VII.
Se ei ollut teeskentelemistä kun matami Torvestad puhui kuinka paljon arvoa hän siihen pani että Hans Nilsen asui hänen talossaan, ja että koski häneen kipeästi kun hänen piti lähteä pois. Toiselta puolen hän ei voinut salata että se nyt tapahtui sangen sopivaan aikaan.
Nyt hän pisti kaikki airot veteen, saadakseen tyttärelleen kippari
Worsen.
Syyt, miksi hän tahtoi aikaansaada tämän avioliiton, olivat hyvin monimutkaisia. Itse hän kaiketi pääsyyksi selitti, että tahtoi pelastaa eksyvän sieluraukan, joka ainoastaan sillä tavoin saatettaisiin pois kadotuksen tieltä. Vaan ne, jotka häntä tunsivat, ne tiesivät että yhä kiihtyvä vallanhimo oli hänen helmasyntiänsä.
Ja siihen katsoen Jaakko Worse kyllä oli tuon vaivan maksava, varsinkin nyt kun hänestä oli tullut Garman'in kumppani. Se ei ainoastaan ulkonaisesti vahvistaisi veljesten seurakuntaa, vaan — joka hänestä kenties oli kaikista tärkein asia — se vahvistaisi hänen asemansa veljesten keskuudessa, jos hän heille hankkisi tuon uuden kallis-arvoisen veljen.
Sillä matami ei ensinkään epäillyt että hänen onnistuisi tehdä Jaakko Worsesta "veli". Hän, matami, oli nähnyt maailmaa, oli nähnyt useita vanhanpuolisia miehiä, jotka olivat naineet nuoret tytöt; hän aikoi hallita Worsea tyttärensä kautta, hänen valtansa alkaisi tuolla pihan perällä ja ulottuisi yli koko talon; veljet tulisivat häntä kiittämään, ja Jumalan asia edistyisi.
Saara näki tuon kaiken lähenevän. Siitä asti kun keskustelivat viinipuusta ei hän enää epäillyt mitä hänelle määrätty oli.
Lähtiessään Hans Nilsen lahjoitti Saaralle kalliimman kapineen, mitä hänellä oli. Se oli omakätinen kirje Haugelta hänen äidillensä. Paperi oli kellastunut ja kulunut ja läkki vaaleentunut. Fennefos, joka oli ollut kirjansitojan opissa, oli itse tehnyt somat kannet, joissa kirje säilytettäisiin. Kansiin oli Saaran nimi ja raamatun-lause painettuna.
Naisten kesken siitä puhuttiin paljon, niin merkillistä se heistä oli, että Hans Nilsen luopui semmoisesta kalleudesta. Mutta joka sen johdosta teki johtopäätöksiä matamin kuullen, hän sai niin terävän ja jäähdyttävän muistutuksen, ett'ei kukaan yrittänyt sitä uudistamaan.
Saara oli hämillänsä; iloinen ja onnellinen lahjasta sekä niistä sydämellisistä sanoista, jotka Hans Nilsen oli ennen lähtöänsä hänelle lausunut; vaan muuten oli hän onneton, sanomattoman onneton. Öisin makasi hän itkien vuoteellansa ja rukoili apua itsensä voittamiseksi.
Eräänä semmoisena yönä tuli äiti Saaran makuuhuoneesen. Siellä oli aivan pimeä, ja Saara, joka makasi itkemässä, ei huomannut mitään ennenkuin kuuli äidin sanovan: "Näetkös nyt, lapseni, että olen oikeassa! Kiitä nyt Herraa että ajoissa huomasit vaaran".
Sen sanoi hän niin ankarasti ja moittivasti, että Saara nousi sängyssä ja istui siinä kauan itkemättä ja rukoilematta ristiriitaisten ajatusten vallassa.
Vanha Aatami häntä ahdisti, vaan Saara ei huolinut taistella hänen kanssansa. Hän antoi pahojen ajatuksien tulla ja mennä minne vaan tahtoivat — hän ajatteli kaikkia vikoja, mitä ikinä oli havainnut veljissä ja aavistanut äidissään — hän ajatteli kippari Worsea ja hänen tupakanhajuansa ja kirouksiaan, kunnes kävi aivan vastenmieliseksi — hän antoi ajatusten lentää kauas kielletyille aloille, missä oli valoa ja onnea — missä hän oli yksinänsä tuon rotevan voimakkaan miehen kanssa, jolla oli raitis suu ja valkoiset hampaat — hän heittäysi taas pitkäkseen sänkyyn, uneksien puolinukuksissa; vaan aamulla herätessään painoi häntä sanomattoman kurjuuden raskas taakka.
Kippari Worse tiesi alussa sangen vähän siitä onnesta, joka oli hänelle määrätty. Hän tarvitsi päinvastoin useita viittauksia matami Torvestad'ilta ennenkuin käsitti, että tuo kaunis Saara, jonka oli nähnyt kasvavan pienestä tyttösestä, voi tulla hänen vaimoksensa.
Vaan kun se selvisi hänelle, niin hänet valloitti tuo ukkojen rakkaus, joka nuorentaa yhtä paljon kuin se sokaisee.
Kalansaanti oli hyvin runsas sinä vuonna. Jaakko Worse toimiskeli väsymättä ja oli oivallisella tuulella. Ajatus noista lämpösistä huoneista matami Torvestad'in asunnossa, hänen hauskasta sijastaan Saaran vieressä, pehmeistä, hienoista käsistä, millä Saara tarjosi hänelle teetä, johon matami — sanomattoman suurena suosion-osotuksena — tiputti pari pisaraa rommia — se ajatus häntä seurasi kaikkialla; hänen juuri ollessansa mitä ahkerimmassa puuhassa sillien tähden, ilmautui lempeä, melkein haaveksiva hymy hänen vanhaan kippari-naamaansa, vaikka harvat sitä huomasivat tai ymmärsivät.
Ei hän ollut koskaan ollut niin toimelias eikä semmoisella menestyksellä toiminut. Hän suolasi tänä vuonna kauppahuoneen yhteiseksi eduksi ja osti suunnattoman paljon silliä. Ollen hilpeä ja reipas kuin nuorukainen, toi hän vireyttä ja iloa mukanansa minne vaan tuli; ja kaikki olivat siinä yksimieliset että Jaakko Worse oli peijakkaan hauska vanha otus.
Mutta vanhaksi ei saatu häntä sanoa tähän aikaan.
"Piru on vanha", oli hänen tapana vastata, sysäten lasin luotansa, kun joku oli kyllä onneton esittämään vanhan Worsen maljaa.
Vaan kun hän kalastuksen aikana sai aihetta lähteä kaupunkiin sillilastineen, joudutti hän työtään makasinissa ja meni kotia pesemään itsensä puhtaaksi.
Hän hieroi ruumistaan lipeällä ja muutti vaatteita alusta loppuun. Eikä hän kuitenkaan ollut varma siitä, ett'ei häntä seurannut vähäisen sillihajua ja sentähden — jospa Randulf sen tietäisi! — priiskutti hän päällensä hajuvettä, jota Laurits kaikessa salaisuudessa oli hänelle ostanut.
Puhtaana, sievistettynä ja parta ajettuna, saukon-nahka harjattuna ja myrskyaallot, jotka rupesivat harmaantumaan, tarkasti järjestettyinä sormien eteen näin ilmestyi kapteni Worse, Garman & Worsen kauppahuoneesta, kosijana piharakennuksessa.
Hänessä oli jotain sydämellistä ja ritarillista esittäessään asiansa, ja se olisi häntä kaunistanut vielä enemmän jos asia olisi koskenut äitiä eikä tytärtä.
Vaan että naisi vanhanpuolisen, pyhän lesken, se oli ajatus, joka ei ikinään olisi pöllähtänyt tuon lystikkään kaptenin päähän, ja sen matamikin jo aikoja sitten oli ymmärtänyt.
Saatuansa kaptenin vauhtiin ja nähdessään hänen nuoruuden-intoansa, matami muutti menetystapaansa, vetäysi takaisin eikä ensinkään ymmärtänyt Worsen viittauksia, ja kun ne tulivat tarpeeksi selviksi, oli hänellä lukemattomia arveluttavia seikkoja esiintuoda.
Saara oli ostettava korkealla hinnalla.
Ensiksikin oli tuo suuri eroitus ijässä — matami tunnusti että eroitus oli suurempi kuin hän oli luullut, hän ei todellakaan olisi uskonut Worsen olevan niin lähellä viidettäkymmentä ikävuottansa.
Vaan — sehän oli vähäisempää; tärkein arveluttavin kohta oli hänen sielunsa tila, hänen kiroilemisensa, maailmallinen mielentilansa ja että hän oli niin kiinnitetty kaikkeen, mitä tähän maailmaan kuuluu.
Worse myönsi ett'ei hän ollut Herramme kaikkein parahimpia lapsia, vaan ei hän ollut huonoimpiakaan; ja voisihan hän parantua.
Niinpä todellakin, se oli välttämätöntä, jos hän tahtoi Saaraa omakseen; hänen pitäisi peräti muuttua monessa suhteessa. Worse lupasi kaikki. Hänestä tuntui niinkuin hän jaksaisi kärsiä rajattoman määrän rukoushetkiä kun vaan saisi istua Saaransa vieressä ja sitten viedä hänet mukaansa kotia.
Mutta kuitenkin jäivät välipuheet kesken. Worse ei todellakaan tietänyt edistyikö hänen asiansa vai menikö se myttyyn. Hän oli nyt aivan hurmauntunut ja hyppäsi Saaran ympärillä kuin vanha kalkkuna.
Mitä Saara ajatteli, siitä ei paljoa puhuttu äidin ja kosijan välillä; matami Torvestad "tunsi tyttärensä". Ja Jaakko Worse, tuo vanha viekastelija, luuli että, kun Saara punastui hänen katseistaan eikä uskaltanut olla yksinään hänen kanssansa sekä kieltäytyi ottamasta hänen lahjojansa, se muka oli ynseäin tyttöjen tapa, josta hän oli laulanut ja jommoista oli nähnyt tarpeeksi sekä Itä- että Välimerellä.
Vaikka näytti siltä kuin konsuli Garman'illa olisi hyvin vähän tekemistä kaupungin kanssa, oli hänellä kuitenkin urkkijoita, ja Sandsgaardissa tiedettiin yhtä ja toista, sekä suurta että pientä, mitä kaupungissa tapahtui. Varsinkin huvitti neiti Birgitteä ja neiti Metteä kaikki uutiset, olkootpa mitä laatua tahansa.
Näin tuli pian Garman'in tiedoksi, että Jaakko Worse kävi kosimassa, joka synnytti sekä mielipahaa että huolta konsulissa.
Ensiksikin se oli aivan hänen mieltänsä vastaan, että kauppakumppaninsa meni uuteen naimiseen, se tekisi vaan asiat mutkallisemmiksi.
Toiseksi ajatteli hän levottomuudella, että nuo pyhät — hän tunsi sen joukon — pilaisivat kunnon kaptenin häneltä.
Konsuli Garman melkein vihasi heränneitä, vaikka tunsi heitä sangen vähän. Mutta häntä pahoitti, että jumallista oppia, joka oli annettu ihmisille valistukseksi ja hyvien avujen sekä järkevän sivistyksen enentämiseksi, muutamain kiihkoisten haaveksijain kautta väärinkäytettiin rahvaan hämmentämiseksi ja villitsemiseksi, joka juuri oli terveen ja käytöllisen kristillisyyden tarpeessa. Sentähden hän kohta lähetti kapteni Worsea hakemaan kun neidit Birgitte ja Mette kertoivat toinen toisensa suuhun, että Jaakko Worse nai pyhän matami Torvestad'in tyttären.
Worsen tultua, konsuli suurella innolla rupesi puhumaan eräästä laivasta, josta oli lukenut että se oli myytävänä Bremenissä. He saivat Börsen-Hallen käsiinsä, tutkivat laivan suuruutta, sen ikää, ja laskivat sen hintaa arviosta, ja viimein molemmat tulivat siihen päätökseen, että tämä laiva olisi erittäin sopiva Garman & Worselle.
Toisen into tarttui toiseenkin; usein ei tapahtunut että konsuli noin paistikkaa heittäysi uusiin yrityksiin; eikä aikaakaan, niin oli päätetty että Worse heti huomenna tai ylihuomenna lähtisi eräällä Bremeniläisellä laivalla, joka makasi ulkosatamassa odottamassa pohjoistuulta, lähtisi laivan ostoon, jos laiva vastaisi kertomusta siitä ja muuten olisi kunnollinen; sen tehtyään Worsen piti joko palata Sandsgaard'iin tai ottaa rahtia, jos semmoinen olisi saatavissa muualle.
Täynnä intoa ja toiminnan halua Worse jätti hyvästi, valmistuakseen matkalle; vasta kun istui veneessä, juolahti hänen mieleensä että hänen oli eroaminen Saarasta.
Tuo jalo laiva kävi yhä kehnommaksi hänen tätä ajatellessaan, ja hyvä kauppa yhä arveluttavammaksi. Intonsa laimistui peräti ja hän istui keksimässä tuhansia esteitä soutaessa lahden pohjukkaan.
Konsuli Garman puolestaan hieroi käsiänsä, hän oli hyvään aikaan ryhtynyt asiaan. Sitten hän istui tuumimaan ja laskemaan tuota laivan kauppaa; Jumala tiesi oliko se oikeastaan hyvä kauppa.
Iltapäivällä matami Torvestad huomasi että Worsen piiat kiireellisesti harjasivat vaatteita ja piiskasivat matka-kapineita.
"Lähteekö kapteni matkoille, Martta?" kysyi hän ystävällisesti parvelta, joka kulki sen rakennuksen ympäri pääpuolella, jossa hänen asuntonsa oli.
"Lähtee", vastasi Martta äreästi, sillä piiat eivät rakastaneet matamia.
"Vai niin? Tiedätkö minne?"
"En tiedä, mutta varmaankin pitkälle matkalle — varmaankin pitemmälle kuin viime kerralla, niinpä luulen."
Martta tunsi ilmassa että se harmittaisi matamia; ja siinä olikin oikeassa. Matami Torvestad joutui aivan hämilleen. Vaan hän maltti aina mieltään, palasi huoneisinsa ja jäi hetkeksi seisomaan miettimään.
"Saara! pane teepannu tulelle. Martta sanoo kapteni Worsen lähtevän matkoille; vaan minä luulen hänen erehtyneen; mitä sinä arvelet?"
"Minäkö äiti?"
Matami Torvestad olisi tahtonut sanoa enempää, mutta Saaran katsanto oli niin kummallinen että sanominen jäi sikseen.
Saara on viisas, hän ajatteli: ei tarvita sanoja.
Sitten silitti matami hiuksiansa, otti kalopin yllensä ja meni. Hän meni ulos takatietä talon ympäri portille, sillä hän ei tahtonut mennä poikki pihan, jossa Martta oli.
Jaakko Worse istui äreänä puhumassa makasinin-hoitajalleen, joka samalla oli hänen valtuusmiehenänsä hänen poissa ollessaan. Kauppa kaupungissa oli vielä Worsen yksityisenä asiana, huolimatta siitä että hän oli otettu firmaan.
Niinikään oli Sandsgaard laitoksineen nyt niinkuin ennenkin konsulin käsissä. Kumppanuus oli supistettu erityisiin osiin kauppatoimesta, joihin Jaakko Worsen rahat oli sijoitettu, varsinkin laivaliikkeesen ja mitä siihen kuului.
Nähdessään matami Torvestad'in, Worse lähetti pois makasinin-hoitajan ja tervehti vähän hämillänsä.
"Tulen toivottamaan teille hyvää ja siunattua matkaa, kapteni Worse!"
"Kiitoksia — hm — suuri kiitos, matami — minä olisin muuten —"
"Tuleeko siitä pitkällinen matka?"
"Sitä ei ole helppo tietää. Hän tahtoo että minä —"
"Kuka tahtoo, sanotte?"
"Konsuli — konsuli Garman; hän lähettää minut Bremeniin laivan ostoon."
"Lähettää?" sanoi matami Torvestad hymyillen epäilevästi, "en luullut että toinen kumppani noin ilman muita mutkia voi lähettää —"
"Kumppani! — No niin — hän on konsuli Garman, näetten, ja minä olen kippari Worse, eikä se seikka muutu koskaan. Ja paitsi sitä, kun on kysymys laivan ostosta, niin se toimi juuri sopii minulle."
"Se minua kummastuttaa ja huolettaa, ett'ette yhtä hyvin voi sanoa minulle todellista syytä lähtöönne. Meidän olisi sopinut odottaa teiltä sitä vilpittömyyttä."
Worse katseli häneen suu selällään.
"Sillä tietäkää, kapteni Worse, minä ymmärrän varsin hyvin että lähdette, päästäksenne irti kaikesta."
Hän aikoi jatkaa tällä uhkaavalla tavalla, mutta kapteni hyppäsi seisalleen innoissaan ja hehkuvin kasvoin.
"Ei, tiedättekö, matami Torvestad, nyt teette minulle vääryyttä, perhana vieköön — anteeksi että kiroilen, mutta mitä on sanottava, se on sanottava! Ensiksi olen käynyt vihan karvaiseksi miettiessäni mitenkä pääsisin tästä kirotusta matkasta, ja sitten te tulette sanomaan että menettelen viekkaudella ja saatanan konsteilla. Luulenpa että joka ikinen on riivattu tänä päivänä!"
Hän astui ympäri huonetta, raapien saukon nahkaansa; mutta matami Torvestad katseli häntä mielihyvillään; taakka putosi hänen sydämestään.
Levottomuus ja hermottomuus, joka tullessa oli hänessä vallinnut, hävisi aivan ja hän puhui taas levollisella ja ylpeällä äänellään, niinkuin äiti ainakin puhuu arveluttavalle kosijalle.
"Sen jälkeen, mitä meidän keskenämme viime aikoina on puhuttu, hämmästyin suuresti kuullessani tästä äkkipikaisesta lähdöstänne."
"Ettekö luule minun sitäkin ajatelleen? Vakuutan teille, matami, että kun ajattelen että minun pitää lähteä ilman mitään varmaa lupausta, olen hulluksi tulemaisillani. Piru periköön koko Bremenin laivan. Jos vaan voisin keksiä jotakin syytä tai keinoa —!"
"Oh, kaksikymmentä vuotta sitten Jaakko Worse kai olisi jotakin keinoa keksinyt tällaisessa tapauksessa."
Sepä koski hänen arimpaan puolehensa. Että häntä pidettäisiin vanhana pöllönä, joka ei enää ymmärrä rakkautta, se suututti häntä mahdottomasti; ja hän kuvasi matamille tunteitansa tulisesti ja suoraan, ja matamin täytyi keskeyttää hänet, sillä sitä tuli jo liiaksikin.
"Hyvä, hyvä, kapteni Worse! — Kylläksi — kylläksi, minä en sitä epäile", huusi hän useita kertoja, "mutta muuta kuin maallista rakkautta tarvitaan, olkoonpa se kuinka uskollinen tahansa. Se mies, jolle minä täydellä luottamuksella uskoisin lapseni, minun Saarani, sen pitää olla sidottuna häneen myöskin yhteisessä rakkaudessa Herraan. Ja te tiedätte mitä usein olen sanonut: teidän merimiehen elämänne on täynnä kiusauksia eikä ollenkaan sovelias kantamaan kääntymyksen hedelmiä."
"Oi, matami, meillä kaikilla on heikko liha monessa kohdin", vastasi kippari Worse, ja hän toivoi että tuo oli raamatun lause.
"Niin meillä on, kapteni Worse, muutamilla suuremmassa, toisilla vähemmässä määrässä. Mutta juuri sentähden teidän pitää luopua siitä elämästä, jossa on niin paljon kiusauksia tarjona. Entäs jos nyt olisin antanut teille tyttäreni ja te sitten olisitte lähteneet kohta häiden jälkeen."
"Ei, matami, siitä lähdöstä ei olisi tullut mitään, sen voisitte huoleti vannoa!"
"Jos minä nyt — otaksuen että antaisin suostumukseni, luuletteko että konsuli siinä tapauksessa — että teidän kumppaninne sallisi teidän jättää tämä matka sikseen!"
"Tietysti! Tietysti! Sehän on selvä." Hän aivan innostui sitä ajatellessaan.
"Voisinko luottaa siihen?"
"Niin, periköön minut —"
"Älkää kiroilko! Minä uskon paremmin ilman kirouksia. Istukaa taas ja kuulkaa mitä minulla on teille sanottavaa. Olen viime aikoina paljon miettinyt tätä. Sisällinen ääni ikäänkuin vakuuttaa minulle, että tämä liitto tyttäreni kanssa olisi teidän sielunne pelastukseksi. Niin, minä ai'oin jo paljon miettimisen ja huolen jälkeen määrätä ensi sunnuntai hääpäiväksi —"
"Mitä — mitä sanotte?" huusi Worse hyppien ylös tuolilta. "Oi matami, te olette sentään peijakkaan kelpo vaimo!"
"Mutta nyt havaittuani että äkkinäinen matkakäsky voi riistää teidät perheeltänne, heittääkseen teidät kiusauksiin ja vaaroihin, jotka helposti — me tiedämme kuinka helposti — voi tukehduttaa hyvät siemenet ja taas tehdä teidät kadotuksen lapseksi, nyt en uskalla ajatellakaan sitä, että uskoisin teille lapseni, rakkaan Saarani!"
"Mutta, matami, matami! Minä en lähde, minä en tahdo lähteä, minä menen suoraan konsulin luo ilmoittamaan että hän saa lähettää toisen; minä vannon ett'en lähde!"
"Ehk'ette tällä kertaa, vaan toisen kerran, kun juolahtaisi kumppaninne mieleen —"
"Ei koskaan! Jos saan hänet, niin minä lupaan —"
Hän vaikeni: ikkunasta näki hän "Perheen toivon" Sandsgaard'in lahdella; ja matami Torvestad hymyili katkerasti.
"Älkää luvatko mitä ette kykene täyttämään. Saara on tosiaan valmistettu, vaan vielä ei hän varmuudella tiedä mitään; en ole puhunut ystävillekään siitä, ja häitä aioin viettää kaikessa hiljaisuudessa, niinkuin tapa on meidän kesken, papin ja parin veljen läsnäollessa. Onhan talonne valmis; teidän tulisi vaan viedä hänet siihen."
"Minä lupaan jättää meren siitä päivästä, kuin nain tyttärenne", sanoi
Jaakko Worse, ojentaen kättänsä.
Hän oli tullut ajatelleeksi että saisi viedä Saaran huoneisinsa, lukita oven hänen jälkeensä ja aina pitää häntä siellä itseksensä.
Mutta matami sanoi: "Se on arveluttava asia. Olen kuullut puhuttavan monesta merimiehestä, joka ei ole voinut luopua merestä, vaikka jo olivat ijäkkäitä ja varakkaita ja vaikka heillä oli vaimo ja lapsia. Sellaista nähdään, vaikk'en minä tosiaan sitä käsitä. Minusta merimiehen pitäisi kiittää Jumalaa hyvästä satamasta myrskyisen elämän jälkeen."
"Te olette oikeassa, matami, niin on minun laitani nyt. Antakaa tyttärenne minulle ja saattepa nähdä että olen parantuva kaikin tavoin, niinkuin te tahdotte."
He ojensivat toinen toiselleen kättä, ja Worse tahtoi kohta mennä Saaran luo. Vaan mennessään pihan yli, jossa Martta sai käskyn panna pois matkavaatteet, tuntui asia toki hänestä vähän arveluttavalta.
"Mitä luulette Saaran sanovan?" kysyi Worse hiljaa.
"Saarasta on tuleva uskollinen ja hellä puoliso sille miehelle, jonka hänen äitinsä, rukoillen Jumalaa, on hänelle valinnut", vastasi matami Torvestad vakaalla, varmalla äänellä, joka suuresti rauhoitti kaptenia.
Saara kuuli heidän tulevan; hän oli odottanut heitä, eikä jälkeäkään näkynyt niistä kyyneleistä, joita hän oli itkenyt. Kalpeana kuin ainakin, silmät alasluotuina, tuli hän huoneesen äidin kutsumuksesta.
"Saara! tässä seisoo mies, joka pyytää sinua vaimoksensa. Minä olen luvannut sinun puolestasi että olet tuleva hänelle uskolliseksi ja helläksi aviopuolisoksi Jumalan ja ihmisten edessä. Eikö totta, lapseni, sinä tahdot noudattaa äitisi tahtoa, siten totellen Jumalan käskyä?"
"Tahdon, äiti."
"Ojentakaa siis toinen toisellenne kättä Jesuksen nimessä — Amen!"
Jaakko Worse oli liikutettu; hän yritti sanomaan muutamia sanoja siitä, että tahtoi olla isänä Saaralle; vaan keskellä lausetta hän hoksasi ett'ei se sopinutkaan, ja tahtoi sanoa jotakin parempaa, vaan silloin siitä tuli paljasta sekasotkua, jonka tähden hän tyytyi pusertamaan matami Torvestad'in kättä tavallista vahvemmin. Mutta morsiamensa käteen hän tarttui hyvin varovasti ja nautti tuntiessaan kuinka pehmeä ja hieno se oli.
Koko illan hän menetteli sangen kömpelösti, mutta hän oli niin sanomattoman onnellinen että tuskin huomasi mikä katse Saaran kalpeissa kasvoissa oli.
Palattuaan huoneisinsa, käveli hän kauan edes takaisin autuaissa unelmissa; nyt oli tiistai, sunnuntaipäivään ainoastaan neljä päivää; hän aikoi järjestää taloansa, se ei likimainkaan ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa.
Kauan hän mietti tuottaisiko vaimo-vainajansa sängyn alas ylisiltä, vaan viimein hän kuitenkin päätti ostaa uuden.
Kaptenin mentyä matami Torvestad käski Henrietten panemaan maata; Saara aikoi mennä samalla, vaan äiti käski hänen jäämään.
"Nyt saat kiittää Jumalaa kaikesta hänen armostansa, Saara!"
"Niin, äitini."
"Etkö kiitä minuakin?"
Saara oli ääneti eikä liikahtanut.
Äiti tunsi ikäänkuin pistoksen.
"Saara!" sanoi hän ankarasti.
Mutta nyt Saara katsahti äitiinsä ja silmissään välkkyi jotakin, joka hämmästytti äitiä; hän ei kysellyt enää, sanoi vaan hyvää yötä, ja tytär meni.
Matami Torvestad vaipui monenlaisiin mietteisin. Nuoruuden muistelmat heräsivät, eivätkä ne olleet kauniita. Hänkin oli annettu miehelle, jota ei tuntenut; vanhempi häntä oli hänkin ollut; vaan hän oli ymmärtänyt kohdella vaimoansa oikealla tavalla.
Hän muisteli kyllä vuodattaneensa kyyneleitä ensi aikoina, vaan sitten oli kaikki käynyt hyväksi; hän oli pelastunut turhamaisuudesta ja joutavista rakkauden unelmista, ja niistä aikoi hän pelastaa lapsensakin.
Vaan tuossa tyttären katseessa oli kuitenkin jotakin, joka sattui arkaan paikkaan hänessä, ja tuo katse tunkeutui syvälle kuin piikki. Hän, joka muuten oli niin varma itsestänsä ja tekojensa oivallisuudesta, joutui tukalaan epäilykseen. Kaikki heränneet muistot ja epäselvä pelko siitä, ett'ei hän kuitenkaan tuntenut tätä hiljaista tytärtänsä perin pohjin, teki unen levottomaksi ja rasitti häntä ilkeillä unilla.
Mutta Henriette, joka kuuli Saaran itkevän, hiipi hänen sänkyynsä ja tahtoi häntä lohduttaa.