XII.
Joka ilta, kun Henriette pani maata, kertoi hän sen valan, jonka oli vannonut Lauritsille ennen hänen lähtöänsä: "Minä lupaan ja vannon rakastaa sinua uskollisesti elämässä ja kuolemassa ja ett'en koskaan mene vaimoksi toiselle".
Mutta joka aamu hän noustessaan huokaili ja välistä itki, sillä kaikki oli niin synkkää, ja hän pelkäsi jokaista uutta päivää.
Hänen kahdeksantenatoista syntymäpäivänään oli äiti suoraan sanonut hänelle, että hänen piakkoin pitää mennä naimiseen. Laurits oli lähtenyt pitkälle matkalle eikä varmaankaan palajaisi kahteen vuoteen; ja vaikkapa hän palajaisikin, Henriette varsin hyvin tiesi, ett'ei äiti sallisi heidän saada toisiansa.
Näin Henriette horjui rohkean valan ja mustimman epätoivon välillä, milloin oli hän alakuloinen, milloin tuuditti hän itsensä rohkeihin unelmiin pulskasta Lauritsistaan, kuinka Laurits häntä rakasti ja kuinka vilpittömästi Laurits luotti hänen uskollisuuteensa.
Hänen vartalonsa ei tullut niin voimakkaaksi kuin sisaren oli, vaan hän pysyi hoikkana ja laihana; hänen hienot, vilkkaat kasvonsa olivat aina jännitettyinä, ikäänkuin hän joka hetki olisi odottanut jotain. Hän uskoi asiansa Saaralle, ja Saara puhui hänelle ja kehoitti häntä tottelevaisuuteen.
Mutta Henriette oli kylläksi viisas huomaamaan mitenkä Saaran oli avioliitossaan; eivätkä Saaran kehoitukset tottelevaisuuteen olleet liioin pontevia.
Monta päivää Sivert Jespersen'in kestien jälkeen Hans Nilsen oli näkymättömissä; hän ei tullut aterioimaan eikä ollut kotona yölläkään.
Matami Torvestad ei olisi huolinut siitä paljon, sillä semmoista oli ennenkin tapahtunut. Fennefos'illa oli monta ystävää lähiseuduilla, joita hän välistä kävi katsomassa. Mutta matamia huoletti se että vanha värjäri useita kertoja oli käynyt kysymässä Hans Nilsen'iä, tahtomatta uskoa hänelle mitä asiaa hänellä oli Fennefos'ille.
Matami oli nyt melkein lohdutettu pettymyksestään Saaran suhteen. Huomatessaan että tyttärensä kasvoi häntä korkeammaksi, oli matami kylläksi viisas tyytymään siihen loisteesen, joka hänenkin osakseen tuli tuosta rikkaasta naimiskaupasta.
Ja vaikk'ei Henriette likimaillakaan täyttänyt Saaran paikkaa raamatun pulpetin ääressä, käytiin kuitenkin vielä matamin pienissä kokouksissa ja hän säilytti arvonsa vanhimpien parissa.
Mutta viime aikoina tapahtui muutos, joka häntä huoletti. Hän huomasi pian, että se, mitä hän oli päivällisillä lukenut Francken taivaasen lähdöstä, oli tehnyt pahan vaikutuksen. Saipa myös tietää että vanhimmat pitivät neuvotteluja Fennefos'ista, häntä niihin kutsumatta. Vanhalla värjärillä oli nähtävästi salaisia asioita Fennefos'ille.
Matami Torvestad mietti asiaa tarkasti ja teki päätöksen. Kun Hans Nilsen viimein tuli viidennen päivän iltapuolella, otti matami häntä portailla vastaan ja vei hänet huoneesensa.
"Viimein kuin olit kaupungissa", aloitti hän ilman mitään johdantoa, "kysyit minulta pitäisikö sinun mennä naimiseen; silloin vastasin kieltävästi, mutta nyt luulen että jo olisi aika."
Hans Nilsen liikutti tuolia, ja nyt vasta matami huomasi kuinka oudolta hän näytti.
Hän istui kääntyneenä pois päivän puolelta; kirkkaat, harmaat silmänsä, jotka muuten aina suoraan katselivat sitä, jota hän puhutteli, olivat maahan luotuina, ja kun hän nyt nosti ne, katseli hän aina syrjään. Kalpea hän myöskin oli, mutta välistä hän punastui ja koski kädellänsä kasvoihin, ikäänkuin niitä peittääkseen.
Hämmästyksissään matami unohti jatkamisen ja kertoi yhä: "nyt olisi jo aika". Fennefos puolestaan luuli että matami tiesi kaikki, niinkuin hän yleensä luuli jokaisen näkevän hänen syntinsä ja saastaisuutensa. Ja kun matami kertoi kertomistansa, että hänen olisi aika mennä naimiseen, häpesi Fennefos niin ett'ei tiennyt minne katsoa.
Matami Torvestad ei oikein käsittänyt mitä näki, vaan sen hän ymmärsi että Fennefos tavalla tai toisella oli tullut murretuksi; ja semmoisena ehkä olisi helpompi häntä ohjata.
"Silloin, Hans, sinä myöskin kysyit minulta, tunnenko jotain kristillismielistä nuorta naista, joka sopisi sinulle. Nyt luulen tietäväni yhden. Tyttäreni —"
Fennefos tuijotti hetkeksi matamiin niin että matami melkeen pelästyi:
"Oletko sairas, Hans Nilsen?"
"En, minä olen ainoastaan väsynyt."
Mutta nyt matami Torvestad rupesi häntä epäilemään: "vai pitääkö minun uskoa, että sydämesi on kietoutunut syntiseen rakkauteen? Siinä tapauksessa, Hans Nilsen, rukoile Jumalaa sinua suojelemaan ja auttamaan taistelussa paholaista vastaan omassa lihassasi. Sinussa pitäisi olla mies voittamaan, jotta et joutuisi semmoiseen kurjaan ja ilettävään paulaan. Henriette on kyllä nuori, mutta sinun luonasi tietäisin hänen olevan hyvissä turvissa, ja minä toivon ja uskon että hän tulisi sinulle siunaukseksi."
Fennefos tointui nyt sen verran, että voi kiittää; ei hän tosiaan vielä ollut ajatellut mennä naimiseen; olihan se totinen asia —
"Ei ihmisen ole hyvä olla yksin, ei ainakaan miehen", lausui matami Torvestad pontevasti, "sen sinäkin tiedät, Hans Nilsen; ja sinä kyllä muistat mitä Paulus sanoo —"
"Kyllä kyllä", Fennefos kiiruhti keskeyttämään, "koska arvelette että minun pitäisi se tehdä, niin rukoilen Jumalaa kääntämään sitä parhaaksi."
"Tahdon puhutella Henrietteä", sanoi matami Torvestad.
"Kiitos, mutta minä tahtoisin mieluummin itse —"
"No niin, minä luotan sinuun; hän on tuolla kutomahuoneessa."
"Nytkö kohta! Minä arvelin —"
"Ei ole mitään syytä lykätä sitä toistaiseksi", vastasi matami
Torvestad, avasi oven ja huusi ulos palvelustytön; sitten antoi hän
Fennefos'in astua sisään.
Hän antoi viedä itsensä kuin koira. Ei epäilemistäkään, ett'ei matami tietänyt kaikkia. Ja häpeä siitä ja väsymys tekivät hänet aivan koneeksi matamin käsissä. Neljä päivää oli hän kuljeskellut pitkin rannikkoa, välttäen kaikkia tuttavia, ja vieraitten ihmisten luona oli hän nukkunut ja syönyt. Koko ajan oli hän taistellut katumuksessa, pelossa ja vavistuksessa. Mutta hän oli palannut epätietoisena, rauhattomana, mielessä epämääräinen aikomus noutaa kapineensa ja lähteä kauas pois.
Kun hän nyt seisoi Henrietten edessä, joka katsoi levottomasti hänen kasvoihinsa, ei hän tietänyt mitä tehdä.
Mutta Henriette, joka oli saanut tarpeeksi paljon viittauksia viime aikoina, rohkaisi mielensä ja sanoi puoliääneen: "Hans, minä olen kihloissa".
"Minä olen antanut Laurits Seehus'ille valani elämässä ja kuolemassa", lisäsi hän, katsoen vakaasti Fennefos'iin. Hans Nilsen katsoa tuijotti tuohon lapseen, joka suoraan tunnusti rakkautensa elämässä ja kuolemassa, niin ylevänä, häntä niin paljoa puhtaampana.
"Kuuleppa, hyvä Hans", sanoi Henriette ja laski tuttavasti kätensä hänen olkapäilleen, "sinä olet aina ollut hyvä minua kohtaan ja olet aina ollut hyvä ihminen. Sinä et ole minua ottava tällä tavalla, sen minä tiedän; mutta sinun täytyy auttaa minua äitiäni vastaan."
"En suinkaan tahdo tehdä sinua onnettomaksi, Henriette; mutta sinä et saa vastustaa äitiäsi."
"Mutta minä en tahdo enkä voi ottaa ketäkään toista, paitsi sen, jota rakastan!"
"Kuule lapsi!" sanoi Fennefos tyynesti ja katseli Henrietteä surkutellen; tämä ei ollut ensi kerta kun rakastunut nais-parka etsi häneltä neuvoa, ja tänään hän ymmärsi heitä paremmin kuin koskaan ennen; "ei mikään haava ole katkerampi sitä, jonka rakkaus lyöpi nuoruudessa. Mutta sille on kuitenkin parannus tarjona, joka etsiipi rauhaa täyttämällä velvollisuutensa Jumalan käskyjen tottelemisessa ja noudattamalla heidän käskyjään, jotka on pantu meitä hallitsemaan. Sinä et sano voivasi mennä vaimoksi sille, jota et rakasta, vaan muista kuitenkin kuinka usein sydän erehtyy nuoruuden ijässä —"
"Niin, katsele esimerkiksi Saaraa", keskeytti Henriette, "mitä häntä auttaa kaikki hänen rikkautensa ja hurskautensa; minä tiedän että hän on onnettomin olento maailmassa."
Hans Nilsen kääntyi pois; hän oli taas aseeton.
Mutta Henriette meni ikkunan luo ja katseli avaran pihan päällä olevaa taivasta, löi vakaalla päätöksellä kädet yhteen ja sanoi matalalla äänellä: "olenhan paitsi sitä vannonut."
Hans Nilsen palasi matami Torvestad'in luo ja sanoi vaan, ett'eivät Henriette ja hän voineet sopia. Matami aikoi tehdä kysymyksiä, mutta nyt Fennefos ei kestänyt sitä enää, vaan lähti pois, niihin vastaamatta.
Vaan ei hän tuolla ylhäälläkään saanut lepoa, jota kyllä olisi tarvinnut, sillä hänen huoneessansa istui vanha värjäri häntä odottamassa.
"Olen sinua odotellut, Hans Nilsen, ja käynyt sinua hakemassa useita kertoja. Meissä kaikissa hehkuu halu saada puhua ja ahkeraan seurustella kanssasi. Mutta meistä näyttää siltä kuin tässä talossa olisit enemmän mieltynyt naisten puheesen ja seuraan."
Fennefos oli nyt niin väsynyt että hän puolinukuksissa kuunteli vanhusta; hän ymmärsi että tahtovat saada hänet pois matami Torvestad'in luota, jota hän itsekin mielellään tahtoi.
"Tuossa talossamme on paljon väkeä ko'ossa", jatkoi värjäri, "ja enemmän sinne saapuu leikkuu-aikana. Muutamat meistä arvelivat että olisi hyvä jos meillä siellä olisi luotettava mies, joka voisi sekä työtä tehdä että lepoaikoina puhua Jumalan sanaa. Sivert Jespersen'illä ja noilla muilla on niin paljon toimia kaupungissa, ja arvelimme sentähden että kysyisimme eikö Hans Nilsen tahtoisi muuttaa sinne?"
"Sen tahdon mielelläni tehdä, jos luulette siitä jotain hyötyä olevan."
"Me arvelimme että menisit sinne huomenna?"
Fennefos hämmästyi vähäisen, mutta suostui, saadakseen rauhaa; kohta värjärin mentyä heittäysi Fennefos vuoteelleen ja nukkui.
Matami Torvestad seisoi hetken aikaa miettimässä Hans Nilsen'in mentyä, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten avasi hän tavallansa juhlallisesti kutomahuoneen oven: "Henriette mene ylös ja pane maata!"
"Kyllä, äiti", vastasi Henriette, joka keskusteltuansa Fennefos'in kanssa oli vaipunut syvimpään alakuloisuuteen; hän vavisten läheni äitiä, sanoakseen hyvää yötä, vaikka aurinko oli vielä korkealla taivahalla.
"En tahdo sanoa sinulle hyvää yötä, ja ilman illallista saat olla", sanoi äiti sulkien oven.
Noin alkoivat nuo suuret rangaistustoimet Gnadanissa, ja matami Torvestad muisti vieläkin kuinka ne vaikuttivat ja taivuttivat vastahakoisintakin.
Kun Jaakko Worse heräsi aamulla Randulfin muistorikkaan syntymäpäivän jälkeen, jaksoi hän hyvin huonosti, pää oli raskas ja siinä kolkutti kuin vasara pajassa; vatsassa tunsi hän vanhat vaivat.
Vaimonsa oli aikoja sitten noussut, ja Worse heräsi oikeastaan siitä, että pari makasini-miestä tuli sisään ja ottivat Saaran sängyn, joka seisoi hänen sänkynsä vieressä.
"Mitä te täällä teette?" kysyi Worse äreästi.
"Me muutamme matamin sängyn ulos saliin."
"Mitä tuhmuuksia?"
"Hiljaa, hiljaa!" sanoi vanha makasinin-päällikkö, "kapteni, ette saa suuttua; te olette sairas, kapteni, ettekä saa puhua — sanoi matami."
Worse murisi hieman ja katseli tylsin katsein sängyn jälkeen, joka ulos muutettiin.
Kun vaimonsa kohta sen jälkeen tuli huoneesen, sanoi Worse: "Ettäs olet muuttanut sängyn, Saara! Tiedäthän että huomenna taas olen terve; ainoastaan ensimäinen päivä on niin ilkeä — hyi! — en koskaan maista totia enää, se on ilkeätä sekasotkua!"
"Sinä olet sairaampi kuin luuletkaan sekä ruumiillisesti että hengellisesti, ja minusta sinun pitäisi hakea apua molemmille — varsinkin sielullesi — ennenkuin on myöhäistä."
"Oi, kultani, tiedäthän että mielelläni tahdon; mutta sinun täytyy auttaa minua, Saara! Tule tänne luokseni istumaan ja lue vähän minulle."
"En tänään", vastasi Saara.
Worse makasi siis yksinänsä sängyssään koko päivän ja voi hyvin pahasti. Seuraavana päivänä hän ainakin oli selvä päästään, mutta vatsakivut vaivasivat häntä niin että hän jäi vuoteellensa.
Saara tuli silloin tällöin sänkyhuoneesen, ja Worse rukoili niin liikuttavasti häntä jäämään sinne; kun hän oli yksinänsä, tuli mieleensä niin paljon tuskallisia ja kamalia ajatuksia.
Saara istui silloin ikkunan ääreen kirjoineen; hänkin oli hankkinut itsellensä kirjasia, niinkuin äiti.
"Onkohan niin, Worse, että tahdot kääntyä ja tehdä parannusta synneistäsi; vai tahdotko sitä vielä kauemmaksi lykätä?"
"En, en, kultani, tiedäthän kuinka mielelläni tahdon kääntyä; mutta sinun täytyy auttaa minua, Saara, enhän tiedä sitä enkä tätä."
"No — tahdon siis ruveta lukemaan sinulle hyvää kirjaa yhdeksästä vaikuttavasta syystä, jotka herättävät ihmistä synnin tunnustamiseen ja saattavat hänet katumaan ja parannusta tekemään. Kuuntele nyt tarkasti ei ainoastaan korvillasi, vaan myöskin vastahakoisella sydämelläsi, ja siunatkoon Herra sanaansa."
Sitten luki hän hitaasti ja pontevasti: "Ensiksi Jumalan suuri armo saattaa meidät kääntymään, niinkuin apostoli sanoo kirjeessä Roomalaisille toisen luvun neljännessä värssyssä: Jumalan hyvyys saattaa sinut parannukseen.
"Sitten puhdas ja selvä Jumalan sana saattaa meidät katumukseen. Sillä niinkuin Herra muinoin lähetti profetansa, niin hän vielä joka päivä lähettää saarnaajansa ja välikappaleensa, jotka ikäänkuin pasuunalla huutavat hänen sanansa ja antavat suloisen Aaronin-kellon soida ihmisille, siten herättääkseen heitä kääntymään.
"Meidän tulee myöskin tarkasti huomioon ottaa Jumalan tuomiot, joilla hän maailman alusta on tuominnut paatuneita syntisiä, nimittäin vedenpaisumukset, vahvat myrskyt, oudot uhkaukset taivaalta, ilmatulet, jotka syöksevät alas tulta ylhäältä, ja maanjäristykset jalkojemme alla, jotka kaatavat huoneet kumoon meidän päällemme."
"Lissabon", mutisi Worse; hänellä oli kuva salissa sohvan yli suuresta maanjäristyksestä.
"Neljäs vaikuttava syy on syntiemme rajaton luku, kun elimme himoissamme, juopumuksessa, syömäryydessä ja kauhistavassa epäjumalan palveluksessa.
"Viides on elämämme lyhyys, joka totisesti huutaa meitä kääntymään. Sillä elämä kuluu nopeasti, ikäänkuin lentäisimme täältä, ja meidän vuotemme pikemmin kuin juttu.
"Kuudes syy on vähäinen luku niitä, jotka autuaiksi pääsevät; sillä portti on ahdas ja tie on kaitanen, joka elämään viepi, ja harvat ne, jotka sen löytävät.
"Seitsemänneksi kuolema meitä uhkaa, joka on lihalle vastenmielinen, ja ajatus kuolemasta on katkera jokaiselle, joka on vangittu maailman hekkumassa."
Worse liikkui levottomasti sängyssä, ikäänkuin olisi tahtonut keskeyttää, mutta Saara jatkoi:
"Meidän pitää myöskin muistaa tuomion päivää, joka on tuleva kuin varas yöllä, jolloin taivahat katoovat suurella melulla; elementit sulavat kuumuudesta ja maa sekä kaikki, mitä siinä on, palaa poroksi.
"Mutta yhdeksäs ja viimeinen syy on helvetin piina, joka kaikista tuskista on suurin ja kauhein. Raamattu hirvittävällä tavalla puhuu kadotettujen tilasta ijankaikkisessa tulessa, jossa käärme ei koskaan kuole eikä tuli koskaan sammu; kadotuksesta, sammumattomasta suosta, joka ijankaikkisesti palaa tulikivellä ja tulella; sitä sanotaan Gehennaksi, joka selitettynä on: ijankaikkinen piina; ja kirjoitettu on: tämä luola on eilisestä valmistettu, — jopa kuninkaallekin — se on syvä ja avara tarpeeksi. Tuo asumus siellä sisällä on tulta ja puuta suurimmassa määrässä; Herran henki on sytyttävä sitä ikäänkuin tulikivi-virtaa."
"Kuules Saara, etkö luule että voisit lukea jotakin muuta?" kysyi Worse levottomasti.
"Helvetin piinan päiviä", jatkoi Saara lukemistansa, "tulee aina kestämään eikä sen vuodet koskaan lopu. Kun niin monta vuotta on kulunut kuin ihmisiä on maailmassa ja tähtiä taivaalla, kun niin monta tuhatta vuotta on loppunut kuin kiviä ja hietaa on meren pohjalla, tulee paitsi näitä vielä kymmenen sataa tuhatta lisäksi. Ne, jotka eivät kadu kuullessansa tätä, he saavat sitä kokea ja tulla repaleiksi revityksi. Kaikki juomarit ja pilkkaajat ja ne, joidenka jumalana heidän vatsansa on, ja ne, jotka palvelevat himojansa, ynnä kaikki epäuskoiset tulevat samana päivänä seisomaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Silloin Jumalan majesteetti on ilmestyvä vereen asti kostavalla miekalla ja tuomion sauvalla. Perkele, tuo vanha saatana, on seisova toisella puolella heidän päällekantajanansa ja heidän allansa on oleva helvetin avonainen kita valmiina heitä nielemään."
"Saara, Saara! Älä lue enemmän!" pyysi Worse.
Mutta Saara koroitti ääntänsä ja sanat leikkasivat kuin terävät veitset: "silloin on se julistettava tuo kauhea ja hirvittävä tuomio: menkää pois, te kirotut, ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja hänen enkeleillensä valmistettu on! Siellä saavat juoda Jumalan ijankaikkisen vihan pikarista, pimeyden valtakunnassa, perkeleen kauhistavassa läheisyydessä, kaikkien Herran kirottujen vihollisten parissa. Siellä surkea ja surullinen Jumalan vihan pauhina on aina soiva heidän korvissansa, siellä on oleva itkua ja hampaitten kiristystä, siellä ei muuta iloa ole kuin hirveä tyhjyys, voivotus ja ääretön valitus. Heidän huutonsa ja ulvontansa on oleva ankara, syvät heidän huokauksensa ja heidän kurjuutensa niin sanomaton, että ulvovat kuin koirat ja villisudet, ja ulvoten, raivoten tulevat he huutamaan kadotuksessaan: voi, voi, voi minua että synnyin maailmaan! Oi ett'en koskaan olisi syntynyt, ett'ei äitini koskaan olisi minua synnyttänyt! Kirottu se hetki, jolloin sikisin, se hetki, jolloin synnyin, ja se päivä, jolloin äitini rintoja imin".
"Saara! Lopeta Jumalan tähden!" huusi Jaakko Worse; hän istui sängyssään, pitäen kiinni siitä molemmin käsin, hikihelmet nousivat otsallensa ja hän vapisi niin että sänky tärisi.
Saara käänsi terävät silmänsä hänen puoleensa ja sanoi:
"Oletko vihdoinkin langennut elävän Jumalan käsiin?"
"Saara, Saara, mitä pitää minun tehdä?"
"Rukoile!" vastasi hän ja meni.
Worse makasi väännellen itseään tuskissa ja vaivoissa, huusi Saaraa, pyysi häntä armahtamaan ja tulemaan hänen luoksensa; hän kuuli että Saara oli viereisessä huoneessa. Vihdoin Saara tuli.
"Saara, miksi olet niin kova minua kohtaan? Semmoinen et ollut ennen."
"Minä en kohdellut sinua oikealla tavalla."
"Luuletko että tämä on oikea?"
"Toivon niin olevan."
"Niin, niin, sinä ymmärrät sitä paraiten; mutta sinun pitää auttaa minua — Saara, älä mene pois luotani!" ja hän piti Saaran kädestä kiinni, ikäänkuin olisi ollut uppomaisillaan.
Muutamia päiviä sen jälkeen hän sai nousta vuoteestaan; hän käveli ympäri taloa, missä Saara oli, levotonna kun Saara lähti huoneesta.
Tai istui hän jossakin nurkassa hengellinen kirja kädessä, ei juuri lukeakseen, vaan suojellakseen itseänsä paholaisen hyökkäyksiltä.
Sillä nyt hän oli päässyt selville siitä, mitä ei ennen ollut oikein uskonut, että paholainen aina oli häntä väijymässä.
Kun Saaran oli onnistunut peloittaa Worse luotansa, heltyi hänen ankaruutensa. Ainoastaan silloin kun Worse häntä vaivasi tai viittasi siihen, että hän nyt oli terve taas ja että sänkyä sopisi muuttaa paikallensa jälleen, silloin ilmaantui taas tuo kova katse Saaran silmiin ja hän luki tai puhui Worselle jotakin, joka saattoi hänet puolihulluksi.
Itse Saara kulki ikäänkuin synkimmässä pimeydessä. Ei hänellä ollut rukouksia eikä virsiä mielessä, ja rukoushetkissä kuunteli hän hajamielisenä.
Sinä hetkenä, jolloin Fennefos häntä syleili, tuli hänelle selväksi mikä ääretön petos oli hänelle tehty. Hänen nuoruutensa, hänen kuohuvan verensä, lämpimän, äärettömän rakkautensa tähän mieheen, kaikki olivat he sortaneet ja kukistaneet Jumalan sanalla, saarnoilla, virsillä, raamatunlauseilla, puheilla ja rukouksilla.
Ja tuo kaikki ei ollut muuta kuin sanoja — sanoja — sanoja —, joita hän pilkalla viskasi luotansa. Hän ei enää tietänyt mitään uskosta ja toivosta, mutta rakkaudesta hän tiesi, tiesi rakastavansa yhtä ainoata miestä, rakastavansa häntä raivokkaasti, hurjasti.
Fennefos'in poissa-olon aikana kävi Saara kuin kuumeessa. Kun hän palasi, muutti hän Saaran äidin luota haugelaisten taloon. Se oli aivan kaupungin läheisyydessä, ja Saara, joka muuten ei päässyt lähimpien katujen ulko-puolelle, rupesi tekemään pitkiä kävelyretkiä lähiseuduilla.
Suuren kiven tai aidan suojassa seisoi Saara katselemassa Fennefos'ia, kun hän oli työssä ulkona. Jos Saara ei saanut häntä nähdä, istui hän vuoren rinteelle ja tuijotti eteensä tai poimi kukkasen ja tarkasti sitä joka puolelta, ikäänkuin se olisi ollut jotain outoa, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Rukouskokouksissa sai hän katsella Fennefos'ia, mutta tämä ei puhunut koskaan eikä hän kertaakaan katsellut siihen suuntaan, missä Saara istui.
Saarassa ei kukaan huomannut mitään erinomaista, mutta Fennefos'issa arvelivat edullisen muutoksen tapahtuneen. Se ylenpalttinen ankaruus, millä hän oli aloittanut, oli hänestä tykkönään kadonnut, sen sijaan oli hän melkein nöyrä käytökseltään.