ivannut!
Siitä pitäin oli hänellä ollut paljon vastoinkäymisiä. Pääkaupunki oli jo suuresti muuttunut, kun hän palasi sinne. Tuskin kukaan enään muistikaan skandaali ja avioero juttuja; mutta sijaan oli tullut uusia ja paljon pahempia juttuja. Hän kyllä huomasi, että häntä katseltiin jonkinmoisella uteliaisuudella, mutta häntä katseltiin kuitenkin niinkuin sellaista, joka oli suorittanut elämänsä urotyön ja kun vielä lisäksi hänen miehensä, joka ei ollut ollenkaan parantunut entisestään, ei enään sanonut varainsa kannattavan kustantaa kahta, vaimoa ja jalkavaimoa —, niin oli hänen täytynyt palata takasin tuohon pieneen kaupunkiin — puoleksi epätoivoisena, ja aivan neuvotonna tulevaisuudestaan.
Kaunis oli hän yhä vieläkin ja paremmin puettuna kuin kukaan muu tässä salissa ja kuta pitemmälle tuo suuremmoinen kansallisjuhla eteni ja kaikki ihailun maljat tyhjennettiin tämän yhden ainoan pään päälle, sitä enemmän alkoivat rouva Steinerin silmät kimmeltää, ja hän kysyi itsellään, eikö tässä mahdollisesti olisi saavutettava sitä, mitä hän tarvitsi, huoletonta rikkautta ja miestä.
Hänessä piili vielä pelko tuon miehen raakuutta, mutta koko maailma oli hänen jalkojensa juuressa, ja kuka ties oli hän muuttunutkin. Kaikista pahinta oli, jos hän oli ymmärtänyt — ja aivan varmaan oli hän sen jälestäpäin ymmärtänyt, kuinka paljon siinä oli hänen syytään tuossa tapahtumassa sinä iltana; olikohan hän antanut sen anteeksi? — voisikohan häntä saada sitä unohtamaan? — ja epävarmoina molemmin puolin tapasivat he toisensa illemmalla; ja ikäänkuin salaisen sopimuksen kautta pisti rouva Steiner kätensä herra Voldin kainaloon ja he poistuivat erääseen tyhjään syrjähuoneeseen.
Törresin sydän tykytti niinkuin hänen nuoruudessaan kun he istuivat; he hiukan naurahtivat molemmat.
"Te olette tosiaan paljon muuttunut herra Vold."
"Mutta te ette ole muuttuneet ollenkaan, ette vähintäkään", sanoi tämä ja katsoi häntä silmiin, tarkastellen hänen olkapäitään, tuolla ahnaalla katseella, jonka hän tunsi niin hyvin ja jota hän niin pelkäsi.
"Me emme koskaan tavanneet toisiamme Kristiaaniassa", sanoi rouva
Steiner.
"Mutta minä kuitenkin kyselin teitä kaikista hienoimmista paikoista, mutta siellä ei ollut yhtä elävätä sielua, joka olisi tuntenut teidät."
Sama epähieno talonpoika oli hän yhä vieläkin ja rouva Steiner muutti puheen ainetta;
"Kuinkas te viihdyitte suurkäräjillä Kristiaaniassa?"
"Vallan mainiosti", vastasi Törres.
"Mutta eikö ollut hiukan vaikeata tuolla tavalla noin päästä kaikkialle."
"Mitäs tyhjää, minä en ujostellut, olinhan minä rikkaampi kuin kaikki nuo yhteensä", sanoi hän ja nauroi noilla suurilla vahvoilla hampaillaan häntä vasten kasvoja, että rouva Steiner taas hiukan peräytyi.
Mutta kun Törres Vold nyt kerran oli antautunut liukumaan, niin kertoi hän niinkuin vanhalle uskolliselle ystävälleen kaikki, mitä hän näitten vuosien kuluessa oli toimittanut.
Sen hän heti näki, ettei nyt voinut olla puhetta ivaamisesta, nyt oli asiat sillä kannalla, että menneisyys oli unohdettava ja että tuo nainen oli otettava mukaan, sillä nyt hän itse seisoi kunniassa kukkuloilla, tuo toinen turvatonna.
Ja yht'äkkiä tunsi hän koko luontonsa kohoavan, ajatellessaan että hänen nuoruutensa kaikista mahdottomin unelma oli toteutumaisillaan. Tuo nainen, joka oli ollut ja oli vieläkin yksi noita kaikkein hurmaavampia, ja joka oli ollut niin huimaavan korkealla, hänet oli nyt mahdollista valloittaa; hän tahtoi suudella hänen valkoista niskaansa ja taivuttaa sitä samalla. Ja samalla kun hänessä rakkaus leimahti ilmi tuleen, samassa oli siihen sekaantunut kostonkin tunnetta, juuri niinkuin hän naista tahtoikin rakastaa.
Rouva Steiner oli unohtanut laskunsa ja tunsi itsensä aseettomaksi. Tuo alkuperäinen raaka voima, jota hän jo ennen oli talonpoikaispojassa ihaillut valloitti hänet yhtäkkiä, hän kalpeni kalpenemistaan, kuullessaan toisen puhuvan, hän oli aikonut punnita ja miettiä, mutta nyt tunsi hän kaikki päättyvän sillä että tuo toinen otti hänet puoleksi väkisin.
Useita kertoja olivat muutamat juhlatoimikunnan herrat huolestuneina etsineet kunniavierasta ja samassa aina hienotunteisuudesta vetäytyneet takaisin.
Törres Vold tarttui hänen käteensä ja sanoi: nyt minulla on kaikki, paitsi yksi kaikkein korkein, sallikaa minun nyt viedä teidät niihin huoneisiin, joista te kerran karkoititte minut ulos, niin olemme kuitit — ja kahden kertaisesti onnelliset. Rouva Steineriä puistutti, mutta samassa lähestyi heitä varovasti pankinjohtaja Christensen.
"On vaikea tulla yksimielisyyteen?" — kysyi hän hienosti.
"Ei — nyt olemme me yksimieliset" — huudahti Törres Vold, ilosta loistaen; — "eikö totta — rouva!" — Rouva oli kohonnut seisaalleen, he seisoivat käsikädessä, hymyilevän pankinjohtajan edessä. Rouva Steiner käänsi päänsä Törres Voldin voimakasta olkapäätä vastaan ja kuiskasi: "Niin olkaamme yksimieliset" —.
Kun hän myöhään yöllä kulki kotiinsa juhlasta, joka oli muodostunut myrskyiseksi kihlajaisjuhlaksi, teki Törres kierroksen, sittenkun oli seurannut morsiantaan hänen asuntonsa ovelle.
Hiljaisessa tyynessä kesä yössä harhailivat tuoksut niityiltä ja kanervikko kankailta kaupunkiin. Törres seisahtui muutamaan kulmaan ja hengitti syvästi ilmaa keuhkoihinsa, ja tuon tutun maaseutu ilman mukana muistuivat hänen mieleensä lapsuuden ja nuoruuden päivät — ne oli aikoja ne, joita hän ei ollut joutanut viimeisten kiireisten vuosien aikana muistelemaan. Ei hän ollut ajatellut sukulaisiakaan, ja jos joku heistä tuli kaupunkiin, oli hänellä ensimmäisenä huolenaan päästä heistä erilleen.
Mutta tänään koutuivat muistotkin hänen mielialaansa, joka oli niin viehkeä ja onnea täysi, ja hän ymmärsi oikeiksi papin sanat, että Jumala oli hänen työtänsä siunannut. Olihan hänen pitkin matkaa käynyt niinkuin Jaakopin! — Ja olihan hän nyt noiden seitsemän vuoden kuluttua saanut Raakelinsa, saanut ihanimman Raakelin, minkä yksikään mies voi toivoa omaksensa.
Huoneensa edustalle seisahtui hän, tarkasteli tuota kultakirjamilla kirjoitettua omatekoista nimeänsä, mutta ylhäällä suurissa saleissa ja makuuhuoneessa palasivat hänen ajatuksensa takasin tuohon ihanaan naiseen, noihin ihmetteleviin vieraihin ja hänen omaan kaikkia hallitsevaan voimaansa.
Ja kun hän oli riisuutunut ja mennyt levolle, alkoi hän ajatella lapsiansa ja hän alkoi miettimään mikä olisi pantava esikois pojan nimeksi.
Yhtäkkiä ikäänkuin ilmestyksen kautta sattui se hänen mieleensä ja hän mainitsi sen puoliääneen pimeässä, ikäänkuin kiitollisuudesta.
Jaakoppi — on nimi. — Jaakoppi on se nimi, jota hänen poikansa tulisi kantamaan ja itse opettaisi hän poikaansa tätä nimeä kunnialla kantamaan.
Loppu.