VIII.
Ensimmäinen varjo kippari Worsen autuaallisuudessa oli kohtaus konsuli
Garman'in kanssa, kun Worse meni ilmoittamaan kihlauksensa.
"Hyvää huomenta Worse!" huusi konsuli hänelle vastaan, "hän oli juuri täällä, tuo Bremiläinen kapteni, hän ottaa kernaasti teidät mukaansa; ja koska hän on valmis lähtemään, arvelen parhaaksi että ajatte Smörvikiin tänään; meidän vaunumme tulevat teitä noutamaan kaupungista, jotta voitte lähteä ensimmäisellä sopivalla tuulella."
"Kiitoksia, herra konsuli, mutta — hm —"
"Onko tullut esteitä?"
"On, paha kyllä, on tullut esteitä."
"Joku onnettomuus?"
"Ei, ennemmin onni", hymyili Worse; hän ikäänkuin sieppasi vähän rohkeutta tuosta käännöksestä. "Minä ai'on naida".
"Piru vieköön!" huudahti konsuli, unohtaen kaikki. "Hm — naida — sepä odottamatonta. Kenenkä, jos saan kysyä?"
"Matami Torvestad'in tyttären; tiedättehän hänen asuvan talossani."
"Vai niin, minä en tietänyt — en luullut Torvestad vainajalla olevan mitään tytärtä soveliaassa ijässä."
"Onhan hän nuorenlainen — minua vähän nuorempi", vastasi Worse kasvot punoittavina, "vaan muuten hän on hyvin vakava ja totinen tyttö."
"Hänen perheensä kuuluu heränneitten joukkoon, aiotteko tekin, kapteni
Worse, ruveta Haugelaiseksi?"
"Enpä aiokkaan", vastasi Worse, koettaen nauraa, vaan konsulin ääni ei juuri yllyttänyt nauruun.
"No niin, onhan se teidän vallassanne, hyvä Jaakko Worse", sanoi konsuli nousten ojentamaan hänelle kättä; "vastaan-ottakaa onnentoivotukseni; kun ette vaan tätä askelta koskaan katuisi. Milloinka häitä vietetään?"
"Ensi sunnuntaina!"
"Vai niin, onpa teillä kiire, niin, niin — kun ette vaan sitä kauppaa katuisi!"
Kun Worse läksi, oli konsuli juoksemaisillaan hänen jälkeensä, kertoakseen hänelle sydämensä oikeat ajatukset Haugelaisista ja kaikesta heidän tekopyhyydestään. Mutta hän malttoi mielensä.
Morten V. Garman oli viisas mies, joka ei tuhlannut sanojansa. Hän oli tarpeeksi asti tutkinut kippari Worsea tuon lyhyen keskustelun aikana, ja hän tunsi jotensakin tarkoin rakkauden ja kaikki sen tunnusmerkit.
Jaakko Worse ei päässyt oikein tasapainoon ennenkuin oli kotona huoneissansa, jossa päälle päätteeksi oli kauhea sekamelska pesuakoista ja kaiken maailman käsityöläisistä.
Vaan täällä hän käveli onnellisena ja säteilevänä; silloin tällöin täytyi hänen mennä piharakennukseen, saadakseen vilahdukselta nähdä Saaraa. Paljon ei hän nähdä saanut, sillä sielläkin oli kiire neulomisessa ja merkitsemisessä, ja Saara istui aina ujona ja työhönsä kiinnitettynä.
Näin hän kulutti päivänsä, onnesta hurmauntuneena; perjantai-aamuna hän huvikseen kertoi: ylihuomenna, ylihuomenna!
Hän ei ollenkaan huomannut, että ystävänsä pilkkasivat häntä ja ennustivat hänelle sekä sitä että tätä; tuon ikävän kohtauksen konsulinkin kanssa hän unohti. Ja tuo laiva Bremenissä, joka oli niin suuressa määrässä molempia innostuttanut, siitä ei mainittu, kumma kyllä, sanaakaan sittemmin heidän keskenänsä.
Sunnuntaina pappi vihki heidät matami Torvestad'in salissa muutamain talon ystäväin läsnäollessa; ja illalla Saara annettiin Jaakko Worselle, joka vei hänet huoneisinsa ja sulki oven hänen jälkeensä.
Vihdoin viimeinkin kippari Randulf tuli kotia. Worse riensi häntä tapaamaan, ja he rupesivat kohta kertoa meluamaan toinen toisensa suuhun. Mutta se ei ollutkaan niin hauskaa kuin olisi voinut olla. Rio-jutut olivat jo vanhoja ja heidän välinsä oli jotensakin jäykkä, kunnes Randulf viimein ryhtyi suoraan asiaan ja sanoi: "No, vanha pakana, olethan nainut, kuulen ma, yhden noista yhdestätoista tuhannesta viisaasta neitsyestä?"
"Niin olen, ukkoseni, usko pois, se on pulska nainen!" vastasi Worse ja vilkutti silmiänsä.
"Varo vaan ett'ei hän tee sinusta semmoista voikokkaroa, jommoisia
Sivert Gefvint ja muut ovat."
"Ei, kiitos! Jaakko Worse on nähnyt naisväkeä ennenkin."
"No niin, tiedätkös Jaakko, en juuri voi kehua että suoriuit erittäin hyvin ensimmäisen vaimosi kanssa."
"Oi, ole jo vaiti hänestä! Hän oli puolihupsu. Ei, tiedätkös, Saara se on toista"; ja hän rupesi pitämään sangen harrasta ylistyspuhetta kaikista Saaran oivallisuuksista, välistä kuiskaten, vaikka he istuivat yksinänsä kippari Randulfin salissa.
Vaan Tuomas Randulfin kasvoista ei kadonnut tuo epäilevä hymy, joka niin harmitti Worsea; ja mitä hartaammin hän jatkoi kertomustaan vaimonsa oivallisuudesta ja omasta onnestansa, sitä suuremmalla epäilyksellä Randulfin pitkä nenä vaipui alasvedettyjen suupielien yli, kunnes Worse väsyi häneen ja tahtoi mennä.
"Äläppäs huoli mennä, vielä lasillinen! Onko sinulla semmoinen kiire,
Jaakko?"
"Niin, kello on puoli kaksitoista ja me syömme päivällistä kello kaksitoista."
"Aijaa, joko alkaa?" huudahti Randulf riemuiten. "Nyt sinä jo roikut vaimosi kellonnuorassa. Ehkä et uskalla juoda lasillistakaan enää, voisihan hän sitä huomata. Hahahaa — kylläpä sinä olet mainiosti asioitasi hoitanut, Jaakko, minun poissa ollessani!"
Seuraus siitä oli että Jaakko jäi istumaan puoli yhteen ja tuli kotia hieman punoittavana ja silmät nuoskeina.
Vaimonsa odotti häntä ruo'alla: heillä oli tuoretta turskaa, maksaa ja mähnää. Saara oli hyvin totinen, tavallista totisempi, ja kun Worse yritti puhumaan: "Randulf on palannut kotia" — iloisella, huolettomalla äänellä, niin vaimo hänen suureksi harmiksensa vastasi: "Minä huomaan sen".
Vaan pahemmaksi asia vielä kääntyi, kun vaimo, sanaakaan sanomatta, otti viinakarahvin pöydältä. Worse oli tottunut päivällis-ryyppyynsä.
Vaan hän ei tehnyt mitään vastaväitöksiä. Randulfin väkevä Marsala vaikutti vähitellen, eikä hän ollut niin varma kielestänsä, että olisi uskaltanut ryhtyä pitempiin puheisin. He söivät sentähden ääneti ja Worse pani tavallisuuden mukaan pitkäkseen salin sohvalle, päivällisunta nukkuakseen.
Tunnin verran hän tavallisesti nukkui, vaan tänään ei hän herännyt ennen kuin kello viisi; ja hämmästyi suuresti kun havaitsi olevansa käärittynä harmaasen shaaliin; tuolilla sohvan vieressä oli suuri kupillinen kauralientä. Hän makasi liikkumatta ja mietti, pää oli raskas, muisto huono ja täynnä aukkoja. Hän muisti varsin hyvin, että pari poikaa seisoi nauramassa hänelle kun hän näppärästi hyppäsi porraskiven yli Egeland veljesten ryytipuodin edustalla, ja että hän täydellä todella oli aikonut käydä polisimestarin luona ilmoittamassa mitä pojat olivat tehneet; sitten hän selvästi muisti viinakarahvin, joka hävisi erääsen kaappiin; vaan sen jälkeen oli hänellä vaan epäselvä, vaaleanpunainen muisto turskan mähnästä. Hän aikoi nousta, mutta samalla Saara tuli ruokahuoneesta: "Ei, ei, sinä olet sairasna, sinun täytyy jäädä makaamaan."
"Oh, älä lörpötä, Saara, se ei merkitse mitään. Se oli ainoastaan, näetkös, että —"
"Minä menen noutamaan äitiä", vastasi Saara ja meni ovea kohti.
"Ei, ei, mitäpä hänestä? Mieluummin minä sitten jään makaamaan jos välttämättömästi tahdot."
Hän pani jälleen maata ja Saara tarjosi hänelle kauralientä.
Se maistui todellakin hyvältä hänen hermottomassa, janoisessa kurkussaan; hän kiitti ja yritti tarttumaan Saaran käteen, vaan Saara ei sitä sallinut.
Saara seisoi Worsen takana, katsellen hänen harmaita hapsiansa, ja onnellista oli Worselle, ett'ei hän nähnyt tuota katsetta.
Kippari Worse makasi siis koko päivän sohvallansa, ja se tuntuikin hänestä oikein hyvältä, väsynyt kun oli aamupuolisesta humalasta. Vaan seuraavana päivänä oli hän reipas jälleen. Viinakarahvia ei hän kuitenkaan uskaltanut kysyä; se oli poissa eikä palannutkaan.
Pojaltansa Romarinolta Worse sai sangen ikävän kirjeen. Tuo nuori herra selitti miten hullua oli ottaa nuori vaimo vanhuuden päivillä, jonka ohessa hän jotenkin suoraan valitti sitä aineellista vahinkoa, mitä hän, Romarino, sen kautta tuli kärsimään.
Worse suuttui ja antoi kirjeen Saaralle; hän luki sitä Worsen maristen kävellessä edestakaisin laattialla.
"Eihän sinun sovi odottaa muuta", sanoi Saara. "Tuo nuori mies ei arvattavasti ole saanut parempaa opetusta äidiltänsä eikä sinulta. Mitä kylvätte, sen saatte niittää. Tahdotko että minä kirjoitan hänelle?"
"Oikeinpa kiittäisin sinua, Saara, jos tahtoisit sen tehdä", vastasi
Jaakko Worse iloisesti; se olisi suuri helpoitus hänelle itsellensä.
Ihmeteltävä oli mitä kaikkia Saara ymmärsi ja kuinka paljon hän sai muutetuksi ja järjestetyksi talossa, kerran siihen ryhdyttyänsä. Se olikin tarpeellista, sillä tietty oli että paljon tuhlaavaisuutta ja epäjärjestystä vallitsi talossa, jossa ei ollut emäntää ja jonka isäntä enimmiten oli matkoilla.
Ensi aikoina häiden jälkeen Saara ei huolinut mistään. Kun hänen puoleksi kehkeytynyt nuoruutensa ja surkastuneet toiveensa sekä alkava rakkautensa noin armottomasti sotkettiin maahan, lankesi hänen eteensä ikäänkuin tumma esirippu, joka peitti häneltä elämän eikä jättänyt hänelle muuta toivottavaksi kuin että autuaallisen kuoleman kautta pääsisi kaikesta.
Vaan eräänä päivänä oli jotakin uutta hänessä herännyt.
Hän tuli kotia muutamilta ostoksilta kaupungilta ja tapasi huoneissansa äidin, joka seisoi siellä järjestämässä, asettamassa tuoleja pitkin seiniä ja levittämässä pieniä kirjojansa pöydille.
Saaran tullessa, sanoi äiti — eikä hänen äänensä ollut niin vakava kuin tavallisesti: "arvelenpa että pidämme rukoushetkeä sinun huoneissasi; täällä on kuitenkin tilavampi ja valoisampi".
"Oletko kysynyt mieheni mieltä asiassa?"
"Mieheni"! Tuon sanan kuuli hän ensi kerran, ja se lausuttiin niin vakaasti ja varmasti että leski säpsähti.
Saara rupesi aivan tyynellä mielin kokoilemaan äidin kirjasia yhteen kasaan, jonka hän pani oven suulla olevalle tuolille, asetti pari tuolia paikoillensa ja sanoi sitten, katsahtamatta äitiinsä: "en tahdo pitää rukoushetkiä talossani kysymättä mieheltäni".
"Siinä varmaankin teet oikein, rakas Saara", vastasi matami Torvestad hyvin ystävällisesti, mutta huulensa vapisivat, "ja kenties se oli ajattelemattomasti tehty minulta. Toivon että tulette meille illalla?"
"Jos mieheni tahtoo."
Äiti meni kirjoinensa.
Saara painoi kädet rintaansa vasten; sillä vaikka tämä oli tapahtunut hiljaa, molemmat tiesivät että oli ollut taistelu, kapina, ja että tytär oli voittanut äitinsä.
Saara seisoi hetkisen liikahtamatta, katsellen tukevia mahonkihuonekaluja, ikkuna-verhoja, peilejä, avainkaappia, jonka avain oli hänen taskussansa. Hän meni ja avasi kaapin ja katseli niitä suuria ja pieniä avaimia, jotka siinä riippuivat.
Hän oli kuullut miehensä sanovan rajattomassa onnellisuudessansa: "Katso, tämä kaikki on nyt sinun! Sinä voit tehdä sen kanssa mitä tahdot; jos jotain puuttuu, jota tahtoisit, niin sano vaan sananen ja se on heti paikalla hankittava".
Mutta hän ei ollut ottanut noita sanoja huomioonsa. Mitäpä kaikesta tuosta! Voisiko mikään palkita hänen menetettyä elämäänsä.
Vasta kun näki äidin puuhaavan hänen huoneissansa, hän heräsi, ja siitä hetkestä alkain hän pysyikin hereillä.
Pian lakkautettiin ne "yhteiset" ostokset, joita matami Torvestad alussa toimitti molemmille perheille; Saara ryhtyi nyt itse toimeen. Ja hiljaa, mutta vakaasti supistettiin äidin valtakunta jälleen piharakennukseen luhtineen.
Saara oli reipas ja hyvin opetettu sekä oli perinyt äidin järjestämis- ja hallitus-ky'yn. Tämä kyky ei ollut koskaan päässyt vaurastumaan hänessä; äiti oli aina hänen päällikkönsä, ja Saara oli orjaillut piian askareissa tarkkana ja hurskaana, huolimatta sen enemmän niistä kaluista, jotka eivät kuitenkaan hänen omiansa olleet, kuin ett'ei hän vaan lyönyt rikki mitään.
Nyt hänellä oli oma tavaransa, hän oli vapaa ja hänellä oli varsin toisellaiset varat kuin äidillä käytettävinä. Rikas rouva Worse, joksi häntä sanottiin kauppapuodeissa, oli aivan toista ja mahtavampaa kuin leski-matami Torvestad, ja sepä se uudestaan herätti Saaran elämään ja sulatti osan siitä jäästä, jota oli kokoontunut hänen ympärillensä.
Kun ensimmäinen pahin aika oli ohitse, hän karkoitti unelmansa ja nuoruutensa niin hyvin kuin taisi rukouksilla ja lukemisella, ja talouden toimet estivät synkkiin ajatuksiin vaipumasta.
Varsinkin kostui Jaakko Worse tuosta muutoksesta. Se jäädyttävä kylmyys, jolla Saara alussa kohteli häntä, oli välistä koskenut häneen kipeästi keskellä kaikkea hänen autuuttaan.
Vaan nyt Saaran käytös häntä kohtaan muuttui, hän ei koskaan ollut hellä, tuskinpa ystävällinenkään; vaan hän kärsi häntä kuitenkin, teki hänen olonsa talossa hauskaksi ja puhutteli häntä, kysyipä häneltä hänen asioistaan ja toimistaan.
Kippari Worse selitti, eikä väsynyt ihmettelemään että naisella voi olla niin hyvä ymmärrys. Ennen pitkää Saara taisi antaa hänelle hyviä neuvoja ja viimein Worse neuvotteli hänen kanssansa kaikesta.
Näin vuosi kului ja talvi tuli.
Saara kävi ahkerasti rukoushetkissä kuin ennenkin. Hän istui usein äidin luona vanhalla paikallansa raamatun edessä. Hän oli entistä kauniimpi, sillä hänen katsantonsa oli vapaampi; pukunsakin oli toisellainen.
Hän ei suinkaan koreillut vaatteillansa; ankarinkin Haugelainen ei siinä olisi voinut löytää moitteen sijaa. Vaan naiset, jotka asian ymmärsivät, huomasivat että hänen palttina-vaatteensa olivat kaikkein hienointa lajia, hänen villapukunsa yhtä kalliit kuin silkki-vaatteet, ja että hänen kauluksensa olivat pitseistä, jotka maksoivat ainakin pari taalaria kyynärä.
Miehetkin huomasivat jotakin erinomaista tuossa nuoressa vaimossa ja sanoivat usein vaimoilleen: "katsokaa Saaraa; noin teidän pitäisi pukeutua, noin teidän pitäisi taloanne hallita!" Äitikin sai paljon kiitosta siitä, että niin hyvin oli kasvattanut tytärtänsä.
Kippari Worse ei aina ollut mukana rukoushetkissä. Kun hän joskus mieluummin meni klubiin tai Randulf'in luo, ei Saara sitä vastustanut.
Vaan yleensä hän näytti paraiten menestyvän kotonansa. Talvella kun kynttilöitä aikaisin sytytettiin, istui hän salissa työssänsä. Jaakko Worse oli nimittäin sangen kätevä, ja nuoruudessansa hän oli oppinut vähän laivanrakennustaitoa. Ja nyt oli hän ottanut rakentaakseen pienen mallilaivan, puolentoista kyynärän pituisen, jossa hän kaikissa erityiskohdissakin mukaili "Perheen Toivoa".
Saara luki ääneen hänelle. Hän luki Scriver'in, Johan Arndt'in, Lutheruksen ja muiden teoksia. Worse ei kuunnellut erittäin tarkasti, mutta Saaran ääni oli niin suloinen ja hauska kuulla, ja hän oli niin kaunis kun kynttilä valaisi hänen valkoista otsaansa ja tummaa, sileää tukkaansa.
Klubissa oltiin aina Jaakko Worsen mielestä liian sukkelapuheisia. Randulfkin oli hyvin paha häntä ärsyttämään. En tiedä mistä syystä, mutta Randulfin palaaminen oli kun olikin pettynyt toivo. Aina hän laski pistosanoja tuosta naimisesta; itse hän oli leski, lapset täysikasvuiset, vanhin poika oli kipparina ja asui kaupungissa.
Toinen seikka harmitti myöskin Worsea, se nimittäin että Randulf puhui ehtimiseen, kuinka heidän tulisi käymään tänvuotisessa kalastuksessa. Worse muisti nimittäin lupauksensa matami Torvestad'ille. Vaan eräänä päivänä Saara sanoi joitakuita sanoja, jotka osottivat että hän arveli Worsen lähtevän kalastusretkelle kuin ennenkin.
"Niin mutta —" sanoi Worse, "minun täytyy sanoa sinulle, että ennenkuin menin naimisiin, täytyi minun luvata äidillesi ett'en koskaan —"
"Tiedän sen, äiti on sen kertonut minulle. Vaan sen lupauksen äiti otti sinulta minun tähteni, ja sentähden minä päästän sinut siitä. Sinä voit lähteä jos tahdot."
Saara oli sen sanonut äidillekin, heidän puhuessaan asiasta, joko sentähden että mielellään tahtoi päästä miehestään vähäksi aikaa, tai sentähden, ett'ei hän tässäkään asiassa tahtonut riippua äidistä. Niin äiti ainakin käsitti sen, ja häntä rupesi yhä enemmän arveluttamaan.
Mutta Worse rupesi nyt hyvin innokkaasti puhumaan kalastuksesta ja Randulf ajatteli itsekseen: nyt on hän saanut luvan. Kalastus tuli kuitenkin huono sinä vuonna; sillit nousivat epätasaisesti ja muuttelivat joka hetki; myrskyä ja rajuilmaa oli myös. Ei oikein luonnistunut kippari Worselle; vanha onni oli jättänyt hänet, uskallus myöskin, sanoi moni; Worse kävi vanhaksi, se oli yleinen mielipide.
"Niinpä niin", sanoi Randulf klubissa, "kun noin vanha mies saa niin nuoren vaimon, niin hän pian on ollut ja mennyt" — ja hän teki liikunnon ikäänkuin olisi vääntänyt riepua ja heittänyt sen luotansa.
Kun Jaakko Worse palasi kotia, vaivasi häntä luuvalo ja hän kävi istumaan uunin nurkkaan vaimonsa luona. Kotona oli parasta olla; ja keväällä, kun "Perheen Toivon" piti lähteä pitkälle matkalle, Worse itse esitti että päällikkyys annettaisiin jollenkin toiselle laivurille, joka oli kauppahuoneen palveluksessa.
Laurits Seehus pääsi silloin perämieheksi. Talvella oli hän käynyt Bergenin merikoulussa tutkintoa suorittamassa, ja ennen lähtöänsä oli hän ottanut Henrietteltä uskollisuuden valan elämässä ja kuolemassa.
— Ei seuraavanakaan kevännä Jaakko Worse lähtenyt merelle. Hän valitti luuvaloa ja vaivoja vatsassa; tohtori ei tietänyt mitä se oli; vaan hän pelkäsi maksassa olevan vikaa.
Mutta vaimoonsa Worse kiintyi yhä enemmän. Kun tuota vanhaa miestä alkoivat vaivata luuvalo ja huono ruoansulatus, hoiti vaimo häntä tyttären tarkkuudella; ja kun hän samalla oli hänen vaimonsa, sepä saattoi Worsen vielä onnellisemmaksi ja kiitollisemmaksi.
Aikoja myöten myöskin veisaaminen ja lukeminen hänen ympärillänsä huomaamatta rupesi vaikuttamaan Worseen.
Hän oli aina kuvaillut itselleen Jumalaa konsuli Garman'in näköiseksi teräväksi ja ankaraksi herraksi, joka kuitenkin sydämessään oli hyväntahtoinen ja jota oli helppo tyydyttää kun vaan ei menetelty viekkaudella ja saatanan kujeilla häntä kohtaan.
Vaan nyt hän oppi aivan toista.
Vähätpä siitä, että hän oli ollut kelpo merimies eikä koskaan ollut pettänyt yhtäkään norjalaista miestä (saksalaisia ja ruotsalaisia ei hän ottanut lukuun), että oli ollut rehellinen ja tehnyt kaikille oikeutta. Tarvittiin paljoa, paljoa enemmin.
Usein heidän lukiessaan ja puhuessansa kääntymisen vaikeudesta, syvästä tuskasta kiusauksen hetkenä, hän salaa ajatteli itsekseen: lieneeköhän totta tuo kaikki?
Hän epäili suuresti Sivert Gefvintiä eikä uskonut Endre Egeland'in kursauksia; siksi tunsi hän heitä liian hyvin nureelta puolelta.
Mutta Saara — Saara! — hän, joka kuitenkin kaikessa oli itse täydellisyys, hän sanoi jok'ainoana päivänä, ihan jok'ainoana päivänä saavansa taistella vanhaa Aatamia ja perkelettä vastaan omassa lihassaan.
Se saattoi kipparin vähitellen arvelevaiseksi, ja hän kysyi näkikö
Saara paljon vanhasta Aatamista hänessä.
Saara sanoi sen näkevänsä ja Worse sai tietää enemmän itsestään kuin häntä halutti kuulla. Ensiksikin, että hän kiroili, sitä hän itsekin ymmärsi vääräksi, ankarasti hän koettikin jättää pois kiroukset; mutta tuo tapa oli niin juurtunut; vaan omasta mielestänsä hän oli parantunut siitä. Mutta hänessä oli kuitenkin niin paljon sekä vanhaa Aatamia että itse perkelettäkin, että hänen oli hyvin paha ollaksensa.
Saara tahtoi että hänen piti veisata ja rukoilla, vaan sitä ei hän voinut. Hän ei vielä ollut saavuttanut Hengen vapautta käyttämään Jumalan sanaa — sanoi Saara.
Ei — sitä pahempi, sitä vapautta hänellä ei ollut, jospa hänellä sentään olisi; sehän varmaan olisi tehnyt hänelle hyvää.
Mutta nähdessään rukoushetkissä millä suloisella hengen vapaudella Sivert Gefvint käytti Jumalan sanaa, kuullessaan hänen teeskennellyllä äänellään kuiskaavan niin imelästi ja hurskaasti, ja kun samalla tuli muistaneeksi miten tuo mies oli julkeasti häntä pettänyt suolakaupassa, silloin hengen vapaus ei kelvannut Jaakko Worselle, vaan hän meni klubiin.
Seuraavana päivänä häntä aina kohdeltiin ikään kuin hän olisi ollut sairas; kaikki sanat olivat turhia, niin totiset kuin leikillisetkin; kauraliemi ja harmaa villashaali ilmestyivät silloin taas ja vaimonsa istui hänen viereensä kutomaan. Viimein Worse uskoi olevansa sairaana, kun hänen vaimonsa sanoi sen. Kirje, jonka Saara oli kirjoittanut nuorelle Worselle, teki erinomaisen hyvän vaikutuksen; ja kun Romarino joku aika sen jälkeen palasi kotia, aloittaaksen omia kauppa-asioita, oli hänen ja nuoren äitipuolen väli hyvin ystävällinen.
Romarino, keikari, liehakoi hieman Saaran edessä, vaan sitä Saara ei huomannut, tai ei huolinut siitä vähintäkään; vaan talossa oli kuitenkin nyt vähän nuoruutta. Ja vaikka Jaakko Worse ei ainoatakaan askelta ottanut neuvottelematta Saaran kanssa, näytti kuitenkin aina siltä kuin vanhus olisi ollut vastahakoinen ja nuoret vetäneet yhtä köyttä. Vaan kun Romarino oli asettunut itsenäiselle kannalle ja nainut erään neiden Bergenistä, josta ei tiedetty muuta kuin että hän oli iloinen ja maailman-mielinen ja ettei hänen perheensä kuulunut heränneisin, silloin tuli Saaran ja Romarinon väli kylmäksi. Vanhoilla ja nuorilla Worseilla ei ollut mitään yhteisiä rientoja, ja he näkivät toisiansa hyvin harvoin. Romarino osti itselleen talon ja eli hyvin suurellisesti. Vanha Worse pudisti päätänsä.
Viipyi vähän aikaa ennenkuin matami Torvestad käsitti että hän täydellisesti oli erehtynyt tyttärensä suhteen. Vaan vähittäin hänelle selvisi, ett'ei siihen voinut mitään. Tuosta silmäyksestä alkaen, jonka matami oli saanut kihlaus-iltana, Saara oli irtautunut hänen vallastaan ja astui yht'äkkiä esiin hänen vertaisenansa; pianpa matami Torvestad'ista tuli vaan rouva Worsen äiti.
Viisas kun oli, salasi hän että oli pettynyt. Mutta hän lupasi itselleen, ett'ei kävisi niin Henrietten suhteen; hänen pitäisi saada mies, jota matami tulisi hallitsemaan, ja itse olisi hän pidettävä aivan toisellaisessa kurissa kuin tähän asti. Aluksi tuon lapsiraukan tulisi istua Saaran paikalla kun Saara ei ollut läsnä.
Hans Nilsen Fennefos'ista tuli parin vuoden kuluessa hyvin vähän tietoja. Hänen sanottiin kulkevan pohjoisessa, pohjoisempana kuin koskaan ennen oli käynyt, aina synkimmässä Ruijassa asti, sanoivat muutamat.
Vanhimmat saivat tietää yhtä ja toista, vaan sitä ei kerrottu seurakunnalle. Jos kysyttiin Fennefos'ia, niin vastattiin että jokainen saa hoitaa itseänsä, tai että Herran tiet ovat käsittämättömät.
Ystävät eivät nimittäin tietäneet mitään iloisia uutisia Hans
Nilsen'istä.
Hän, joka ennen oli vaeltanut seudusta toiseen suloisena rauhan sanansaattajana, hän jätti nyt jälkeensä rauhattomuutta ja hämmästystä. Sanottiin että hän liikkui Herran myrskyn lailla; puheensa oli tulen kaltainen, ja moni tuli heikkomieliseksi häntä kuullessansa — kerrottiinpa erään nuoren tytön surmanneen itsensä Fennefos'in saarnan johdosta.
Papit ryhtyivät hänen kimppuunsa virkakertomuksissaan; hänen vanha maineensa sävyisyydestä katosi ja uskottomat huusivat riemuten: "Kas — kas! Hänkin!"
Suuri oli suru tästä heränneissä, minne vaan uutinen tuli, ja vähittäin se tietysti pääsi leviämään, vaikka vanhimmat koettivat sitä salata. Useat kirjoittivat hänelle ja rukoilivat häntä hartaasti palaamaan etelään päin; he toivoivat että hänen henkensä taas rauhottuisi, hänen päästyänsä vanhojen ystävien pariin.
Vaan hän ei tullut, ja viimein koko maa oli täynnä parkunaa, jota oli herättänyt tuo raju saarnaaja, joka veisaten kulki majasta majaan läpi lumen, ja jota oli saattamassa kalpeita miehiä ja naisia, hapset hajalla, itkien ja huutaen sekä vaatteitansa repien.
Silloin vanhimmat pyysivät matami Torvestad'ia kirjoittamaan hänelle.
Seuraavana päivänä matami antoi heille sinetillä suljetun kirjeen. Se oli vasten sääntöjä, vaan olot olivat niin eriskummalliset, ett'ei mitään vastaväitöksiä tehty. Kirje lähetettiin syksyllä, ja kevät-puolella kerrottiin Hans Nilsen'in kulkevan etelään päin.
Vaan kirjeen Saara oli kirjoittanut; äiti oli itse sitä pyytänyt.