XI.
Kippari Randulfin pieni talo oli korkealla ja näköalana oli sekä kaupungin lahti että vuono. Nuo kaksi ystävää oli syöneet ja juoneet kunnollisesti; nyt vetivät he päivällisunta. Isäntä tavallisella paikallansa sohvalla ja vieras suuressa nojatuolissa.
Ikkunat olivat avoinna. Päivä paahtoi. Rauhallisena iltapäivän aikana kaupungista ei kuulunut mitään melua, kärpäset surisivat ja lentelivät sisään ja ulos ja tuulonen leuhotteli ikkunanverhoja.
Suuria, kirkkaita hikipisaroita kokoontui Jaakko Worsen nenälle; hän makasi selällään tuolissa, suu avoinna, ja kuorsaeli.
Randulf kuorsaeli myöskin, vaikk'ei juuri niin kovasti. Silmillään hänellä oli keltainen silkkiliina, jonka hänen vanha emännöitsijänsä joka päivä sai sitoa hänen päähänsä, muuten ei hän saanut unta.
Jyrkällä rinteellä talon ulkopuolella oli muutamia poikia, jotka leikkivät "mablis" nimistä peliä; he rupesivat huomaamaan nukkuvien jyrinää ja kokoontuivat nauraen ja meluten ikkunan alle. Vaan yht'äkkiä Randulfin emännöitsijä ryntäsi heidän kimppuunsa luudallaan ja pojat läksivät yhtenä sekamelskana päistikkaa alas mäkeä, huutaen ja nauraen, niin että Worsen silmät avautuivat rakoselleen ja hän kallisti päätänsä toiselle puolelle.
Nyt oli aivan hiljaista kunnes kuorsaus taas pääsi alkuun; airojen loiskina kuului veneestä, jota soudettiin ulos lahdelle, ja majavan huutoa kaukaa vuonoita. Randulfin emännöitsijä seisoi vartioimassa luudallaan, ja nuo kunnon kaptenit nukkuivat vielä puolen tunnin ajan. Vihdoin Randulf nousi, otti siteen silmiltään ja haukotteli.
Worse heräsi puoleksi ja sanoi kohta ylpeästi: "Oi, kuinka sinä olet nukkunut! En uskonut sinun heräävänkään enään".
"Heräävän?" kertoi Randulf pilkallisesti, "minä en ole saanut unen kipinettäkään syntisiin silmiini, niin sinä kuorsaat."
"Minä en kuorsaa koskaan", vastasi Worse vakaasti, "paitse sitä olen valvonut koko sen ajan, minkä sinä nukuit."
"Nukuin? Minä en nukkunut ollenkaan, kuuletkos!"
"No mutta sen kai minä paraiten tiedän, joka olen istunut tässä —"
— "kuorsaamassa, niin! Kuorsailit kuin mies."
Tästä nyt pitivät vähän nalkutusta kunnes selvisivät unesta.
Sitten he sytyttivät piippunsa ja pukivat takit yllensä; Randulfin luona he aina olivat paitahihasillaan, ja juhlahetkiä ne olivat Worselle, sillä kotonaan ei hän saanut olla paitahihasillaan.
Sitten kävelivät nuo vanhat kipparit ympäri kaupunkia, kaikilla silloilla, pistäytyivät meriaitoissa ja köysitehtaan radalla sekä tarkastivat suurella epäluulolla erästä uutta laivaa, jota rakennettiin laivan veistämöllä. Joka paikassa he tapasivat tuttavia, joiden kanssa juteltiin; Randulf oli parhaimmalla tuulellaan, ja Worsekin vilkastui, vaikk'ei ollut sama mies kuin entisinä aikoina.
Tämmöinen käynti kaupungilla oli hänestä nyt varsin outoa ja uutta.
Sillä viime aikoina ei hän mennyt juuri omaa makasiniansa kauemmas.
Hänen oli käynyt niin kummallisesti; ei hän itsekään sitä käsittänyt. Mutta siitä hetkestä kun hän jätti "Perheen Toivon" muiden huomaan, eivät entiset työnsä ja toimensa häntä enää huvittaneet. Niin, kun hän nyt näki laivan purjehtivan myötätuulella ulos kaupungin lahdelta, se melkein häntä tuskastutti, vaikka se ennen oli hänestä ihaninta maailmassa.
Vaan tänään Randulf sai hänet niin virkistetyksi, että hän pari kertaa huomaamattaan kiroilikin, joka sanomattomasti ilahutti hänen ystävätään.
Sillä niinkuin konsuli Garman murehti Randulfkin puolestaan että Jaakko Worse meni hukkaan, kuten sanoi. Hän ei enää pilkannut Worsea, sillä se ei maksanut vaivaa. Vaan klubissa hän lämpöisen lasin ääressä uskoi ystävilleen kuinka surullista oli nähdä semmoisen merimiehen helmen, kuin Worse oli, perin pilattuna hengellisen vaimon kautta.
"Tuo perhanan Rostockilainen!" oli hänen tapana sanoa lopuksi. Sillä hän tarkoitti sitä Rostockin laivaa, joka oli purjehtinut hänen päällensä Volderaassa; sillä se oli hänen järkähtämätön uskonsa että jos hän, Randulf, olisi ollut kotona, Jaakko Worsea ei koskaan olisi saatu pauloihin.
Kello seitsemän aikana he palasivat Randulfin pieneen taloon oivallisella tuulella ja nälkäisinä kuin sudet. Syötyänsä aika tavalla — Worsella ei ollut pitkään aikaan ollut niin oivaa ruokahalua — saivat he höyryävät toddylasit pöydälle avonaisen ikkunan eteen; ja sininen savu heidän piipuistaan tuli milloin toisen, milloin toisen suusta, ikäänkuin kaksi rekattia olisi toisiansa kanunanlaukauksilla tervehtinyt.
Poltettuansa kauan ääneti, sanoi Worse: "Meri voi olla kaunis tämmöisenä kesäiltana — maljasi!"
"Meri on aina kaunis, Jaakko! maljasi!"
"No niin, niin kauan kuin nuoria ollaan."
"Nuoria! Sinä et ole kuin kolme vuotta minua vanhempi, eikä Tuomas Randulf vielä kymmeneen vuoteen aio ryömiä maalle, siinä vakuutuksessa voit hirteen mennä."
"Toista on sinun laitasi, näetkös, minussa kun on tämä sisällinen tauti, sinä tiedät —"
"Lörpötyksiä!" vastasi Randulf, "ei minulla ole juuri paljon tolkkua maksasta, keuhkoista, suolista, sisuksista, pernasta ja muusta romusta, mitä sanotaan meillä olevan vatsassa, mutta sen minä tiedän että se, joka on meren oma, kituu sairaana maalla; aivan niinkuin talonpoika oksentaa kuin kissa kun hän laivaan joutuu. Sepä on totuus vakaa ja järkähtämätön."
Jaakko Worse ei voinut väittää tätä puhetta vastaan; hän murisi vaan hiukan ja hieroi vatsaansa.
"Oletko koettanut Riga-balsamia?" kysyi Randulf.
"Oletko hullu? Onhan tautini sisällinen."
"Ja sinä et luule Riga-balsamin kelpaavan sisällisesti käytettynä? Jos saat oikeata lajia, niin se on terveellistä sekä sisällisesti että ulkonaisesti käytettynä, sen mahdan minä tietää!"
"Paitsi sitä ei sinulla ole vikaa vatsassa", lisäsi Randulf syvämielisesti, "ennemmin sydämessä, sillä tuo rakkaus ja tuo akkaväki, sen sanon sulle, se se aina on ollut sinun pitali-tautisi, Jaakko; kaiken ikäsi olet ollut hupsu naisväkeen katsoen, ja aina he ovat sinua narranneet, sitä olen monasti nähnyt sekä Välimerellä että Itämerellä. Vaan tämä viimeinen villitys on kuitenkin pahin, sillä nuo pyhät, näetkös —!"
"Ole varoillasi, Tuomas, kun Saarasta puhut. Hän on ollut minulle suureksi siunaukseksi. Mitä minusta, vanhasta sairaasta ukosta olisi tullut ilman häntä?"
"Sinusta ei olisi tullut vanhaa sairasta ukkoa, ilman häntä", puhkesi Randulf puhumaan, vaan toinen näytti nyt niin uhkaavalta että Randulf otti syvän kulauksen ja yski aivan hirveästi sen jälkeen.
"Ei, ei", sanoi Worse, juotuansa hänkin, "Saara on ollut minulle hyvä vaimo sekä ruumiille että sielulle, ja häneltä olen oppinut paljon, jota en tietänyt ennen."
"Se oli totuuden sana, Jaakko! Annas kun kerron sinulle mitä olet oppinut: sinä olet oppinut istumaan uunin nurkassa kuin vanha ämmä ja riippumaan naisten hameista kiinni, antaen kulettaa itsesi rukouskokouksiin, Jumala paratkoon, niinkuin munkkien aasit Espanjassa — sen hän on sinulle opettanut!"
"Odotas Tuomas!" vastasi Worse ja nyykkäsi päätään vakavan näköisenä, "tulet vielä kokemaan että minä olen oikeassa. Minä olin samallainen kuin sinä, vaan toista olen kokea saanut, ja sen sinäkin saat kun aikasi tulee; silloin vasta ymmärrät kuinka syntiset me olemme."
"Syntiset! No niin, mutta niin huono kuin moni muu en kuitenkaan ole etkä sinäkään, Jaakko! Minä olen nyt tuntenut sinua yli neljänkymmenen vuoden, vaan parempaa miestä ei löydy Norjan maassa ja valtakunnassa, sen pituinen se!" Ja hän löi nyrkkinsä ikkunalautaan.
Worse ei ollut aivan tunnoton tälle ylistyspuheelle, vaan hän mutisi kuitenkin, puhdistaessaan piippua uunin edessä: "Niin, mutta enemmän, paljoa, paljoa enemmän vaaditaan!"
"Kuule nyt sana niin hyvä kuin kaksi! Tunnetko Sivert Jespersen'iä, jota myöskin Gefvintiksi sanotaan?"
"Kyllä, kiitos."
"Ehkä muistat nuo 200 tynnöriä suoloja, jotka ostit häneltä eräänä vuonna pohjoisessa Kinnissä."
"No niitä en taida niinkään pian unohtaa."
"Vastaa nyt pieneen, hyvin pieneen kysymykseen: pettikö hän sinua vai eikö pettänyt?"
"Konnamaisesti", vastasi Worse pontevasti ja vakuutuksella.
"No, näetkös! Tahdotko nyt vastata vielä yhteen kysymykseen: minkä luulet enemmän miellyttävän Herraamme, rehellisen merimiehenkö, joka pitää kitansa kiinni ja hoitaa laivaansa, vaiko tuommoisen valepyhän, joka varastaa pahemmin kuin kreikkalainen juuri kaikkivaltiaan Jumalan silmien edessä ja sitten jälestäpäin veisaa hänelle virttä vasten naamaa? Hä? Kummastako luulet hänen enemmän pitävän?"
"Sitä et tiedä sinä enkä minä, Randulf, sillä tuomio on Herran, joka tutkii sydämiä ja munaskuita."
"Munaskuita!" huusi Randulf pilkallisesti. "Sivert Jespersen'in munaskuita! Kylläpä maksaisi vaivan semmoista tutkia! Ei, ukkoseni! Herramme on mies, joka tietää mitä tekee, eikä anna pettää itseänsä."
"Sanonpa sinulle jotain — Tuomas Randulf! Jumalan kanssa ei ole suinkaan niin helppo sopia kuin he meille ovat opettaneet. Sillä, näetsen — kävisi kyllä laatuun hänen itsensä kanssa; mutta ensinnä on kaikki nuo tehtävät pyhän Hengen kanssa."
"Etkö luule että minä häntä tunnen?" kysyi Randulf suuttuneena.
"Mutta näetkös, on niin monta mutkaa hänen kanssa; ensinnä on se, jota he sanovat uudesta-syntymiseksi ja kääntymykseksi, — ei uudesta-lunastus, se se ensiksi tulee; — ei! nytpä olen sen jälleen unohtanut, mikä nyt ensiksi tuleekaan?"
"No se on kai ympärileikkaus, sitä kai tarkoitat", sanoi Randulf vakavasti.
Mutta silloin täytyi Jaakko Worsen hymyillä vasten tahtoansa; ja nyt jättivät he jumaluusopin sikseen ja panivat itselleen toisen totillisen.
"Mutta siitä et pääse — Jaakko! se oli sekä synti että häpeä, että luovuit merestä niin aikaisin; ja sen sanoo joka mies, ken sinua kyselee."
"Kyseleekö kukaan minua?"
"Kyselee sinua! Sinua totta tosiaan kysellään Kyöbenhamnista Kronstadt'iin asti. Muistatko tuota paksua neitoa 'Drei Norweger' nimisessä ravintolassa Villanissa?"
"Sielläkö, missä me tanssimme, sinä tiedät?"
"Ei peijakas, sehän oli Königsbergissä; hyvänen aika, oletko jo sen unohtanut? Mutta tuo paksu neito Villanissa itki katkeria kyyneleitä kun kuuli että olit nainut ja jäit kotiin. — Ach du lieber, sanoi hän, was soll nu den arme Minchen machen, kun tuo lustige Jaakko Worse on gegiftet sich!"
"Sanoiko hän todellakin niin?" huudahti Worse liikutettuna. "Mutta kylläpä kerrot sitä hullunkurisesti. Se on kummallista, Tuomas, ett'et koskaan opi puhumaan saksaa —"
"No tiedätkös, minä tulen varsin hyvin toimeen, sillä minä huomaan heti kun tahtovat minua peijata. Silloin he tulevat niin imeläsuisina ja sanovat: 'guten Abis!' mutta kun he sanovat: 'das globis', niin silloin saa olla varoillansa, sillä silloinpa vasta ovat oikein viekkaita."
"Annappas heidän koettaa minun kanssani! Ei, ukkoseni, kyllä minä niille kyytiä annan!" huusi Worse kerskaavasti. "Vanha Bencke Danzigissa sai sitä kokea hän. Ensiksikin pettivät minua sillikaupassa, niinkuin aina tekevät."
"Aina!" todisti Randulf.
"Ja sitten ruiskaupassa."
"Äläppäs toki!"
"Mutta lopuksi olivat panneet jotakin uutta saatanan kujetta konossementtiin."
"Mitä se oli?"
"Perhana tiesi, mutta minä näin että se oli jotakin uutta, jota siinä ei ollut ennen, enkä tahtonut allekirjoittaa."
"Tietysti."
"Ja konttoristi, joka oli jonkunmoinen tanskalainen, hän seisoi valmiina kynä kädessä ja tahtoi minua houkutella, se muka ei merkinnyt mitään, oli päinvastoin laivan eduksi, ynnä muita loruja, jota oli helppo ymmärtää valheeksi. Niin, siitä seurasi sitten vaan että minä vannoin tahtovani senlaista konossementtia, joihin olin tottunut, muuten en kirjoittaisi alle, vaikkapa sekä priki että rukiit jäisivät mätänemään Danzigin rannalle."
"Tietysti", virkkoi Randulf.
"Vaan meidän tästä kiistellessä tulee ukko Bencke itse ulos konttoriin, ja tanskalainen hänelle selittämään mikä oli asia. Ja ukko kävi helkkarin vihaiseksi, ymmärräthän, ja rupesi sitten haukkumaan ja kiroilemaan saksaksi, niin paljon kuin jaksoi. Mutta nyt minäkin suutuin ja käännyin hänen puoleensa ja sanoin hänelle saksaksi, ymmärrätkös; juuri näin minä sanoin hänelle: 'Bin Bencke bös, bin Worse ock bös!' ja huomattuansa että ymmärsin saksaa ei hän uskaltanut hiiskua sanaakaan; hän kääntyi vaan ja korjasi luunsa konttorista. Vaan se, joka sai toiset konossementit, olin minä!"
"Silloinpa olit reipas, Jaakko!" huudahti Randulf; oli kauan aikaa siitä kun hän oli tuon jutun kuullut.
He joivat menneitten päivien muistoksi ja vaipuivat mietteisin kumpikin kohdaltansa. Molempien kasvot punoittivat ja Worse näytti tavattoman terveeltä ja reippaalta sinä iltana. Kellahtavat kasvot olivat kadonneet, mutta myrsky-aallot korvien edessä olivat valkoiset kuin hyrsky.
Viimein Jaakko Worse sanoi: "Nähdessäni tuommoisen suuren pöydän kuin sinulla on tuossa sohvan edessä, en voi käsittää että pöytä taisi haleta, niinkuin taannoin Königsbergissä, sinä muistat".
"No mutta, Jaakko, tanssimmehan pöytää vasten täyttä vauhtia."
"Niin, täyttä vauhtia se oli", nauroi Worse.
"Ja juuri Sankt Antonius, kuinka sitten juoksimme!" huusi Randulf ja nauroi että tärisi.
"Ja niin pilkkosen pimeä silloin oli, että meidän oli vaikea löytää laivaa. Mitähän tuo pöytä lienee maksanut?"
"Sanoppas muuta, Jaakko: minä en koskaan ole käynyt siinä talossa sittemmin."
"Enkä minäkään."
He muistelivat toista juttua toisen perästä nuoruutensa ajoilta; kertoivat niitä vaan puoleksi muutamilla viittauksilla, sillä he osasivat ne kaikki ulkoa molemmat.
"Mitäs sanot, pannaanko pikku pisara lisäksi, Jaakko?"
"Se saa olla sangen pikkunen, se."
"Tavallinen vuoteen-lämmittäjä", arveli isäntä ja meni noutamaan lämmintä vettä.
Kello ei ollut yli kymmenen, ja Worsella oli lupa jäädä yhteentoista asti; hänellä oli sentähden hyvä omatunto, ja sitä myöten kuin Randulfin vanha Jamaika-rommi lämmitti hänen päätänsä, unhotti hän sekä sisälliset tautinsa että huolet sielustansa.
Juodessaan kolmatta lasia Randulf esitti, että he puhuisivat Englannin kieltä, jota puhuivatkin hyvin vakaasti — tavallansa.
Sammuva hohde pohjoistuulen pilvessä, jonka taakse aurinko oli laskeutunut, teki ystävien kasvot vielä punaisemmiksi, heidän istuessaan avonaisen ikkunan ääressä Englannin kieltä puhumassa.
Vuono oli tyyni kuin peili; äärimmäiset niemet ja saaret kohosivat korkealle veden pinnasta; lähempänä kaupunkia suuremmilla saarilla ja vuoristossa nuoriso sytytti kokkoja. Savu nousi suoraan ylös ilmaan ja valkeat hohtivat vaaleasti valoisassa kesä-yössä.
Veneitä, joissa oli tyttöjä ja poikia, kulki edestakaisin; eräs merimies oli tullut kotia, tuoden mukanansa harmonikan, jolla hän osasi soittaa "Kun pohjoismeri pauhaa" ja monta muuta kaunista laulua.
Sarjanen veneitä seurasi sitä venettä, missä hän istui; välistä muutamat lauloivat hänen soittamiansa lauluja, mutta enin osa oli vaiti ja kuunteli tuota outoa soitantoa, katsellen pitkin vuonoa merelle päin — pohjoismerelle, joka pauhasi ja herätti heissä surun ja toivon muistoja, muistoja rakkaudesta ja kaipauksesta.
Haugelaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet rukoushuoneen. Muutamat Sivert Jespersen'in vieraista palasivat illallista syömään, toiset menivät suoraan kotia.
Saara ja Fennefos kohtasivat toisiansa mennessään ulos. Molemmat kai tunsivat ett'eivät muut oikeen suvainneet heitä, sentähden olikin luonnollista että he yhtyivät toisiinsa; niin, tultuansa torille, poikkesivat he vasemmalle eivätkä menneet kotia, vaan kävelivät kappaleen matkaa lehtikujassa, joka vei Sandsgaard'iin päin.
Ei kumpikaan heistä suuresti huomannut luontoa. He eivät olleet oppineet muuta kuin että kaikessa mitä tässä maailmassa ympäröi meitä, piilee lihan, silmien ja ylpeyden kiusaus. Saara ei ollut paljoa nähnyt, mutta ei Fennefoskaan, joka oli kulkenut ympäri maata, käsittänyt luonnon ihanuutta muulla tavoin kuin että se seutu oli kaunis, jossa kaikki hyvästi kasvoi, ja että se oli ruma, missä oli ainoastaan vuoria, vettä ja pensastoa, vaan vahänlaisesti ruokamultaa.
Yhtäkaikki hiljainen, lämmin kesä-ilta vaikutti heihin, heidän tietämättään. He olivat taas puhuneet seurakunnan suurista vammoista ja kuinka tarpeellista oli että joku ryhtyi toden teolla niiden parantamiseen.
Mutta nyt keskustelu lakkasi; he seisahtuivat ja katselivat ulos vuonolle päin, jossa ilotulia sytytettiin, veneitä soudettiin, josta soitantoa ja laulua kuului; Saara huokasi syvään ja kääntyi palatakseen kaupunkiin.
Hans Nilsen olisi tahtonut sanoa jotakin maailman lasten lyhyestä synnin ilosta, mutta hän ei saanut sitä lausutuksi, hän katkaisi puheensa, eikä aikaakaan, niin hän kysyi, oliko Saaralla ollut iloa siitä kirjeestä, jonka hän oli Saaralle lahjoittanut heidän viimein erotessaan.
"Oi, kyllä, Hans Nilsen", vastasi Saara ja katseli ylös hänen puoleensa; hän punastui vähäisen, eikä sanonut sen enempää; mutta Fennefos joutui aivan hämille.
Nyt he palasivat kaupunkiin. Portilla Saara kysyi, eikö hän tahtoisi hetkeksi poiketa heille. Fennefos seurasi tietämättä mitä teki, ja tultuansa huoneesen, istui hän eräälle tuolille.
"Hyvä on saada levätä", sanoi hän, sillä hän oli niin kummallisen väsynyt.
Iltarusko valaisi hämärästi ikkunan edustaa, vaan sisempänä huoneessa oli jotensakin pimeä. Saara meni kyökkiin koettamaan oliko taka-ovi suljettu; pii'at olivat menneet levolle, talo oli kuin kuollut, kello oli kymmenen paikoilla.
Saara toi kylmää vettä ja vatunmehua, ja Hans Nilsen joi, vasten tapaansa, kohta suuren täyden lasillisen; hän oli sekä väsynyt että janoinen, sanoi hän.
Saara istui sohvalle vähän matkaa hänestä; vaan ei kumpikaan puhunut. Mutta vaitiolon kestettyä pari minutia, se tuskastutti molempia ja he rupesivat puhumaan yht'aikaa, vaan vaikenivat heti taas.
"Mitä aioit sanoa?" kysyi Hans Nilsen.
"Minä — aioin vaan kysyä etkö tahtonut enemmän marjanmehua ja vettä", sanoi Saara epäillen.
"En, kiitoksia! Nyt minä menen."
Hän nousi ja meni yli laattian. Hattu oli pöydällä, mutta Fennefos käveli, niinkuin ei olisi tietänyt missä oli, ikkunaan päin ja katseli valoista iltataivasta.
Saara nousi myöskin ja meni erään kaapin luo, joka oli ikkunoiden välissä ja jossa hän rupesi yhtä ja toista toimimaan.
Fennefos huomasi että Saara oli hänen takanansa, ja palasi tuolille.
"On ollut kaunis ilma tänään", sanoi hän ja äänensä soi niin oudolta ja sumealta, ja vaikka hän äsken oli juonut, oli hänen suunsa taas aivan kuiva.
Saara vastasi myös aivan epäselvästi, otti lasin, josta Fennefos oli juonut, ja asetti sen tarjottimelle; hänen kätensä vapisi niin, että lasi kilisi tarjotinta vasten.
Hans Nilsen nousi taas, käveli ikäänkuin houreissa sinne tänne ja tuli viimein Saaran luo, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin; Saara käänsi kasvonsa hänen puoleensa niin että valo sattui häneen.
Fennefos'in huulet liikkuivat, vaan ääntä ei kuulunut, kunnes hän viimein sai lausutuksi: "sinä olet niin kalpea".
"Mitä sanot?" kuiskasi Saara; Fennefos'in ääni oli niin epäselvä, ett'ei hän ymmärtänyt.
Fennefos yritti vielä kerran ja ikäänkuin auttaaksensa puhetta, joka ei tahtonut sujua, lähestyi hänen kätensä Saaran poskea. Hän tuli koskeneeksi tuohon hienoon pehmeään ihoon, ja silloin hän ei enää tietänyt mitä teki; hänen päässänsä suhisi, hän ei tietänyt kuinka se oli tapahtunut, mutta hän piteli Saaraa vahvoilla käsivarsillansa, melkein nosti häntä laattialta ja suuteli suutelemistaan hänen silmiänsä, hänen suutansa.
Saara ei irroittanut itseänsä eikä sysännyt häntä luotansa, mutta hänen ruumiinsa läpi kävi väristys, jonka Fennefos huomasi.
Fennefos päästi Saaran hetkeksi, jotta voi katsella hänen kasvoihinsa; toisen silmät tunkeusivat sisälle toisen silmiin; Fennefos näki kalpeat kasvojen muodot, huulet, jotka vielä olivat puoleksi avoinna hurjista suuteloista; hän voisi viedä hänet, hän oli hänen sylissänsä, taas päätä huimasi — silloin juoksi hän pois, huutaen: "Herra auta meitä! Mitä me teemme?"
Mutta kun ovi oli suljettu, riensi Saara yli laattian ja kuunteli. Hän kuuli hänen syöksevän ulos porstuasta, kuuli porttia lyötävän kiinni ja nopeita askeleita ikkunan ohitse.
Silloin hän kääntyi päivän valoon päin, painaen kädet rintaansa vasten; suupielissä vapisi jotain, mikä katkeralta hymyltä näytti; sitten heittäytyi tuo nuori, voimakas nainen alas laattialle ja itkeä nyyhkytti.
Kun Jaakko Worse tuntia myöhemmin iloisena ja "tasaisesti ladattuna" hoperoi kotia päin, istui hänen vaimonsa lukemassa pipliaa kahden kynttilän valaiseman pöydän ääressä, ikkunaverhot alas laskettuina.
"Hyvää iltaa", aloitti Worse lystikkäästi, "vieläkö pikku rouvani valvoo? Tule, pannaan nyt maata, Saaraseni!"
Saara jatkoi lukemista, katsomatta kirjasta. Worse pani hattunsa pois ja viittasi Saaraan mennessänsä laattian yli.
"Usko pois, Saara! Meillä on ollut hauska päivä."
"Kaikillako kolmella?"
"Kolmella?" sanoi Worse ja seisahtui, "siellä oli ainoastaan Randulf ja minä."
"Sinä valehtelet; kolme teitä oli", vastasi Saara vakaasti.
Nyt Jaakko Worsen päähän pölähti se onneton luulo että Saara laski leikkiä. Hän nuoskeilla silmillään hymyillen lähestyi halaamaan Saaraa: "Vai niin, sinä tiedät sen paremmin kuin minä itse! Missä olet koulua käynyt ja tullut niin viisaaksi? Ken oli kolmas — hä?"
"Perkele", vastasi Saara ja nosti yht'äkkiä silmänsä, "itse saatana istui teidän välillänne."
Kippari Worse horjahti taaksepäin.
"Usko pois, hänellä on ollut hauskin päivä teistä. Hän on riemuinnut kun kiroukset ja manaukset sekä törkeät puheet ja kaikki sydämenne saastaisuus tulvaili yli huulienne. Etkö nähnyt hänen käyriä kynsiänsä, kun hän asetti eteesi lasin, että juopuisit saastaisuuden viinistä? Etkö kuullut kuinka hän nauroi, teidän vieriessä syntinne ilkeydessä, kypsyäksenne helvetin tuskaan ja piinaan?"
Worse rupesi hieromaan vatsaansa; nyt hän taas tunsi tautiansa siinä.
"Mutta, Saara, älä sano niin", rukoili hän sill'aikaa kuin Saaran silmät katselivat häntä niin kylmästi ja kolkosti, että hän nosti kättänsä suojellakseen itseänsä niiltä.
"Kuinka kauan aiot sinä pilkata Herraa, sinä vanha mies? Etkö ollenkaan pelkää katumattomien rangaistusta? Vai etkö ole mitään kuullut etkä mitään lukenut perimmän pimeyden kauhistuksista?"
Worse pakeni kauhistuneena makuuhuoneesen. Humalassa kun oli, ei hän oikeen voinut käsittää tuota; hän kuuli vaan nuo kamalat sanat ja tunsi vaan noiden tummien silmien vainoovan häntä, pari kertaa hän liikuttavasti rukoili Saaraa taukoomaan, vaan jota kerta häntä säikäytettiin uudestaan, jotta masennettuna ja kurjana hiipi makuuhuoneesen ja meni sänkyyn.
Vasta kun Worse oli kuorsaillut kokonaisen tunnin, tuli hänen vaimonsa hiljaa huoneesen ja pani maata hänen vierehensä.