V.
Kun aurinko myöhään syksyllä laskeutui keltaisiin myrskyisiin sadepilviin, tuli tuo pieni kaupunki pilkkosen pimeäksi, eikä tätä pimeyttä millään lailla vastustettu — jos ei ollut pidettävä tämmöisenä vastustuksena eräs muurinrakosessa raastuvan ovella oleva pieni, luminen lyhty.
Muuten oli pimeä, pilkkosen pimeä ahtailla mutkikkailla kaduilla, ja silloilta putosi päistikkaa veteen se, joka sattui olemaan päissään tai vieras kaupungissa.
Pienissä puotiloissa paloi hylkeenrasva-lamput tahi talikynttilät; hienommissa puodeissa oli ruvettu käyttämään riippuvia moderatöri-lamppuja, jotka vaivasivat vanhojen ihmisten silmiä. Vesilätäkköjä valaisi silloin himmeä valo, ja ne, jotka hyvin tunsivat katua, taisivat hyppiä eteenpäin jotensakin kuivin jaloin. Vaan enin osa astui suuret saappaat jalassa niin että läiskyi rapakot.
Siellä täällä tuli pieni lyhty näkyviin, milloin huolistuneena maahan kallistuen, löytääkseen käytävän pahimpien paikkojen yli, milloin valaisten rohkealla tavalla ohitse kulkevien kasvoja tai mataloita puurakennuksia.
Naisia meni vieraisin, käsivarrella kori josta kudinneulat pistivät esille, tai palveluspiika valaisi varovasti tietä lyhdyllä, ja jälessä hyppi pari kolme pientä tyttöä, joidenka oli mentävä tanssikouluun hoikkine valkoisine säärineen ja suuret päällyskengät jaloissa.
Mutta kello seitsemän jälkeen tuskin oli mitään kynttilää puotiloissa ja hiljaisuus vallitsi kaduilla; ainoastaan silloin tällöin pääsi valon-raita lätäkköihin ja rapakkoihin kun jonkun kapakan ovi avattiin, jossa merimiehiä tai kodistuneita juoppoja istui ryyppäämässä, riitelemässä ja tappelemassa.
Sitten rupesivat yövartijat kulkemaan raastuvasta ympäri kaupunkia. Ne olivat enimmiten vanhoja merimiehiä ja laivanveistäjöitä, jotka eivät enään jaksaneet työtä tehdä; heidän äänensä oli karhea ja sekainen, kyyryselkäisiä ja kuuroja olivat tavallisesti myöskin.
He kävelivät vitkaillen pitkissä, paksuissa sarkanutuissa, lyhty vasemmassa kädessä, iskien raskasta piikkisauvaa katukivihin, jotta heidän lähestymisensä jo kaukaa kuului. Määrätyissä kadunkulmissa he huusivat mikä aika oli ja mistäpäin tuuli kävi niin, että jokaista yövartijaa ymmärrettiin hänen omalla kadullansa, vaan tuskinpa missään muualla koko maailmassa.
Kun sitten vieraissa kävijät palasivat kotia hyvään aikaan noin k:lo 10, näkyi taas muutamia lyhtyjä kaduilla; he kohtasivat yövartijaa ja toivottivat hyvää iltaa; nuoret kysyivät mitä kello oli, kiusataksensa häntä, mutta vanhat kysyivät täydellä todella mistäpäin tuuli kävi.
Vaan sen jälkeen oli kaupunki pilkkosen pimeä ja aivan kuin kuollut. Joku juopunut mies horjui eteenpäin kunnes kaatui johonkin kellarin-suuhun, katuojaan, mereen tai, jos hän kompastui yövartijaan, raastupaan. Mutta ei ollut niinkään helppo kompastua yövartijoihin, sillä heillä oli hyvin kätketyt makuu-sijat, joita sangen vastahakoisesti jättivät kun heidän piti huutaa jotakin tai kun kadulla kuului kierto-vahdin vanhojen, kankeain saappaitten kopina.
Kierto-vahti oli oikea palovahti. Siinä oli, luullakseni, oikein ikivanhoja yövartijoita, joissa ei enää ollut mitään ääntä.
Heitä oli neljä viisi seurassa, ja kaikki olivat nostaneet kauluksensa ja vetäneet alas nahkatakit niin syvälle, että tuskin mitään tulipaloa näkivät ennenkuin heidän partansa korventui.
Ja kuitenkin kaupunki nukkui niin tyvenesti ja rauhaisasti.
Jos joku heräsi ja rupesi ajattelemaan kaikkia niitä ruis-varastoja, mitä oli makasinissa, tai kuva toisensa perästä syntyi mielessä — selvästi, vastustamattomasti, niinkuin niitä yön pimeydessä syntyy — kuvia — tulesta — tulesta, joka hehkuu jossakin, sytyttää seinän tuleen, pääsee valloilleen, ympäröi talon, polttaa tuhaksi rukiit, suolat, tynnyrit ja koko puodin tavaroineen päivineen! Silloin kuului laahaavia askeleita kadulla, vanhojen, kankeain saappaitten kopina, piikkisauvat iskettiin katukiviin; ne lähestyivät ja kulkivat ohitse.
Ah, kulku-vahti! Kaikki järjestyksessä. Kas niin, Jumalan kiitos! nyt saa tyvenesti jatkaa untansa.
Tai lapsi heräsi pahasta unesta ja makasi kuunnellen ja pelkäsi mörköjä, varkaita ja rosvoja, jotka tulivat sisälle kyökin ikkunasta tappamaan isää ja äitiä pitkillä puukoillaan! Silloin kuului ulkoa kulmasta: "Kuule vartijan ääntä! kello on kymmenen lyönyt. Tyyni on ilma!"
Ah, yövartija! Se en totta, vartija on siellä, siis ei mitään varkaita eikä rosvoja kyökin ikkunasta. Kaikkien pahojen ihmisten täytyi pysyä kotonansa, muuten vartija otti ne kiinni ja vei raastupaan; niin, ehk'ei löytynytkään pahoja ihmisiä — ainoastaan hyviä ja siivoja, ja yövartijoita. Sitten nukkuivat taas levollisina ja kiitollisina, eivätkä uneksineet enään niin mitään.
Mutta — kun joskus kuului nuo kolme kauheata palolaukausta, jotka panivat ikkunaruudut helisemään ja särkivät monta — silloinpa oli hätä ja tuska rajatoin.
Punertava valo hohti kaduilla kuin tulimeri sumeassa sade-ilmassa, vaikkapa vaan olisi ollut tavallinen nokivalkea; pitkä Jörgen rumpali rummutti kuin riivattu kapuloiden paksulla päällä; katuja pitkin juoksi karkea-äänisiä miehiä ja kimakka-äänisiä poikia, huutaen täyttä kulkkua: tuli on valloillaan! Tuli on valloillaan!
Ruiskuhuoneelle kokoontui lyhdyillä varustettua väkeä, huutaen, kiroten: Avaimet? Ne riippuivat palopäällikön sängyn takana — pois noutamaan palopäällikköä! Pimeässä joku astui suoraan hänen vatsallensa, ja avain-kimppu hukkui, piru vieköön, rapakkoon; etsiessä sitä kolmella lyhdyllä, muutamat kipparit mursivat oven auki, ja ruiskut kalisivat tietä myöten kolkolla kamalalla jyrinällä.
Vanhoja piikoja juoksi ulos kadulle pesuvati tai silitysrauta kourassa, ja taloissa kaikki kokoontuivat isän ja äidin makuuhuoneen edustalle. Pienet lapset istuivat itkemässä sängyissään; täysikasvuiset tyttäret koettivat heitä lohdutella, puoleksi puettuina, hiukset hajallaan, kalpeina, pelosta vavisten.
Mutta äiti käski keittämään kahvia — lämmin kahvi on aina ja kaikissa tapauksissa terveellinen; sill'aikaa tuli isä kotia ja kertoi kuinka kävi.
Pojat olivat kohta pukeutuneet ja katosivat. Heistä se oli juhla, kauhistuksen juhla. Punertava taivas yli pimeän yön, liekki, joka välistä nousi paksusta savu-pilvestä, täysikasvuisia miehiä juoksemassa, huutamassa; tuo kaikki jännitti heidän mieltänsä enemmän kuin kymmenen romania; pyytäen uskaltaa jotain tavatonta, jotain uljasta ja miehuullista, he syöksivät taloihin, joissa ei ollut valkeaa eikä vaaraa, ja ryhtyivät raivokkaasti liikkumattomimpiin, mahdottomimpiin esineisin, pelastaakseen niitä.
Palopäällikkö seisoi ruiskujen luona ja komensi. Kaksi riviä miehiä ja puolikasvuisia poikia haalasi käsi kädestä vettä ylös ja tyhjiä ämpäriä takaisin. Rannalla tai alhaalla kaivolla nuoret merimiehet täyttivät vuorottain sankoja kunnes kastuivat läpimäriksi ja käsivarret kuolivat. Porvarikunnan upserit sinisissä, valkonauhaisissa hännystakeissaan juoksentelivat ympäri ja olivat joka paikassa pitkine sapelineen sekä itsensä että muiden tiellä.
Mutta meri-pekat olivat tulessa. He olivat taloissa pelastamassa kunnes katto romahti alas, olivat naapuritalon katolla, niitä märillä purjeilla suojelemassa, repivät maahan aitoja ja pieniä rakennuksia.
Tuomas Randulf ja Jaakko Worse olivat pienistä pojista asti tunnetut uljaimpina tulipalomiehinä. Aina olivat ensimmäiset paikalla, kantoivat ulos vanhat ja sairaat ja seisoivat sitten kuumimmissa ja vaarallisimmissa paikoissa sammuttamassa. Tosi on että he johtivat kaikki, huolimatta siitä, että palopäällikön kolmikulmainen hattu oli koristettu sekä keltaisilla että punaisilla sulilla.
Kaiken tuon tapahtuessa kauppiaat kärsivät kovinta tuskaa. Palovakuutus oli aivan tavatonta; heränneistä moni arveli että palo-vakuutus olisi epäluottamuksen osotus taivaan hallitsijaa kohtaan; muutamat sanoivat vakuuttaneensa omaisuutensa Jumalan luona.
Mutta kun tuuli kiihtyi ja toinen pieni talo toisen perästä syttyi tuleen, niin viisaimmat ja maltillisimmatkin joutuivat päästä pyörälle; he juoksivat makasineissaan maalla ja rannalla ja olivat avullisina heittämässä jauhosäkkejä ja jyväsäkkejä mereen, tehden työtä ja tuhoa otsansa hiessä ja unohtaen pelastaa rahat konttorista puodin takaa.
Mutta läpi tulen ja savun — korkealta yli melun ja huutojen kaikui suuren kellon ääni tuomiokirkosta. Kolme neljä juhlallista lyöntiä, sitten pitkä loma, sen jälkeen taas muutamia lyöntiä väliajan perästä. Tuo kuului niin raskaalta, niin toivottomalta. Se ei ollut myrskykello, jonka oli ihmisiä apuun ja pelastukseen herättäminen; se oli kirkon armon huuto, tuo uudistettu epätoivon huuto Jumalan puoleen, että Hän sammuttaisi riehuvan tulen.
Mutta talvis-yö taisi kertoa toisenlaisestakin elämästä tuossa pienessä piki-pimeässä kaupungissa. Se oli joulun aikana tai kohta uuden vuoden jälestä, kun lounas-tuuli lumipyryineen raivosi joka puolen tunnin perästä ja tähdet sillä välin tuikkivat taivaalla.
Silloin kaupungin vuonoon yht'äkkiä purjehti joku vene, sitten toinen ja vieläpä kolmaskin, sen perästä pieni jaala ja sitten taas pieniä veneitä. Ne purjehtivat eri haaroille satamaan; hakivat kiinnitys-paikkojansa makasinien edustalla tai siltojen luona.
Joku mies hyppäsi rannalle ja juoksi voimiensa takaa kaupunkiin; suuret merisaappaat jättivät norsun jälkiä lumeen, joka peitti viimeisen sateen muodostamat rapakot.
Vartija nosti lyhtynsä ja katseli miestä. Hänen saappaansa, hänen housunsa — niin, koko mies keltaseen nahkahattuunsa asti kimalteli kuin hopeoittuna, täynnä lukemattomia pieniä tähtiä. Vartija hymyili ja, vanha vakava otus kun oli ja seisoessaan juuri kippari Worsen kulmassa torin varrella, hän huusi: "luoteesta käy tuuli; — sillit ovat tulleet."
Enemmän veneitä ja pieniä aluksia saapui satamaan; siellä täällä kilisi ja kalisi ankkurit, joita laskettiin. Kolkutettiin makasinin seinään; väkeä tuli näkyviin ja juostiin lyhty kädessä. Makasinin ovet alimmaisissa kerroksissa heitettiin selki selälleen ja valossa nähtiin miehiä veneissä siellä ulkona sekä hopean hohtava paljous kauniita lihavia kevätsillejä.
Ylhäällä kaupungissa kolkutettiin kauppamiesten taloissa; koko talo tärisi kun tuo suurisaappainen mies nosti kiven kadulta ja heitti sen seinään, hän ei ollut peloissaan, hän tiesi olevansa tervetullut.
Kaikki heräsivät ja ajattelivat kohta tulipaloa. Mutta talon isäntä hyppäsi heti sängystään ja heitti ikkunan auki.
"Minulla on teille terveisiä Iivari Österbö'ltä: hän on ostanut teille neljä sataa tynnyriä."
"Tiedätkö hinnan?"
"Kolme ortia ja kahdeksantoista. Me olemme pohjoisen makasinin edustalla 80 tynnörin kanssa; toiset ovat jäljissämme."
"Mistä käy tuuli?"
"Luoteesta, lumiräntää sataa."
"Juokse Laurin tuo Berjeen ja käske hänen ko'ota vaimoväki; hän tietää tehtävänsä."
Ikkuna lyötiin kiinni; merisaapasjalka-mies juoksi eteenpäin ja kohtasi tiellä miehiä, jotka myöskin olivat ruvenneet juoksemaan. Mutta kauppamies kiiruusti pukeutui makasini-vaatteisin, jotka riippuivat valmiina. Vaimo sängystä käski häntä ottamaan päällensä kaksi paksuinta villapaitaa, ja niin hän tekikin. Hän tiesi miltä tuntui olla makasinissa kun käy luoteistuuli, lumiräntää ajaen.
Vihurien tullessa tuuli kiihtyi, tuoden lumipyörteitä mukanansa; muuten oli jotensakin ravakka luoteinen, ja veneitä sekä laivoja tuli tulemistaan, kunnes koko satama oli yhtenä huutona ja meluna; aallot loiskivat, purjeet nostettiin ja hyvien ankkuriketjujen iloinen hälinä kuului niitä laskiessa.
Ylhäällä makasinien neljännessä kerroksessa näkyi valkeata; hylkeenrasva-lamppuja asetettiin siellä täällä, väkeä saapui, miehiä, akkoja ja nuoria tyttöjä; suolapuoti avattiin, vanteitten tekijä puuhasi tynnyrien ääressä; miehet veneissä kävivät maltittomiksi, huutaen he makasinissa oleville ilmoittivat että nyt aikoivat aloittaa, ja ensimmäiset neljä kiiltävää silliä heitettiin makasinin laattialle.
Mutta nyt oli uutinen jo levinnyt yli koko kaupungin, etäisimpään soppeen asti; kynttilöitä sytytettiin pikkusten ikkunaruutujen takana ja lukemattomia kahvipannuja asetettiin tulelle. Kaikkialla puuhattiin ja iloittiin; silli oli tullut — silli, jota kaikki olivat odottaneet ja jolta kaikki jotakin odottivat.
Nuoret tytöt ja vaimot, joiden piti "ganata" sillejä, s.o. perata sisukset, pukeutuivat perkaus-vaatteisin, nauraen ja leikkiä laskien, vaikka oli niin kolkkoa nousta, että hampaat kalisivat suussa. Ennen kaikkia he sitoivat paksun liinan hyvästi päänsä ympäri, jotta ei näkynyt muuta kuin suu ja nenä, sillä jos hiuksiin tuli sillilientä, niin siitä syntyi haavoja.
Kun olivat valmiina, he juoksivat joukottain sen makasinin luo, jossa jo edeltäpäin olivat tilanneet työtä itselleen; yks kaks he löysivät työpiirinsä ja paikkansa keskellä sillikasoja, joihin heidän puukenkänsä upposivat, keskellä suola-astioita ja tynnyriä ja tuon onnettoman talikynttilän ympärillä, joka, kiinnitettynä kepin päähän, oli pistetty sillikasaan ja aina oli vastuksena kun sitä piti niistää märillä sormilla, kun se kaatui tai muuta hankaluutta aikaan sai. He vetivät esille pienet terävät perkaus-puukkonsa ja sitten kiireimmän kautta leikkaamaan silliä toisen perästä puhki.
Nyt oli lumi täynnä norsun jälkiä, eikä siitä ollut vähintäkään apua, että vihurit uudestaan peittivät jäljet; uusi lumipeite sotkettiin heti rapakkoon.
Ainoastaan ylhäällä kaupungissa leveimmillä kaduilla oli vielä sen verran lunta, että koulupojat saivat aikaan pientä lumisotaa, kun aamu vihdoin koitti.
Kun nuo kalpeat, vaaleanaamaiset yläluokkien koululaiset mennä hössöttivät kouluun, kuollut kuorma latinalaisia ja kreikkalaisia kirjoja kainalossa, ja ajatukset tiesi missä menneessä kultturi-ajassa, aivot täynnä kielioppia — puoleksi sääntöjä, puoleksi poikkeuksia — ja kun sitten tiellänsä kohtasivat perkaustyttöjä, jotka menivät kotia, seisottuansa silleissä puolen yön, niin silloinpa tapahtui että nuo iloiset tytöt pistivät päänsä kokoon ja nauroivat.
He olivat vetäneet huivinsa alas, jotta vaan suu oli peittämättä, ja kävelivät nyt keskellä katua iloisesti jutellen ja haastellen, tulisina, punaposkisina työstä sekä koristettuina kiiltävillä sillinsuomuksilla hameissa jopa nenälläkin. Moni heistä oli saman-ikäinen, kuin nuo oppineet herrat, tai nuorempikin; kuitenkin he katselivat heitä sangen ylhäiseltä kannalta ja nauroivat raikkaasti niille halukkaille, ylenkatseellisille silmäyksille, joita heihin luotiin.
Nuo oppineet herrat tuota kenties hiukan tajusivat. Mutta heitä lohdutti plebs plebis tai semper varium et mutabile tai joku senkaltainen klassillinen sukkeluus.
He tiesivät että sillit olivat tulleet viime yönä; he näkivät sataman, jossa laivoja kiehui, ja näkivät kiireen kaupungissa.
Mutta mitäs tuo heitä koski? Ansaita rahoja! Hekö semmoista ajattelemaan? Heidän maailmansa oli ylempi tuota raakaa joukkoa; he kun kulkevat ad parnassum, ylenkatsoivat syvästi noita alhaisia sieluja, kaikkea roskaväkeä, joka orjaili halki elämän, nenä maahan käännettynä kuin kukoilla, ilman jumaluuden kipinää tieteen pyhältä alttarilta.
Ja tätä juurtunutta ylenkatsetta kansaa kohtaan he uskollisesti säilyttivät kunnes joutuivat alas parnassus'elta ja tulivat virkamiehiksi. Tosi kyllä, he oppivat puheita pitämään elinkeinojen syntymisestä, vaan itse asiassa he olivat niistä välinpitämättömiä.
Tuskinpa muut virkamiehet iloitsivat runsaasta kalansaaliista, kuin papit, sillä sen kautta heidänkin saaliinsa tuli runsaammaksi. Mutta kun sillejä tulvaili rannoille, kun rahoja levisi rahvaalle, jotta jokainen itse selvisi asioistaan, jopa pääsi vähän pinnallekin kohoamaan, silloin lakimiehet valittivat huonoja aikoja.
Vaan kun rahvaan olot ovat tukalat, kun kalansaalis tai vuodentulo menee hukkaan, kun niukat rahavarat sulkevat tulo-lähteet, jotta vahvasti tapahtuu vararikkoja, ryöstöjä, pakkohuutokauppoja korkeilla prosenteilla ja runsailla sivutuloilla — silloinpa lakimiehet menestyvät.
Vaan, huolimatta virkamiehistä ja niistä harvalukuisista perheistä, jotka elivät eläkkeistänsä tai koroistaan, oli ilo ja juhlallinen mieli yleinen kaikissa muissa kaupungin asukkaissa kun sillit tulivat. Tämä tapaus oli kaikille tärkeä. Runsas kalansaalis saattoi monen toiveittensa perille ja oli monelle pelastus huolista. Ensiksikin olivat kaikki, joilla oli tekemistä merellä — ja melkein koko kaupunki kuului niihin — ahkerimmassa työssä; itse kalastajista alkaen aina suolaus-laitosten omistajiin ja keinottelijoihin asti — kaikki olivat kiihkoissaan niin kauan kuin kalastus-aikaa kesti.
Silloin eivät ainoastaan kipparit, vaan aivan nuoret perämiehetkin saivat viedäkseen aluksia kalastus-retkille, ja mitä rohkeimmin purjehdittiin, jotta päästiin ensimmäiseksi kalastus-paikalle, täyttä lastia saamaan. Silloin toinen petti toista väärillä tiedoilla, tapeltiin ja juotiin itsensä aika humalaan ajan ja tarpeen vaatimusten mukaan.
Kotona klubissa oli hauskat illat; kaikki huoneet täynnä, ihmisiä istui biljardinkin ääressä, joka muuten oli kielletty.
Joka viimeiseksi tuli, sai aina kertoa missä päin sillit olivat, mikä hinta oli, kuinka monta lukkoa oli käytetty ja mitä muuten pohjoisesta kuului. Se oli ainoa tapa, millä tietoja saatiin, ja näiden tietojen mukaan toimitettiin. Välistä nuo tiedot olivat oikeat, välistä vääriä; välistä oli kalansaalis runsahin kun kerrottiin että meri oli valkoisena, sillit kun oli kääntyneet pois rannikolta; välistä kaikki loppui juuri kun huhu tiesi kertoa suunnattoman suurista sillijoukoista ja saaliista, ja siinä sitten istuttiin varastot täynnä kalliita suoloja ja tyhjiä tynnyriä.
Juotiin myös sangen ahkerasti klubissa illoin kun oli oltu kotona syömässä; silloin ei kukaan enää ajatellut asioita sinä päivänä, vaan silloin laulettiin.
Tavallisesti joku nuori kippari astui esille ja, tehden äänensä niin karkeaksi ja puuromaiseksi kuin mahdollista, kysyi eikö saisi tarjota seuralle lasillista. He tiesivät että hän oli ansainnut yli 100 specie-taaleria yhdellä matkalla, jotta hänellä kyllä oli varaa tarjota.
Kun malja oli asetettu vanhimpien, satamavouti Snell'in ja luotsioltermannin eteen, laulettiin kernaasti uusi silli-laulu nuotilla: "Ja nyt rakkaan sukupuolen malja".
"Ylistäös tunturis uljuutta
Ja laaksois loistoa, Norjan miesi,
Mutt' laula myös mertesi suuruutta,
Vaiheilla vuon jos on huonehes liesi.
Ylt'yli rantaa
Sen aallot kantaa
Hopeeta ja kultaa — näin aarteita antaa
Ve'et Norjallen.
"Ja valas ja lokki kun viestin tuo,
Ett' aallot kiehuvi Ahdin viljaa,
Niin pursista täyttyvi valtava vuo,
Ja syvyys se nielevi verkot hiljaa.
Kas! — vedet valaa
Hopeista kalaa
Ja ruuhet ne riemuten laineilta palaa
Taas rannallen.
"Oi Vellamo, Ahtolan kaunoisin,
Sa kultihin pohjoiset rantamme peitä!
Sua kuohuvin maljoin ma tervehdin
Ja laulan kuin taattomme ennen meitä
Suo viljas iitää
Vesiimme kiitää
Ja riemun viestinä suo lokin liitää
Vuonoimme luo".
He tyhjensivät pikarinsa vanhojen tavalla ja lauloivat laulun toisen perästä vanhan Norjan ja meriliikkeen sekä perustuslain kunniaksi, ja viimein luotsioltermanni sai lauletuksi laulunsa:
"Pidä arvossa vanhukset seppele-päät,
He mit' ovat olleet, sen meistä sä näät.
Myös loistivat nuorina, uljaina he,
Ja että he lempivät, toistamme me."
Myöhään yöllä ikkunat vielä voimakkaasti tärisivät yhteislaulusta, sillä mitä enemmän aikaa kului, sitä väkevämmin he huusivat ja löivät paksuilla lasilla tahtia pöytään.
Vaan kaupungissa oli niitäkin, jotka eivät koskaan juoneet eivätkä astuneet klubin oven sisäpuolelle ja jotka kuitenkin riippuivat toimeentulonsa puolesta kalastuksesta. Ja nämä olivat Haugelaiset, heränneet — pyhät — miten pilkkaajat heitä nimittivät.
Paitsi Sivert Jespersen ja veljekset Egeland, joilla oli suuret suolaus-laitokset ja jotka harjoittivat maatavara-kauppaa, enin osa Haugelaisista teki sillikauppaa. Parhaasta päästä he olivat talonpoikia, jotka olivat tulleet kaupunkiin palvelemaan jonkun "vanhemman" luona ja siellä oppivat Haugelaisten säästäväisyyttä, vaatimattomuutta ja väsymätöntä uutteruutta.
Kun sitten alkoivat omin päin vähin asioida, he pian pääsivät itsenäisiksi. Kalastusretkissä, joilla usein elettiin hyvin hurjasti, he myöskin olivat osallisina, vaikka kärsivät paljon pilkkaa siitä, että lauloivat virsiä eivätkä juoneet ja kironneet.
Vaan vähitellen muutkin rupesivat käsittämään ett'ei "pyhiä" ollut ylenkatsominen. Heidän parissaan ei tapahtunut mitään hullutuksia eivätkä heidän miehensä tapelleet eivätkä ryypänneet, heidän veneensä oli aina reilassa ja pyytimensä parhaimmassa kunnossa; ja vaikka eivät kiroilleet eivätkä juoneet, he kuitenkin purjehtivat kilpaa rohkeimpien kanssa ja vaikka käyttäytyivät tyynesti ja puhuivat nöyrästi, he kuitenkin pääsivät oikeuksiensa perille, ja jokainen ajatteli pari kertaa ennenkuin heitä solvaisi.
Sivert Jespersen oli myöskin tuommoinen maalaispoika, joka oli aloittanut tyhjin käsin. Nyt hänellä oli kaksi suurta makasinia kaupungissa ja useita suolaus-laitoksia pohjoisessa; paitsi sitä hänellä oli monta laivan-osaa.
Hän ei enää lähtenyt itse kalastusretkille; hän oli kuudennella kymmenennellä, oli kyyryselkäinen ja kitui luuvaloa niinkuin useimmat, jotka nuoruudessaan olivat olleet osallisina talvikalastuksessa. Mutta sillien tullessa käveli hän makasinissaan ikivanhassa kalmukki-takissaan ja karvalakki päässä, ja silloin hän oli oivallisella tuulella.
Koko talo täynnä ihmisiä, silliä, suoloja, tynnyriä aina orsiin asti; huutoa ja melua, vanteiden tekijäin iskuja; nosto-köysiä, joita vedettiin ylös ja laskettiin alas, laattiat ja portaat märkinä ja liukkaina sillien verestä ja suolavedestä, joka tippui ylisiltä laattian läpi alas kivijalkaan saakka, sillien suomuksia pitkin seiniä, minne vaan kääntyi, ja pahaa hajua niinkuin valaskalan vatsassa — keskellä tuota kaikkea käveli Sivert Gefvint talikynttilä kädessä edes takaisin ympäri koko taloa, puoliääneen laulaen mielivirttänsä:
"O Kriste, Jumal-ihmisnä
Rauhalla ihanalla
Mun kurjan sielun täytit sä,
Ja veres purppuralla
Mun synnin vallast' irti sait
Ja tyhjäks saatit kuolon lait."
"Ylös sieluni! laula ja iloitse — ei — ei!" huusi hän yht'äkkiä terävällä äänellä. Jotain oli tekeillä perkaaja-tyttöjen parissa: joko tappelivat taikka laskivat leikkiä; he olivat niin rajuja, että kaasivat pari täytettyä tynnyriä, jotta sillejä lensi ympäri laattiaa sekä suola-astioihin, kaikki mullin mallin.
"Ei, ei, ei!" toisti Sivert Jespersen, tultuansa paikalle, ja nyt hänen äänensä taas oli lempeä ja suloinen kuin ainakin, "teidän pitää menetellä varovasti Jumalan lahjoilla, jotta eivät mene hukkaan ja pilaannu. Eikö niin, rakkaat lapseni?"
Hän katseli toisesta toiseen terävillä vaaleansinisillä silmillään ja ikuisella hymyllään; tyttöjoukko vaikeni kuin muuri ja kaikki rupesivat kiiruusti kokoamaan sillejä ja saattamaan kaikki entiseen järjestykseen. Se oli kahta kauheampaa kun Sivert Jespersen sanoi: rakkaat lapseni kuin jos joku muu olisi sanonut: te helvetin kekäleet!
Vaikka Haugen ystävät menettelivät näin hiljaisesti ja näyttivät toimivan niin huolellisesti, eivät heidän asiansa suinkaan olleet varmalla ja vakavalla kannalla. Jos vaan tapahtui että kalastus onnistui huonosti parina vuonna tai tulipalo hävitti heidän vakuuttamattomia kalleuksiansa, niin monet näönnäisesti suuret varat menivät tyhjiin.
Sitäpä he itsekin tunsivat kun viipyi tavallista kauemmin ennenkuin sillit saapuivat rannikolle, ja varsinkin kevätpuolella kun kassa oli tyhjä ja silli-varat makasivat makasineissa ja niiden ulosvienti riippui hinnan nousemisesta tai laskeumisesta Venäjällä tai Preussissä.
Silloin vapisivat heidän kätensä postin tullessa kerran viikossa, he nukkuivat huonosti öisin ja lauloivat varsinkin siihen aikaan virsiä.
Heillä oli rukoushetkiä melkein joka päivä, he lukivat, rukoilivat, lauloivat yhdessä. Ja kun näin kaikki olivat ko'ossa ja istuivat katselemassa toisiansa, toinen tunsi toisen asiat ja kuinka paljon hän oli pannut alttiiksi, kuinka hiljaiset ja hurskaat he olivat, kuinka Jumalan käsi tähän asti oli heitä suojellut eikä nytkään heitä suinkaan jättäisi — jos ei minun ansioiden tähden, niin muiden — silloin saivat voimia rukouksista, hymyilivät ystävällisesti toisillensa ja menivät hyvillä toiveilla kotia.
Eikä toivo pettänyt. Vuosi vuoden perästä heidän kävi hyvin, heidän pääomansa kasvoi, ja he panivat sen kohta asioihin. Joka tänä vuonna oli suolattanut 1,000 tynnyriä, hän tahtoi tulevana vuonna suolattaa 3,000; heillä oli aina silmät auki, aina purjeet reilassa, ja vaikka käyttäytyivät niin hiljaisesti, laulaen virsiään ja puhuen nöyrästi, he tosiaan olivat uskaliaita, rohkeita keinottelijoita.
Sepä se kaikkein vähimmin miellytti Hans Nilsen Fennefos'ia. Ei sen vuoksi että olisi sotinut Haugen tahtoa ja järjestelmää vastaan, että veljekset harjoittivat kauppaa, päinvastoin. Mutta se ei ollut tuota vanhaa uutteruutta ja vanhaa tapaa, millä nöyrä toimeentulo saavutettiin. Rahoja saatiin liian helposti ja liian suurin määrin.
Fennefos myös arveli että ylellisyys oli päässyt veljesten seuraelämään, heillä oli päivällis-pitoja, joissa syötiin tarpeettoman paljon.
Asian laita oli se, että näille ihmisille, yksinkertaisia tavoiltaan kun olivat, paisti ja sokerileivokset olivat uutta ja tavatonta; ja huomattuansa että heillä oli varoja siihen, iloitsivat he lapsellisesti siitä, että kaupungin ruoanlaittaja-rouva valmisti ruokaa heille niinkuin ylhäisten taloissa.
Fennefos puhui heille siitä, moittien heitä; he kuuntelivat häntä, hymyilivät ja kiittivät; vaan mitään muutosta ei havaittu.
Kaupungin julkisessakin elämässä rupesivat nuo hiljaiset miehet, jotka olivat rikastuneet kenenkään huomaamatta, astumaan esille. Useissa kohdin oli pakko ottaa heitäkin lukuun; heidän hurskaat tapansa ja puheensa saivat viimein olla pilkkaamatta.
Niin, mitä enemmän Haugen ystävät saavuttivat ulkonaista arvoa ja kadottivat alkuperäistä hengellisyyttään, levisi heistä ja heidän herätyksestään yhteiskuntaan sekä kaupungissa että maalla pintapuolinen hurskaus ja julkinen tekopyhyys, joka kasvaa rehoitti.
Sellainen oli kaupunki siihen aikaan: vanha kaupunki täynnä uutta, ahdas, mutkainen, synkkä ja pietistillinen, mutta raitis ja hymyilevä sinertävää mertä kohti pulskine laivoineen, kelpo merimiehineen.
Se oli nähtävä jonakin lepopäivänä auringon paisteessa ja pohjois-tuulessa, kajavain lentäessä vuonon yli edestakaisin sataman valkoisten makasiinin ohitse, kun lahdella suolalastia purettiin ja tuuli toi kaupungin puoleen tuon iloisen laulun: "Amalia Maria! me tulimme Lissabon'ista", — sill'aikaa kuin suoloja ratisi alas puujuovaa myöten lastiveneesen hauskalla, unohtumattomalla äänellä ja koko kaupunki tuli vähän silliltä, mutta vielä enemmän mereltä — raittiilta Pohjoismereltä.
Ja ne, jotka olivat kauan olleet poissa kotoa ja maailmaa matkustaneet, vakuuttivat ett'ei muualla maailmassa ollut semmoista ilmaa; ja he lähtivät ulos maailmaan ja palasivat jälleen; kotona oli joitakuita, joiden mieli teki myös maailmaan, mutta kaikki, jotka olivat ulkona maailmassa, ikävöivät kotia.