IV.
Seuraavana iltana kippari Worse taas oli klubissa, ja hyvä hänen oli olla. Ainoastaan ensimmäisenä päivänä siellä oli ollut niin kiusallista noiden nuorten Amerikkalaisten seurassa.
Myöhemmin vanhat ystävät kokoontuivat hänen ympärillensä, ja hän kertoi heille monta hauskaa juttua Rio de Janeirosta, lauloipa heille erään englantilaisen laulunkin espanjalaisella jälki-säikeellä, minkä oli oppinut eräältä kauniilta tytöltä, joka oli maannut riippu-matossa kahden palmupuun välissä.
Se huvitti, sillä klubissa oli tapana laulaa melkein joka ilta; ja opittuansa jälki-säikeen lauloi koko joukko voimakkaasti niin että lusikat kilisivät suurissa höyryävissä toddy-laseissa:
"Ah chio — chio — la-la-la,
Ah — chio — chio voi!"
Siellä oli sekä satamavouti Snell että kontrollöri Aarestrup, tullinhoitaja Preuss, palopäällikkö ja muuten koko joukko kipparia ja laivan-omistajia.
Tietysti puhuttiin koko kaupungissa kippari Worsen olosta Haugelaisten kokouksessa, ja hän sai pitää hyvänänsä paljon iva-sanoja sen johdosta.
Hänestä oli paras nauraa muiden kanssa; suuttuminen ei olisi asiaa parantanut, ja lopulta oli hän niin jumalaton että luki pöytärukousta Endre Egeland'in tapaan. Paitse sitä huvitti häntä kun kaikki klubissa viimein päättivät että Jaakko Worse oli viekas vanha armastelija, joka viljeli pyhien tuttavuutta kauniitten tyttöjen tähden.
Matami Torvestad ei sittemmin ollut häntä häirinnyt. Kun he tapasivat toisiansa, pyysi hän aina kaptenia muistamaan jälkiänsä, mutta yhtä lempeä hän oli, vaikk'ei Worse tullutkaan.
Saatuansa kapineensa laivasta, lähetti hän Laurits'in neiti Saaralle viemään arkun, joka oli näkinkengillä koristettu ja ihmeellisin kapine, minkä hän oli Riosta tuonut.
Tästä suuresta lahjasta matami Torvestad tyttärensä puolesta kiitti kaptenia lempeästi, nuhdellen häntä siitä, sanoen että tällaiset komeat esineet helposti nuoressa tyttösessä voivat synnyttää maailmallista ja turhaa mieltä.
Kesän kuluessa Worse lakkasi kaipaamasta Randulfia. Hänestä tuntui hyvältä olla rauhassa kotona, asiansa menestyivät hyvin, ja koko kaupunki jumaloitsi häntä hieman, hän kun oli vienyt ensimmäisen laivan Rioon.
Pojaltansa Lybekistä hän ei usein saanut kirjeitä. Mutta rätingeistä hän näki että tuo nuori herra eli ja eli reippaastikin. Heidän välinsä ei ollut koskaan ollut erittäin hellä, osittain siitä syystä että isä oli niin paljon poissa kotoa ja osittain sentähden että poika oli äitinsä mämmittelemä ja lellittelemä.
Äiti oli ollut teeskennelty hentohermoinen nainen, joka ei ajatellut muuta kuin ritareja, linnaneitosia, aseenkantajia, kuutamoa, salaovia, pitkiä kiharoita ja kierto-portaita.
Hän oli aikanansa viehättänyt perämies Worsea eräällä soutoretkellä kuutamossa. Kippari Worse ei ollut koskaan ennen nähnyt niin hienoa naista, niin suuria kosteita silmiä — ei Itämerellä eikä Välimerellä.
Ja tämä nainen oli tullut hänen omakseen ennenmainitulla souto-retkellä, kun Worse, sittenkuin seura oli juonut kahvia eräässä pienessä saaressa, oli ottanut hänet syliinsä ja kaalaten kantanut häntä veneesen, odottamatta kunnes se pääsi oikein rantaan.
Sepä muistutti tuota hienoa naista vähäisen Romarinosta, joka iski vahvan käsivartensa Mirandan hoikkaan vartaloon ja hyppäsi satulaan, kallis taakka sylissään, lähtien hänen kanssansa kuorsuvalla ratsullansa ulos linnan portista.
Mutta Worse oli yhtä vähän ritari, kuin hänen vaimonsa oli kipparin-matami. Läpiluettuansa kaupungin lainakirjaston, vaimo vaipui tunteellisiin unelmiin, joista ainoastaan heräsi valittamaan ja voivottamaan; Jaakko Worse rupesi silloin lähtemään pitkille merimatkoillensa.
Kerran kun Worse oli paluumatkalla Lissabonista, synnytti hänen vaimonsa pojan, jonka joutuisaan ristitti Romarinoksi.
Se koski kipeästi Worsen sydämeen. Hän ei voinut oikein iloitakaan tuosta pienestä, kehdossa olevasta kalpeasta olennosta sen nimen tähden, joka ikäänkuin eroitti pojan hänestä ja veti hänet äidin maailmaan. Ja olipa se todellakin mitä kummallisinta ajatella voi — kun kuuli kippari Worsen sanovan: Romarino.
Tuon heikon huokailevan naisen kuollessa Romarino oli 15-vuotias; ja hän lähetettiin erään perheen luo Kyöbenhamniin, joka konsuli Garman'in pyynnöstä otti hänet huostaansa; kotia, tuohon suureen tyhjään taloon, ei hän voinut jäädä, isä kun aina oli matkoilla.
Nyt hän oli 20-vuotias ja ennen Jaakko Worsen lähtöä pitkälle Rion matkalle oli poika käynyt kotona.
Hän oli vielä nytkin vaalea-ihoinen ja vaaleatukkainen, puettuna olivi-vihriään takkiin, keltaisiin liiviin, ahtaisin housuihin, joita saappaiden alla olevat valkonahkaiset hihnat vahvasti pinnistivät. Äärettömän korkeata silkkihuopahattua kannatti kolme hiuskarvaa tahi oikeammin kaksi; ihmeellistä oli, ett'ei se pudonnut hänen päästänsä — useammin.
Näin hän kummastutti muutamia päiviä pientä kalastuskaupunkia. Kävellen hoikka espanjan-ruokokeppi kädessä, katseli hän ylön kaikki ja kaikkea; eikä hän voinut oikein puhua Norjan kieltäkään.
Isä puoleksi ihaeli, puoleksi häpesi häntä. Mutta ihailu sai kovan kolauksen, kun Tuomas Randulf eräänä päivänä vannoi että Romarinolla oli hajuvettä nenäliinassaan.
Kuitenkin Worse aina rakasti poikaansa. Vaikkapa olisikin toivonut hänessä olevan vähän enemmän merimiehen verta. Usein hän ajatteli kuinka hyvältä olisi tuntunut jättää "Perheen toivo" pojallensa — semmoisen kuin Laurits Seehus hänen olisi pitänyt olla.
Romarino Worse oli todellakin mitä hän näytti olevan — keikari, joka käytti hyväkseen isänsä rahoja ja sydämessään ylenkatsoi halpaa kipparia, — jota hän aikanaan oli äidiltänsä oppinut.
— Mitä enemmän kippari Worse perehtyi kaupungin oloihin, sitä enemmän rupesi hän miettimään kuinka laita oikein oli Sandsgaard'issa. Sillä niinkuin ennen siellä ei ollut, perhana tiesi mitenkä siellä oikein oli laita. Että rouva Garman oli kuollut, se teki tietysti suuren eroituksen, vaan eihän se voinut olla syynä siihen, että Sandsgaard'issa yhä vieläkin oli niin kolkkoa ja ahdistavaa. Viimein Worse rupesi epäilemään asian oikeata laitaa. Ei yksistään satamavouti Snell, silloin ensimmäisenä iltana, ollut viitannut siihen, että E. F. Garman oli rahapulassa. Samaa hän sai kuulla useilta haaroilta. Ensin hän nauroi, mutta lopulta häntä rupesi arveluttamaan.
Usein kun Worse soudatti itsensä Sandsgaard'iin, päätti hän sillä kertaa puhua suunsa puhtaaksi konsulille. Herranen aika! — jos E. F. Garman todellakin oli rahan puutteessa, olihan Jaakko Worsella koko joukko rahoja käytettävänä, ja enemmän hän voisi hankkia.
Mutta häneltä puuttui uskallusta kysymään.
Oli vanha tapa että niin pian kuin nähtiin kippari Worsen venettä soudettavan Sandsgaard'in lahdelle, Sakari makasini-renki sai käskyn ottaa kala-sumpusta suuren turskan; sillä se oli kippari Worsen mieliruokaa.
Sekä neiti Mette että neiti Birgitte iloitsivat sydämestään kun hän tuli; vaikka suuttuivat häneen julmasti kun hän ärsytti heitä, ja sitä hän aina teki.
Tervehdittyänsä neitoja, Jaakko Worse aina ensimäiseksi meni konttoriin, joka oli perheen-huoneen takana; ovi siihen oli tavallisesti avoinna. Konttorissa hän tarttui almanakkaan, ja havaitessaan että sillä päivällä oli pyhän Krispinuksen tai pyhän Hieronymuksen nimi, oli hänellä tapana hieroa käsiänsä:
"Kuolema ja kirous, senkö pyhimyksen päivä se olikin! Minä tunnen sitä Italiasta, se on heidän parhaimpia pyhiänsä. No — pitää siis saada lasillinen toddya tänä iltana".
Konsuli Garman hymyili ja vanha kirjanpitäjä Adam Kruse hirnakoitsi pulpettinsa takaa; hän käskettiin tavallisesti toddylle kun kapteni oli siellä. Sitten otti Worse, joka oli aivan kuin kotonansa talossa, konttorin kaapin avaimet ja veti esille muutamia neliskulmaisia Hollannin pulloja.
Illalla hän pelasi "styrvalt" neitien kanssa; konsuli istui heitä katselemassa ja nauroi sydämmellisesti kun kapteni pelasi väärin ja petti noita arvoisia nettiä niin, että heidän myssy-nauhansa vapisivat vihasta.
Välistä konsuli ja Worse myös puhuivat politikia "Hamburger Nachrichten'in" mukaan; silloin vanha kirjanpitäjä istui ääneti lasinsa ääressä nöyrällä paikallansa nurkassa suuren lyömä-kellon vieressä imien liitupiippuansa.
Vanhassa perheen-huoneessa, sataman puolella, seisoi kaksi talikynttilää pöydällä sohvan edessä, jossa konsuli istui, ja kaksi kynttilää paloi toddy-pöydällä uunin kohdalla, kun oli vieraita.
Yläpuolella valkoista panelia, joka oli yhtä korkea kuin nuo kankea-selkäiset tuolit, oli seinät verhotut viheriäiseksi maalatulla palttinalla. Harmaissa rullakartiineissa, jotka hiljakkoin oli tuotu Kyöbenhamnista, oli kuvattuina Kristianborgin, Kronborgin ja Fredriksborgin linnat. Etupuolella niissä seisoi joku pitkä mies-vaeltaja erään puun juurella, katsellen yli veden pinnan linnaan päin ja kolme vallasnaista, pitkä shaali hartioilla ja hattu päässä, jotka hatut olivat vaunu-kuomien näköiset, käveli oikealle päin.
Uunin-nurkassa oli kerinpuut, joita neidit käyttivät kun eivät juosseet toinen toisensa jäljissä tai puuhanneet taloustoimissa.
Rouva Garman'in kuoltua konsulin ei onnistunut jakaa työtä sisarusten välillä. Kun neiti Birgitte hetken aikaa oli lukenut pöytävaatteita, hopeita, pesoa y.m.s., valloitti hänet vastustamatoin halu valvomaan ett'ei kyökissä haaskattaisi liian paljon voita. Ja kun neiti Mette viikon aikaa oli hoitanut ruo'an laittamista ja talouskassaa, ei hän voinut nukkua ennenkuin hänkin oli lukenut pöytäliinat ja hopealusikat.
Tämä sai aikaan suurta häiriötä taloudessa ja sisarten välillä arveluttavia kahakoita, joista kuitenkin vaan viimeiset mainingit tulivat konsulin näkyviin. Ainoastaan yhdessä asiassa he olivat yksimieliset, nimittäin rakkaudessa kanaria-lintuun. Heillä oli ollut useita lintuja vuosien kuluessa, ja joka kerta, kun kissa jonkun vei, vannoivat he ett'eivät enää tahdo joutua semmoisen surun valtaan.
Mutta kapteni Worsen laskujen mukaan hovisuru kanarialinnun jälkeen kesti ummelleen kolme viikkoa; sen ajan kuluttua hankittiin aina uusi. Ne olivat aina naaraslintuja, sillä neidit eivät kärsineet mitään urospuolista, ja paitsi sitä laulu heitä vaivasi.
Nykyinen kanarialintu oli suloisin, mikä heillä oli ollut. Sillä paitsi muita oivallisia ominaisuuksia oli sillä sekin, joka alussa heitä vähän hämmästytti: se taisi munia.
Mutta koska tuo pikkunen älykäs eläin nähtävästi tiesi kuinka turhaa tuo muniminen yksinäisyydessä oli, ei se muninutkaan järjellisellä ja varovaisella tavalla pesäänsä. Se etsi aina jotain korkeata paikkaa, ja siitä se pudotti munansa alas pöydälle tai lattialle, jotta nuo somat pienet munat menivät vallan murskaksi.
Tuo suretti suuresti neiti Birgetteä ja neiti Metteä, sillä kun ensin olivat tottuneet tuohon ihmeesen, joka alussa heidän mielestään oli sopimattomuuden rajalla, halutti heitä saada noita somia pieniä munia — yksi kummallekin heistä —, ja he tuumasivat ja miettivät mitenkä saisivat lintua järjellisesti käyttäymään.
Häkkiin he panivat pumpulia ja hienoja lankoja; ympäri huonetta, varsinkin niille paikoille, mistä joskus olivat löytäneet rikkinäisen munan, he rakensivat taitavasti pieniä pesiä pehmeästä savesta ja sisustivat ne pumpulilla ja jouhilla; jopa viimein juoksentelivat ympäri huonetta, pesä kummassakin kädessä, kun linnun menetystapa heidän mielestänsä oli arveluttava. Mutta parantumaton pikku eläin sai aina heidän toiveensa raukeemaan tyhjiin. Sillä oli varsinainen mielipaikka ylhäällä peilin päällä, josta se muni alas pöydälle kun ei kukaan sitä huomannut.
Siitä oli katkeraa surua neiti Birgettellä ja neiti Mettellä; ja tulisina hetkinä eivät voineet olla toisiansa syyttämättä siitä onnettomuudesta. —
— Eräänä iltana klubissa kysyi satamavouti ivallisesti: "Onko vanha
Aatami lähtenyt Bergeniin?"
"On — hän läksi viime viikolla", vastasi Worse.
"Asioita tietysti. E. F. Garman'illa on paljon asioita Bergenissä."
"Lainata rahoja — kenties — pop — pop."
"Kuulkaa nyt satamavouti! — nyt olen jo saanut tarpeekseni tuosta", huusi Jaakko Worse.
Mutta toinen jatkoi joutamatta häirityksi:
"Ei ole niin varmaa — pop-pop — tukalat ajat suurilla ja pienillä. Puhuttelin kapteni Andersen'iä — Freya —, hän tuli suoraan Bergenistä. Vanha Aatami pyysi saadakseen pari tuhatta specie-taaleria vaikka mistä — tiesivät he; mutta hän ei saanut niitä — niks — ei! sanoivat Bergeniläiset — pop — pop! Sinne ei ole vilkasemista!"
Nyt kävi liian hulluksi. Worse meni suoraan kotia. Joko nyt oli ihmisten suussa, että E. F. Garman'in laita oli huono, ja että luotto oli menetetty; silloin, Jumala paratkoon, oli aika Worsen ryhtyä asiaan.
Seuraavana päivänä hän ilmautui konttoriin, lukitsi oven perheen-huoneesen ja sisimpään konttoriin; hän halusi puhutella konsulia kahden kesken.
Worse oli tänään hyvin kummallinen käytökseltään — hän näytti puoleksi ujolta ja puoleksi viekkaalta, jotta konsuli, nojautuen tuoliinsa, kysyi:
"Onko jotain tapahtunut?"
"Ei — ei suinkaan — ei suinkaan", vastasi Worse, nojautuen milloin toiseen milloin toiseen jalkaansa, "ai'oin vaan pyytää kunselilta jotain."
"Me olemme aina valmiit täyttämään vanhojen ystävien toivomukset, sitä myöten kuin voimia riittää. Istukaa — kapteni Worse!"
"On nyt niin, että tahtoisin lähteä kalastus-retkelle tänä talvena omaksi hyödykseni, — ja — ja sitten — sitten —"
"Luulin teidän, kapteni Worse, menneistä ajoista tietävän ett'emme tahdo estää teitä asioitsemisesta sillinkalastuksen aikana. Niin tulee olemaan laita tänäkin vuonna —"
"Niin — tietysti! — Kiitoksia — tiedänhän sen — paljon kiitoksia! mutta siihen tarvitaan paljon rahaa — herra konsuli!"
Konsulin kasvot venyivät kun hän kuuli nämä sanat.
Mutta Worse rohkaisi mielensä ja pani suuren pomminsa räjähtämään: "Tahtooko E. F. Garman lainata minulle 2,000 specie-taaleria vekseli-obligationia vastaan?"
Morten Garman hypähti tuolissaan.
"Mitä! tahtooko Jaakko Worsekin lainata rahoja?"
"Niin — katsokaas — herra konsuli, kaikki ihmiset kokoovat rahoja syksyksi kalastusta varten, ja minun tekee kerran mieli kilpailla Sivert Jespersen'in ja noitten toisten kanssa —"
"Kas, siinä nyt ollaan!" huusi konsuli, "niin tähän aikaan eletään. Toinen tahtoo olla toista parempi, ja sitte on vaan puhetta lainaamisesta — lainaamisesta ja keinottelemisesta; mutta kun sitten tilinteon päivä tulee, — silloin ollaan pulassa".
"Mitä siihen tulee — herra konsuli! niin toivon että E. F. Garman tietää Jaakko Worsen olevan 2,000 specie-taalerin arvoisen ja vähän päällekin!"
"Hyvin mahdollista — hyvin mahdollista", vastasi konsuli äkäisesti; "mutta me olemme nyt jo siihen määrään etumaksuja antaneet puolen maailman puolesta, ett'emme loppua siitä näe; suurempiin emme voi ryhtyä näinä huonoina aikoina".
Jaakko Worse, jota huvitti pieni komedia, näytteli eteenpäin.
"Sepä paha kyllä", vastasi hän hieman äreän näköisenä, "että minun täytyy kääntyä muitten puoleen, sillä sitten kentiesi luullaan ett'en ole hyvässä sovinnossa kauppahuoneen kanssa, tai keksitään muita valheita niiden lisäksi, mitä ihmiset jo hokevat —"
"Mitä sillä tarkoitatte? — mitä sanotaan E. F. Garman'ista?" — kysyi konsuli terävästi.
"No — eilen oli esimerkiksi klubissa eräs, joka sanoi, että muuan henkilö oli lähtenyt Bergeniin hankkimaan rahoja muutamalle toiselle."
Konsuli Garman käänsi pois kasvonsa ja katseli ulos puistoon, jossa syksy hajoitteli ensimmäisiä kellastuneita lehtiä; ei hän koskaan ennen ollut nähnyt vaaraa niin läheltä; hänen kevyt mielensä, hänen uhkarohkeutensa ei koskaan ollut oikein selvästi tajunnut että kauppahuone E. F. Garman — että vanha Sandsgaard — kaikki riippui hiuskarvasta — valmisna raukeemaan niinkuin vararikkountunut ainakin.
"Niin niin —" mutisi hän, "oli hullusti tehty että lähetin Krusen Bergeniin. Mutta —" yhtäkkiä väsyi hän kantamaan tuota taakkaa yksinänsä, hän kääntyi suoraan Worsen puoleen, sanoen: "E. F. Garman'in laita ei ole niin hyvä kuin luulet — Jaakko!"
Hän tuli sinutelleeksi Worsea niinkuin muinoin kun Jaakko Worse oli matrosina ja Morten Garman koulupoikana.
Nyt oli tuo viekas kippari Worse päässyt tarkoituksensa perille. Yht'äkkiä hän heitti takkinsa auki, sieppasi setelipalan rintataskustaan ja heitti sen konsulin eteen.
"5,000 specie-taaleria — herra kunseli! Aluksi tämä, ja kymmenen tai viisitoista tuhatta kun olen ehtinyt haalia ne kokoon"; hänen kasvonsa loistivat ja hän nauraa hohotti täyttä kulkkua.
Mutta hänen ilonsa sai pikaisen lopun kun konsuli sysäsi rahapakan luotansa, kysyen kylmimmällä äänellänsä:
"Mitä tämä tietää? — mitä pitää minun tehdä noilla rahoilla?"
"Käyttää niitä, lainata, pitää niitä niin kauan kuin mieli tekee — herra kunseli!"
"Ah, vai niin! — Te olette siis ilveilleet täällä minun kanssani; sangen somasti tehty — herra kapteni Worse! Mutta niin pitkälle E. F. Garman ei ole joutunut, että lainaavat rahoja omalta — omalta väeltänsä."
Hetkisen istui tuo viekas kippari Worse äänetönnä; mutta viimein se tuntui hänestä liian hassulta; hän kiivastui ja löi nyrkkinsä pöytään:
"Ei, kuules Morten — Vaari! nyt tuo ylhäisyytesi jo hyppää aisojen yli! Jos E. F. Garman tarvitsee rahoja, niin on luonnollisinta että se lainaa minulta, joka olen ansainnut jok'ainoan äyrin teidän ja isänne palveluksessa!"
"Mutta etkös ymmärrä —" huusi konsuli, kiivastuen hänkin vuorostansa, "tuhat tulimmaista, etkös käsitä että luottomme kärsii siitä jos saadaan tietää että yksi omista kippareistamme on pelastanut meidät pulasta?"
"Oh — mene sinä metsään luottonesi päivinesi! — rahat ovat luottoa paremmat, luulisin ma! Minun rahani ovat totta tosiaan yhtä hyvät kuin sinun — Morten Garman! — ja jos et sinä ota niitä, niin et olekaan sama mies, minä sinua pidän."
Jaakko Worse oli nyt vallan innoissaan ja he sinuttelivat toisiansa sitä huomaamattakaan.
"No — no, Jaakko, älkäämme rikkoko ystävyyttämme!" — sanoi konsuli, järjestäen kaulaliinaansa; ensi kerran joku rupesi hänen käskijäkseen. Hän katseli rahoja ja katseli ulos puistoon, ja pitkä äänettömyys syntyi.
Kippari Worse oli noussut ja seisoi selin pöytää vasten, katsellen seinällä olevaa karttaa. Perheen-huoneen vanha lyömäkello tikitti yksitoikkoisesti.
Viimein konsuli Garman nousi ja meni Worsen luo.
"Kuules, Jaakko Worse! — Minä otan rahasi jos tahdot ruveta kumppanikseni."
"Mitä? — mitä sanotte? — kumppaniksi? — Oletteko mieletön? herra kunseli!"
"Kuulkaa nyt: te panette teidän pääomanne asioihimme, se on: niin paljon pääomastanne kuin itse tahdotte, ja sillä te tulette Garman & Worsen kauppahuoneen osakkaaksi prosentilla, jonka vast'edes voimme määrätä."
"Ei — ei — kunseli! Se ei ollut tarkoitukseni. Muutettaisiinko toiminimi? Se ei koskaan käy laatuun; eikä se ole tarkoitukseni?"
"Mutta se on minun tahtoni ja on ainoa keino. Istukaamme, puhukaamme tyvenesti. — Se ajatus, että lainaisin rahoja teiltä, on kärsimätön. Sitä vastoin ei se ensinkään loukkaa tunnettani eikä väliämme, että me ahtaana ja — ja — kuinka sanoisinkaan — hm — tukalana aikana, julkisesti otamme kumppaniksemme miehen, joka monta vuotta on tehnyt työtä kanssamme, jonka tähden liitämme hänen nimensä meidän nimeemme ja tästälähin sanomme yhteisen kauppahuoneemme: Garman & Worseksi."
"Niin — mutta, mutta — kaikki muu kävisi laatuun, mutta nimi — isänne nimi —"
"Isäni kentiesi ei olisi sitä tehnyt, mutta minä sitä tahdon. Tämä keino on — hm — on kauppahuoneen pelastus; minä tahdon sen tunnustaa, ja minä pyydän teitä suostumaan ehdotukseeni."
"Mutta, hyvä herra konsuli", aloitti Worse taas. Hän oli taas alentunut tavalliseen asemaansa eikä voinut suostua siihen ajatukseen, että tulisi itse konsulin, Morten V. Garman'in kumppaniksi.
Vaan toinen pysyi päätöksessään; ja koska hän todellakin sitä tahtoi, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.
He istuivat vielä kauan yhdessä keskustelemassa, mitenkä asiat asetettaisiin tulevaisuudessa; ja konsuli sanoi suoraan toivovansa ett'ei Jaakko Worse liioin sekaantuisi asioiden hoitoon, jota Worse nauroi makeasti — se ei voinut hänen mieleensä juolahtaa.
Soutaessaan kaupunkiin tuntui hänestä ikäänkuin hän nyt olisi aivan toinen Jaakko Worse kuin se, joka souti Sandsgaardiin. Hänessä rupesi liikkumaan suuria ajatuksia uudesta arvostansa, ja hän istui mutisemassa: Garman & Worse, ja ajatteli minkä vaikutuksen tuo tulisi tekemään Randulfiin. Ei hän kuitenkaan ollut oikein iloinen; se oli hänestä liikaa, oli tapahtunut liian äkkiä; ja hän häpesi puhua siitä.
Vaan konsuli Garman ei pitänyt toiminimen muutosta salassa, ja seuraavana päivänä uutinen oli luettavana kaupungin molemmissa sanomalehdissä, jotka kokonsa ja sisällyksensä puolesta olivat tavallisten kaalilehtien kaltaiset.
Helppo on arvata kuinka tervetulleena aiheena tuo oli pitoihin ja ylimääräisiin juominkeihin klubissa. Jaakko Worsea kunnioitettiin komeilla puheilla pöydässä, ja pilkattiin sitten mitä enemmän juotiin. Kateus on aina sangen sukkelapuheinen, jotta Worsella ei ollut pelkkää iloa ylennyksestänsä.
Ja Randulf, tuo vanha pölkky, joka Riiasta oli lähettänyt sanoman paluumatkastaan, hän lähetti nyt tiedon siitä, että oli törmännyt yhteen erään Rostockin laivan kanssa ja sitten palannut Volderaan takaisin purkamaan lastiansa ja korjauttamaan vammoja. Nyt puuttui vaan että hän jäätyisi kiinni syksyksi.
Saatuansa tiedon tuosta suuresta tapauksesta, kirjoitti Romarino ensi kerran kiittävällä tavalla isälleen. Vaan isälle tuo kiitos ei maistunut juuri makealta, se kun oli lausuttu näillä sanoilla:
"Vaikka olet hiomaton merimies, täytyy minun tunnustaa että tässä tilaisuudessa olet temppuellut viisaasti ja hienosti."
Mutta matami Torvestad'in ystävällisyys kasvoi kahdenkertaiseksi, ja syksyn tullessa, myrskyineen ja sateineen, Jaakko Worsen mielestä oli hauska istua piharakennuksessa teekupin ääressä matamin ja neitien seurassa — kun siellä ei ollut rukouskokousta.
Klubissa he olivat niin kirotun sukkelapuheisia.