IX.
Garman & Worsella oli muutamat hyvät vuodet. Virkistävänä virtana Jaakko Worsen rahat kulkivat hervahtuneessa kauppatoimessa, jakauntuivat eri haaroihin ja saattoivat koko ruumiin virkeäksi ja väkeväksi. Eikä kauan viipynyt ennenkuin kauppahuone jälleen oli saavuttanut maineensa sekä kotona että ulkomailla.
Konsulin kasvot kävivät jälleen sileiksi ja huolettomiksi, hänen askeleensa olivat reippaat ja nuorekkaat, hänen kulkiessansa ylös leveitä portaita myöten katsomaan niitä vieraita käsityöläisiä, jotka hän oli tuottanut Kyöpenhaminasta koristamaan seurahuoneita ylikerrassa.
Keväällä Kristian Fredrik palasi kotia; hänen kasvatuksensa oli päättynyt, oltuansa viime talven Parisissa.
Konsuli iloitsi suuresti poikansa palaamisesta, varsinkin nyt kun ylpeydellä voi näyttää hänelle talon mahtavuutta ja asioiden kukoistavaa tilaa.
Mutta tuo Worsen juttu. Konsuli Garman kirosi sydämessään haugelaisia ja pyhiä entistä kiivaammin.
Niin oli käynyt kuin hän oli pelännyt: he olivat turmelleet kippari
Worsen konsulilta.
Samaa arvelivat neiti Birgitte ja neiti Mettekin. Naimisensa ensi aikoina kippari kyllä tuli usein Sandsgaard'iin ja koetti olla aivan niinkuin ennen.
Vaan se ei enään onnistunut, hän ei päässyt oikeaan alkuun enään, ja kaikista oli ikävä tuntea että vanhat hyvät päivät olivat olleet ja menneet.
Ainoastaan kerran oli rouva Saara Worse käynyt Sandsgaardissa. Konsuli antoi suuret päivälliset äskennaineitten kunniaksi.
Silmät alasluotuina Saara istui loistavassa pöydässä konsuli Garmanin rinnalla. Ympärillä oli hienoja herroja ja naisia, joiden kasvot hän oli nähnyt kaduilla tai kirkossa. Seurassa kuului leikkipuhetta ja naurua sekä iloista melua, jonka vertaista hän ei ollut eläissään kuullut, ja sinä päivänä seura kuitenkin koetti hillitä itseään tuon nuoren rouvan tunnetun hurskauden tähden.
Jaakko Worse, joka oli tottunut siihen ja oli kaikilta rakastettu, istui siinä sanomattoman tyytyväisenä ja tahtoi nyykätä vaimolleen. Vaan tämä tuskin nosti silmänsä koko päivällis-aikana, ja palattuansa kotia — Worsen täytyi tällä kertaa ajaa — sanoi Saara miehelleen että hänestä tuntui aivan kuin olisi ollut helvetin etupihassa.
"Eikö mitä, Saara, kuinka voitkaan puhua noin? Ne ovat todellakin siivoja, kunnon ihmisiä kaikki."
"Ymmärsit kai että he ainoastaan pilkkasivat sinua?" sanoi Saara terävästi, sillä niin hän oli asian käsittänyt, kun pormestari ja joku muu pyysivät saada kunnian juoda vanhan kaptenin ja nuoren sulhasmiehen maljaa.
Sinne Saara ei tullut enää. Ensiksikin oli hän kylläksi viisas ymmärtämään ett'ei hän koskaan voisi perehtyä siihen piiriin; mutta toiseksi tuntui todellakin hänestä, joka lapsuudesta saakka oli kuullut ainoastaan totista ja hurskasta puhetta, saatanalliselta tuo ilo ja huolettomuus ihmisissä, jotka nauroivat ääneen juodessaan vaarallista viiniä.
Konsuli Garman moitti aina kälyjänsä siitä, ett'eivät olleet kertoneet hänelle kippari Worsen hankkeista haugelaisten suhteen. Hän arveli että kyllä olisi parantanut kipparin jos vaan olisi saanut hänet hoidettavakseen ennenkuin tauti oli liian pahaksi kääntynyt.
Mutta Worse näytti olevan tyytyväinen, ja sehän oli hyvä niin kauan kuin sitä kesti. Vaan Sandsgaard'issa häntä kaivattiin, ja kun hän vetäysi pois mereltä, jättäen "Perheen Toivon" muiden huostaan, heitti konsuli kaiken toivon hänestä ja piti häntä pilattuna, hukkaan joutuneena.
Konsuli oli nyt entistä yksinäisempi, ja usein käveli hän synkissä ajatuksissa edes takaisin puutarhamajan edessä olevalla leveällä hiekkatiellä.
Se oli lammikon rannalla. Tällä rannalla kasvoi kaunista ruovokkoa. Lammikko oli varmaankin ennen ollut paljoa suurempi, sillä konsuli muisti lapsuudestansa että oli ollut vettä molemmin puolin majaa ja silta, jota nostettiin.
Olipa hänellä myös hämärä muisto muutamista naisista valko-sinisessä veneessä ja miehestä punaisessa silkkitakissa, joka seisoi kokassa airo kädessä.
Nyt lammikko oli niin pieni, että olisi ollut naurettavaa pitää venettä siinä. Konsuli mietti usein mitenkä tapahtui että lammikko noin supistui vuosi vuodelta. Ruovokko kai pääsi liiaksi rehoittamaan, ja joka vuosi hän käski puutarhuria pitämään ruovokkoa silmällä, vaan se ei auttanut.
Puutarha oli alkuansa järjestetty puhtaasen ranskalaiseen malliin leveillä suorakulmaisilla käytävillä, tiheillä, leikatuilla pensastoilla ja lehto-kujilla tai sanomattoman pienillä nukkeen-tapaisilla puksi-puu-pensastoilla. Säännöllisten matkain päässä oli pyörö, missä neljä tietä yhteen sattui, ja keskellä tätä pyöröä päiväkello, muistopylväs tai jotakin semmoista. Vaan puutarhan rajalle, varsinkin luoteispuolelle, oli tiheään istutettu puita, jotka muodostivat kehyksen tarhan ympäri. Ne olivat yksinkertaisia kotimaisia puita, joiden tuli suojella hienoa ranskalaista puutarhaa ja sen vieraita kasveja ja kukkia kylmältä merituulelta.
Maja ynnä lammikko olivat päärakennuksesta länteen päin; ja vaikka sinne ei ollut monta askeletta, sitä kuitenkin entisinä aikoina pidettiin jonkinlaisena Trianonina, johonka lähdettiin kahvia juomaan ja soittoa kuulemaan. Komea kulku kävi silloin sinne mitä mutkallisimpia teitä sillan yli ja lammikon ympäri, tai astuttiin veneesen ja soudettiin kolmella aironvetämisellä toiselle puolelle, lausuttaessa lukemattomia kohteliaisuuksia ja sukkeluuksia.
Tätä kaikkea Morten Garman muisteli nuoruudestansa varsin hyvin. Itse oli hän koettanut pitää voimassa vanhat tavat ja temput, mutta se oli onnistunut vaan puoleksi. Ihmiset muuttuivat, lammikko ruohistui; niin isän komea puutarha oli peräti ruohistumaisillaan.
Molemmin puolin leveätä hiekkakäytävää, joka majalle vei, oli niin tiheä leikattu pensasto, että nuorten naisien oli, puutarhurin suureksi harmiksi, tapana istahtaa siihen, ja säännöllisen matkan päässä oli siinä kuusi puksipuu-pyramidia. Siellä konsuli mielellään käveli edestakaisin; siellä oli vielä koko tuo vanha jäykkä komeus olemassa.
Vaan puutarhassa rupesi näyttämään hyvin kirjavalta. Tavalliset yksinkertaiset puut, jotka oli istutettu suojaksi, rupesivat nyt, saatuansa paksut rungot ja vahvat juuret, leviämään omin päin, ja koska eivät päässeet kasvamaan luoteesen päin, lähettivät ne pitkiä oksia puutarhaan päin suorakulmaisten käytävien ja säännöllisten puksipuisten nukkeen-pensastojen yli.
Joukko nuoria pyökkipuita nosti kapinaa. Monta vuotta olivat ne melkein olleet kasvamatta. Pohjoistuuli katkaisi latvat ja taivutti ne sekä kaikki muut puut sisäänpäin, jotta näyttivät siltä kuin olisivat saksilla viistoon poikkileikatut. Vaan saatuansa vihdoin tarpeeksi voimaa alhaaltapäin, rupesivat ne leviämään, kasvoivat toistensa ja muitten puitten niskoille, taistellen jokaisesta auringon säteestä ja kiiltäen raittiudesta ja tuoruudesta.
Toiset puut noudattivat esimerkkiä; niinpä nuo vaatimattomat seljapensaatkin, jotka seisoivat ihan aidan vieressä ja ensimmäisinä kovina vuosina kestivät kaikkea tuota kurjuutta pohjoistuulelta, nekin elpyivät ja koettivat nostaa pyöreitä latvojaan yhtä korkealle kuin nuoret pihlajat ja poppelipuut, jotka sisempänä kasvoivat.
Sekä konsuli että puutarhuri pitivät niitä silmällä, vaan eivät paljoa mitään niille voineet. Joka haaralla nuo halvat kotimaiset puut kasvaa rehoittivat yli kuivan, komean tarhan. Puiden suojaan istutetut pensaat eivät enää ottaneet menestyäkseen, niistä kasvoi ainoastaan nälkä-oksia taikka ne kuivuivat peräti; siistit pensas-kasvit, jotka ennen oli leikattu pieniksi tyynylöiksi, paisuivat suuriksi, heinäkuorman tapaisiksi; käytävät, missä ennen mahtui kaksi kävelemään, ummistuivat niin että yksi henkilö töin tuskin pääsi liikkumaan.
Ei ollut puutarhuri siihen syypää, mutta puutarha oli päässyt niin pitkälle, että muuttui puistoksi; eikä sitä olisi muulla neuvoin jälleen saatu alkuperäiseen Ranskan malliin, kuin että olisi kaadettu puut ja aloitettu alusta.
Vaan se ei käynyt laatuun; arvelipa moni että se oli kauniimpi nyt noilla korkeilla puilla kuin ennen. Mutta konsuli näki suruksensa kuinka hänen oiva puutarhansa vuosi vuodelta supistui, kunnes oli jälellä ainoastaan tuo leveä hiekkakäytävä ja nuo kuusi pyramidia huvimajan edustalla.
Kävellessään siellä valoisina, hiljaisina kesä-iltoina, näki hän kapinallisten puitten lävitse vilahdukselta keltaisen-punasta iltataivasta, jonka hohde valui yli Sandsgaardin lahden länteenpäin merelle, jonka pinta oli kuin peili pitkine aaltoviiruineen. Hän tuli ajatelleeksi että puutarhamajan katolta muinoin oli ihana näköala merelle. Nyt sekin oli ummessa. Puutarhan kävi samoin kuin kaupunginkin: ne kasvaa rehoittivat niin, ett'ei enää tuntenut toista eikä toistakaan.
Huvimajan peräpuolella oli panelissa salaovi, jonka avain aina oli konsulin taskussa. Monta pientä muistoa rakkauden seikoista tulvaili häntä vastaan kun hän nyt vanhoina päivinä joskus avasi tuon salaoven. portaat olivat ahtaat; nyt hänen varmaankin olisi vaikea päästä ylös, mutta nuoruudessa, hyvänen aika, kuinka kepeästi silloin lennettiin ylös ja alas!
"Le nez, c'est la mémoire", sanoi hän kertoen omat komppasanansa, kun tunsi hajua umpinaisessa huoneessa olleesta vanhasta mahonkipuusta, ja hyräillen käveli hän edestakaisin nuoruutensa puutarhan pienessä jäännöksessä, asetellen varovasti ja sievästi kauniita sääriänsä, uneksien että hänellä oli jalassa kengät ja valkoiset silkkisukat.
Mutta tiellä puutarhan ulkopuolella seisahtui eräs matkamies ja katseli vuonon yli.
Se oli tuo tunnettu maallikkosaarnaaja Hans Nilsen Fennefos. Ko'okkaana, laihana, pistävä loiste vaaleissa silmissään, seisoi hän siinä äänetönnä mietteissään; hän nojasi pienen suljetun portin tolppaan.
Selässä hänellä oli suuri laukku, jossa kantoi hengellisiä kirjoja ja kirjasia; hän oli pölyinen ja väsynyt, käytyänsä koko päivän auringon paisteessa.
Kolmeen vuoteen ei hän ollut käynyt näillä seuduilla, ja paljon oli hänessä tapahtunut sillä aikaa.
Kuullessaan että Saara oli naitu kippari Worselle, tunsi hän ankaran sisällisen pistoksen, ruumiillisen tuskan, joka oli tukehduttaa hänet. Hän käsitti nyt täydellisesti, että hän kuitenkin rakkaudella oli sidottu tuohon vaimoon, rakkaudella, jonka rinnalla hänen rakkautensa veljiin, jopa Jumalaankin oli heikko ja mitätön. Hän kauhistui omaa itseänsä ja heittäysi tomuun katuen ja rukoillen. Ja koska hänestä tuntui kuin ei mikään rangaistus eikä mikään sovitus olisi kyllin ankara näin suuresta petoksesta, näin kamalasta rikoksesta, kävi hän ankaraksi muitakin kohtaan; ja hän rupesi tulisella innolla saarnaamaan parannusta ja rankaisemaan syntisiä kovemmilla sanoilla kuin mitä kukaan oli käyttänyt ennen häntä.
Kolme vuotta hän eli tässä ankarassa, jyrkässä taistelossa syntiä vastaan omassa itsessään sekä ympärillänsä, ja sen ajan kuluessa hänen onnistui voittaa sydämensä ja perata pois syntinen rakkaus, ja hänelle selveni että hän niinkuin veljetkin tähän asti oli osoittanut liian vähän ankaruutta niin elämässä kuin opissa.
Sentähden hän noudattikin kutsumusta ja palasi etelään. Lukiessaan Saaran kirjettä, tuli hänen sääli sekä Saaraa että veljiä, jotka sokeasti vaelsivat synnissä ja itsehurskaudessa.
Vaan kulkiessaan etelään päin ystävällisempien seutujen kautta, missä asui ihmisiä, jotka vanhastaan häntä tunsivat ja vastaanottivat häntä hellällä huolella, hän ei voinut vastustaa sitä lempeää vaikutusta, minkä se teki hänen mieleensä. Ja kulkiessaan Sandsgaard'in läpi, täytyi hänen seisattua niiden muistojen valloittamana, jotka hänessä heräsivät kun hän näki tuon ystävällisen lahden ja kaupungin kirkontornit, jotka jo tulivat näkyviin.
Hans Nilsen tutki vielä kerran sydäntänsä, vaan ei löytänyt siitä muuta kuin mitä siinä olla piti. Saara oli hänelle niinkuin sisar tai veli; hän oli toisen miehen vaimo ja Fennefos toivoi että hän oli onnellinen.
Vaan ennenkuin meni eteenpäin, katsoi hän sattumalta aidan yli, ja oksien välitse näki hän konsuli Garman'in, joka oli kävelemässä.
Fennefos tunsi hänet ja intohimoinen luontonsa pääsi taas voitolle, kun hän näki tuon kääntymättömän vanhuksen, joka käveli noin huoletonna synneissään keskellä rikkauttaan, silmien ja lihan hekkuman ympäröimänä, käveli avo-silmin suoraan helvetin piinaan.
Hän tarttui sauvaansa ja meni eteenpäin; he saisivat kokea tuolla kaupungissa, että Hans Nilsen Fennefos oli palannut.
Iltaruskon viimeinen hohde katosi ja taivas muuttui sinertävän vihriäksi ilman rannalla; kylmä tuuli keinutti pitkiä sitkeitä pyökin-oksia, ja konsuli Garman meni sisälle.
Puutarhassa oli hiljaista ja se kasvoi umpeen puista ja pensaista. Lehdikkäät latvat peittivät käytävät, taistelivat, päästäkseen eteenpäin, tai kuolivat, kuivuivat siimekseen, vettä kun niihin pisarteli muista oksista. Ylhäällä sekä alhaalla pisti oksia esiin, tehden yhä ahtaammaksi tuota pientä aukkoa huvimajan edustalla, ja lammikko supistui vuosi vuodelta.
Vaan se, joka taivutti oksia sivulle päin ja tunkeutui sisään pensastoon, hän saattoi vielä nähdä jälkiä suorakulmaisista käytävistä ja pienistä leikatuista nukkeentapaisista pensas-aidoista. Siellä oli pimeätä ja nuoskeata, liukasta vihriäisestä sammaleesta ja vanhaa kuolleen hajua puksi-puusta, joka mätäni.