XIII.
Se talo, jota useat etevimmät haugelaiset omistivat, oli jotensakin suuri, ja paitsi maanviljelystä siinä harjoitettiin vähän tehdasliikettäkin.
Siinä oli siis tarpeeksi työtä sille, jonka tuli johtaa kaikkea, ja Fennefos ryhtyi kun ryhtyikin tavattomalla innolla ja voimalla toimeen. Mutta ensi viikkoina hän ei voinut johtaa rukoushetkiä tuossa suuressa työmies-joukossa, joka haugelaisten tapaan kokoontui atrioille ja kotirukouksiin suureen huoneesen pitkän yhteisen pöydän ääreen.
Hans Nilsen supisti toimensa siihen, että oli ensimmäisenä työssä, vaan rukoushetkinä oli hän ääneti ja alakuloinen. Vaan parin kuukauden kuluttua tällä tavalla nosti hän taas päätänsä ja kirkkaat harmaat silmänsä. Raskaassa ruumiillisessa työssä ja kaiken sen edesvastauksen alaisena, jossa hän oli päällysmiehenä, saavutti hänen vahva, terve luontonsa jälleen tasapainon.
Hän katui kyllä alati tuota heikkouden hetkeä ja häpesi siitä, mutta hän rupesi myöskin käsittämään että se saattaa tapahtua parhaimmallekin, ja hän kiitti Jumalaa siitä, että oli tullut hänen avukseen viimeisenä hetkenä.
Mutta samalla kuin tuo tapaus oli ilmaissut Fennefos'ille hänen oman heikkoutensa ja saattanut itseensä luottamuksen hänessä horjumaan suuressa määrässä, saattoi se hänet myöskin epäilemään oliko oikein että hän vaati niin paljon muilta, kuin hän vaati.
Ajatellessaan noita huolistuneita raukkoja tuolla pohjoisessa, oli hänestä väärin rasittaa heitä niin suurilla vaatimuksilla; ajatellessaan noita haugelaispohattoja täällä, oli hänestä häpeä elää heidän keskuudessansa. Välistä hän toivottomuudessaan arveli että oli yhtä hullusti siellä kuin täällä, ja hän ikävöi jotakin aivan uutta.
Näin pitkälle päästyänsä, oli hänen miettiminen mitenkä hän tästälähin asettaisi elämänsä. Jäädä tänne ei hän voinut. Omasta puolestaan ei hän pelännyt suuresti — vaikka hän ei koskaan enää tohtinut olla varma itsestään. Vaan Saaran tähden täytyi hänen lähteä pois. Tuntuipa vielä ikäänkuin tulivirta olisi juossut hänen suonissaan muistellessa noita silmiä, joihin hän hetkeksi oli katsonut, silloin kuin Saara oli hänen vallassaan; ja katsomattakaan Saaraan tunsi hän samaa tulta kun he tapasivat toisiansa rukoushetkinä.
Heidän oli eroaminen, se oli selvä asia; sitä hän kertoi kertomistaan itsekseen, eikä kuitenkaan lähtenyt. Täällä oli tarpeeksi työtä myöhään syksyyn asti, ja sitä paitsi — minne hänen oli lähteminen?
Jätettyään tämän paikan ei ollut yhtään paikkaa koko avarassa maailmassa, joka olisi vetänyt hänet puolehensa; ei kotiseutu eikä ystävät ylt'ympärillä; mieluimmin tahtoisi hän päästä näkemästä ketään ja elää yksinänsä.
Hänen sydämensä kärsi syvistä haavoista ja hän ajatteli näinä aikoina usein Henrietteä. Hänkin oli sidottu elämässä ja kuolemassa rakkauteen, jota ei yksikään ajatus saisi saastuttaa. Saaran edestä tahtoi hän rukoilla.
Mutta vanhimmat murehtien pitivät Hans Nilsen'iä silmällä. Sivert
Jespersen'in talossa pidetty puhe teki suurta vahinkoa. Ihmisten kesken
kerrottiin että haugelaiset olivat eripuraisia keskenänsä ja että
Fennefos oli eronnut heistä.
Veljestenkin parissa vallitsi levottomuus. Ne, jotka eivät olleet läsnä, tahtoivat tietää mitä Fennefos oli puhunut; mutta ne, jotka olivat olleet läsnä, vastasivat kiertämällä. Sill'aikaa kasvoi sekä ystävissä että vihamiehissä uteliaisuus ja into saada selville oliko jotain arveluttavaa tuossa kunnioitetussa ja yleisesti tunnetussa miehessä. Lisäksi tuli hänen muuttunut käytöksensä kohta puheen jälkeen; epäilemättä oli jotain tapahtunut, arvattiin sitä tätä, ja vanhimmat istuivat neuvottelemassa. "Minä arvelen", sanoi Sivert Jespersen, katsoen ympärillensä pienessä veljespiirissä, "että kaikki olemme yksimieliset siitä, että tässä asiassa on naisia osallisina?"
"Olen kuullut kerrottavan", sanoi Endre Egeland, "että hän paljon on viljellyt matami Torvestad'in tyttären, Henrietten tuttavuutta."
"Henriettenkö?" kertoi Sivert Jespersen, venyttäen tuota epäilevää kysymystä.
Hetken hämmästys ja äänettömyys syntyi.
"Ei, ei", sanoi vanha värjäri, "emme saa uskoa niin pahoja asioita."
"Kaikissa tapauksissa, rakkaat ystävät", sanoi Sivert Jespersen lempeästi, "täytyy meidän kaikkien yhtenä miehenä tuumia, mitenkä voisimme auttaa veljeämme Hans Nilsen'iä kaikessa tuskassa ja koetuksessa. Minä olen ajatellut, jos siihen suostutte, että kokoontuisimme maataloon lauantaina iltapäivällä. Tarkastettuamme kirjoja, voisimme kenties puhua hänen kanssansa vähän."
"Vaan olkaamme varovaiset", arveli vanhus, "emmehän tiedä mitään hänestä."
"Ei, rakas ystävä, enhän minä tarkoittanutkaan että me ymmärtämättömyydellä —"
"Minä tiedän että olet varovainen, Sivert Jespersen; mutta muistakaamme että hän on väkevin meistä; emme saa häntä kadottaa."
Lauantai, jolloin sopimuksen mukaan kokoontuivat taloon, oli viimeinen päivä syyskuuta. Heillä oli siis tarkastettavana koko kuukauden tilit talosta, värjäystehtaasta, myllystä y.m.
Tilit olivat kunnossa ja kaikki hyvässä järjestyksessä; he kiittivät Hans Nilsen'iä ja olivat erittäin ystävällisiä. Mutta kun kirjat oli kiinnilyöty ja sopimuksia tehty tulevaisuudesta, jäivät he istumaan tuoleillensa pitkin seiniä. Fennefos, joka istui keskellä lattiaa, katseli tyynesti toisesta toiseen.
Ei keneltäkään jäänyt huomaamatta, että hänellä tänään oli entinen katsantonsa; alakuloinen, epävakaa katse, jota jonkun aikaa olivat hänessä havainneet, oli aivan kadonnut, ja, päivettyneenä ja terveenä siinä istuessaan kalpeitten kaupunkilaisten keskellä, näytti hän heistä voimakkaammalta kuin koskaan ennen.
Sentähden teki värjäri viittauksia Sivert Jespersen'ille ja nousi ikäänkuin mennäkseen.
Mutta Sivert Jespersen oli päättänyt päästä selville Fennefos'in salaisuudesta tai ainakin hankkia itselleen ja vanhimmille voimaa hallitsemaan tuota itsenäistä nuorta miestä.
"Me olemme puhuneet keskenämme", aloitti hän, "me olemme puhuneet sinusta, rakas Hans Nilsen, niin me olemme todellakin puhuneet sinusta. Me arvelimme kaikki että sinä käytit jotensakin ankaria sanoja taannoin, tiedät itse, minun kodissani."
"Puhuin innostuksen voimalla; ja jos sanani olivat liian kovia, pyydän teitä antamaan ne anteeksi; luulin ne tarpeellisiksi, mutta vihaa ei ollut sydämessäni."
"Ei suinkaan olekaan", jatkoi Sivert Jespersen, "mutta meitä on huolistuttanut se alakuloinen mielentila, jossa sittemmin olemme sinua nähneet. Sinä olet vielä nuori, Hans Nilsen, ja me olemme vanhoja, ainakin vanhemmat sinua kaikki. Ja me niin hyvin tunnemme nuoren veren koetukset; ja jos olet joutunut tappiolle taistelussa vihollista vastaan omassa lihassasi, niin ojennamme me sinulle kättä."
Hans Nilsen Fennefos katseli kirkkailla silmillään toisesta toiseen, ja kaikkein mielestä katseli hän tuskallisen kauan Endre Egeland'ia,
"Minä kiitän teitä, vaan Jumala on ollut minulle armollinen, enkä siinä tarvitse mitään käden ojennusta."
"Sanomattoman hauska kuulla!" lausui lempeästi Sivert Jespersen. "Vaan älä suutu minuun, rakas ystävä! Jos kohta ulkonaisessa merkityksessä olemme lankeemuksesta suojeltu, ethän unhottane että totisia sanoja on kirjoitettu ajatuksista, sanoista ja haluistakin."
"Tahtookohan kukaan teistä heittää ensimmäisen kiven?" kysyi Hans
Nilsen tyynesti läsnäolijoilta.
Ei kenkään vastannut, ja se, joka istui lähinnä Sivert Jespersen'ia, polki häntä jalalle, saadakseen hänen lakkaamaan. Vaan nyt oli myöhäistä; Fennefos teki päätöksen, nousi yht'äkkiä ja puhui näin:
"Rakkaat veljet ja ystävät! Tosiaankin käytin kovia sanoja viimein teille puhuessani. Minä tulin kurjuuden majoista ja näin ylöllisyyttä, minä tulin nälästä ja kärsimyksestä ja minut pantiin rikkaan miehen pöytään istumaan. Sentähden muistin mitä Hauge on jättänyt meille ohjeeksi: Vanhimmat älkööt salliko kanssavanhimmissaan mitään velttoutta, vaan rangaiskoot heitä tarpeen mukaan sekä yleisesti että jokaista yksityisesti. Tarkasti ovat ne silmällä pidettävät, jotka ovat saavuttaneet uskovaisten kunnioituksen ja jotka pyytävät olla hyviä kristittyjä, jotta eivät tottuisi imartelemiseen ja leväperäisyyteen, vaan kärsivät ankaria muistutuksia ja yksinkertaista ruokaa. Sentähden minä puhuin velvollisuuden tunteitten ohjaamana. Vaan sen jälkeen on Herran käsi koskenut raskaasti minuun; ja suuressa viheliäisyydessäni arvelin ett'en koskaan enää rohkenisi astua esille puhumaan rankaisevaa sanaa. Sillä aikaa olette nähneet minun alakuloisena ja masennettuna kulkevan parissanne. Mutta kiitetty olkoon Jumala, joka on nostanut minut jälleen armonsa kautta; nyt uskallan toivoa ett'ei Herra peräti hylkää minua levottomana välikappaleena. Vaan, rakkaat ystävät, teidän pariinne en voi enään jäädä."
Kaikki katsoivat levottomasti häneen.
"Aiotko erota veljistä?" kysyi vanhus.
"En, sitä en ai'o, mutta minun täytyy tähteä pois täältä, oman heikkouteni tähden ja sen vuoksi että pelkään en voivani tämän jälkeen kyllin ankarasti rangaista ja varoittaa teitä, sillä, rakkaat ystävät, luulen että te surkeasti eksytte monessa asiassa."
"Aiotko taas lähteä pohjoiseen päin?" kysyi yksi.
"Vai onko Herra vetänyt sydämesi pakana-raukkojen puoleen Afrikassa?" sanoi toinen.
Hans Nilsen katsahti häneen: "Kiitos siitä sanasta; sitä tahdon miettiä ja rukoilla henkeä neuvomaan minulle oikeata tietä".
Se oli heille kaikille helpoitukseksi. Lähetystoimikin oli heidän työalansa, herätetty ja alkuunpantu herrnhutien ja Haugen ystävien kautta. Jos Hans Nilsen joutui lähetystoimeen, oli hän vastakin heidän omansa, eivätkä he kadottaisi häntä; vasta nyt he tunsivat minä tukena hän oli heille kaikille.
Sivert Jespersen rupesikin kohta kehoittamaan häntä suostumaan siihen, että hänet lähetettäisiin pimeille pakanamaille.
Vaan tuo puhetapa että "hänet lähetettäisiin" sekö sen vaikutti, vai eikö Hans Nilsen tänään voinut kärsiä Sivert'iä, yhtä kaikki, hän vastasi jotensakin jyrkästi: "jos minä menen, ainoastaan yksi minut lähettää, ja se on Herra Jumala. Olkaa myös varoillanne lähetystoimessa, rakkaat ystävät! Muistatte kuinka teitä pilkkasivat sekä epäuskoiset että papit kun ensin aloititte. Ja katsokaa, nyt jo, kun se tuli, jonka te sytytitte, on levinnyt yli maan niin että apua ja rahoja runsaasti teille tulvailee, katsokaa nyt tulee noita samoja pappeja parvittain kuin korppeja, joita lihavan haju tänne houkuttelee. He eivät tahdo jättää kristillistä työtä maallikkojen haltuun, kun siinä kerran on elinvoimaa, vaan tahtovat taivuttaa sitä kirkon alaiseksi, kuten sanovat, s.o. he tahtovat pilata työnne, tuoden siihen ylpeytensä ja suvaitsemattomuutensa; niin kauvan kuin hyvin käy tahtovat he olla etunenässä huutamassa: kas tässä olemme me! vaan jos jotain nurin käy, silloin ryömivät he taakse, sanoen: niinpä käy kun kansa saa hallita itseänsä".
Vanha tuli leimusi nyt hänessä. Vanhimmat katselivat toisiansa murehtien, kun olivat kadottamaisillaan tämän veljen, ja yksi heistä sanoi:
"Vaan jos et tahdo ruveta meidän lähettilääksi, minne sitten aiot mennä?"
"Kyllä kai minä pakanoita löydän", vastasi Hans Nilsen, "vaan erotkaamme nyt täksi kertaa; ja sallikoon Jumala, joka isämme herätti, meissä kaikissa ensimmäisen rakkauden voimalla, jotta voisimme toimittaa hänen työnsä hänelle mieliksi."
Sitten ojensi hän heille kättä toiselle toisensa perästä, ja he menivät.
Oli tyyni, raskas syys-ilta. Tuo pieni seura kulki ketojen poikki kaupunkiin päin. Haugelaistalo, joksi rahvas sitä nimitti, oli tuossa kauniin ilta-auringon valaisemana, kelvollisine maalattuine rakennuksineen. Maa oli laihaa, mutta hyvin hoidettua ja kunnollisten kiviaitojen taakse oli siellä täällä istutettu puita.
Vaan kun tuo pieni seura tuli kiviaidan portille, josta tie meni suoraan alas kaupunkiin, seisahtui vanha värjäri ja hyrskähti itkuun. Muut kokoontuivat hänen ympärillensä.
"Tässä seisoin keväällä 1804 isäni ja Hans Nilsen Haugen seurassa. Siihen aikaan tässä oli kanervikko ja paljaita kallioita minne vaan kääntyi. Isäni ja Hauge puhuivat tämän alangon ynnä rämeikön ostamisesta, niinkuin sittemmin tapahtuikin. Hauge neuvoi mitä täällä oli tehtävä ja toimeenpantava — melkein niinkuin me sitten teimme. Kun meidän sitten oli kotiin meneminen, sanoi isäni: 'kun nyt vaan Jumala antaisi siunauksensa siihen!' Hän ajatteli kai maallista siunausta, isäni; olihan se rohkea teko, ja paljon rahoja ei siihen aikaan ollut Haugen ystävillä. Mutta Hauge itse hymyili, sanoen: 'En todellakaan pelkää sen puolesta, Ingebret, jos tarkoitat maallista hyvää. Ennemmin pyytäisin Jumalaa varjelemaan jälkeläisiämme liian suuresta ulkonaisesta myötäkäymisestä. Ja sinun tulee muistaa' — sanoi hän sitten minulle — 'sinun, joka olet nuori: vahvaa selkää tarvitaan kantamaan hyviä päiviä.' Minä näen häntä niin selvästi edessäni juuri semmoisena kuin hän tässä seisoi. Olihan hän itse vielä nuori eikä minua paljoa vanhempi, ja kuitenkin tuntui minusta ikäänkuin olisin seisonut ylevän, arvoisan henkilön edessä, jolle minun tuli syvästi kumartaa. Jotain senkaltaista tunsin minä tänäänkin nuoren Hans Nilsen Fennefos'in puhuessa. Ei sitä ole kieltämistä: hän on oikeassa, ja ensimmäinen rakkaus on meissä laimeentunut."
Vanhus pudisti surumielisenä päätänsä ja meni alas kaupunkiin päin; muut seurasivat äänettöminä.
Matami Torvestad kävi harmaaksi harmista näihin aikoihin. Veljet olivat vieneet pois Hans Nilsen'in hänen luotansa ja jatkoivat toimintaansa hänen selkänsä takana: Gnadan'in temput näyttivät myöskin aivan hyödyttömiltä.
Tosin Henriette taipui ja kalpeni nälästä ja sisäänsulkemisesta, vaan uhkarohkea tuli syttyi sen sijaan hänen silmissään; ja eräänä päivänä äiti kuuli hänen laulavan reippaalla äänellä:
"Merimiehen morsian rakastaa
Mert' aavaa, jylhää, aaltosaa:
Se ompi vuode morsiamen
Ja kehto sulhon poikasen."
Nyt matami Torvestad ei enää voinut malttaa mieltänsä; ja miettimättä hyökkäsi hän huoneesen Henrietten luo ja antoi hänelle aika korvapuustit kummallekin korvalle, sanoen mennessään: "kyllä minä pian opetan sinulle toista laulua; odotappas vaan!"
Henriette istui kuin kivettyneenä. Oli hän ennenkin nähnyt äitinsä suuttuneena ja lapsuuden ijällä saanut monta korvapuustia, vaan semmoisena ei hän koskaan ennen ollut äitiänsä nähnyt. Hyvää hän ei aavistanut; vaan niin kauheata, kuin nyt seurasi, ei hän voinut aavistaa.
Tuntia myöhemmin Henriette kutsuttiin ulos saliin, jossa oli Endre Egelandin vaimo. Tämä paksu, kelpeä rouva suuteli Henrietteä, ja nyt ilmoitettiin että Henriette oli samana hetkenä kihlattu Erik Pontoppidan Egelandille, ilkeimmälle miehelle, mitä hän tiesi maailmassa.
Kuultuansa tämän kihlauksen meni Saara piharakennukseen äitinsä puheille. He sulkeutuivat lukon taakse, mutta keskustelu tuli lyhyeksi. Matami Torvestad torjui kohta tyttärensä pois luotaan, ja kun Saara ratkaisevana hetkenä istui äitinsä edessä vanhassa huoneessa, ei hänellä ollut rohkeutta ruveta lopulliseen taisteluun.
Mitä oli hänen sanominen? Pitikö hänen ilmaista oma kurjuutensa, oma häpeänsä.
Saara meni ylös Henrietten luo. Kaikkiin hänen puheisinsa Henriette ei vastannut muuta kuin: "En tahdo, en tahdo; olenhan minä luvannut." Henriette oli sairaana, oli kuumeessa.
Saara riisui vaatteet hänen päältänsä ja sai hänet vuoteelle; mutta äiti tahtoi itse hoitaa häntä. Ja Saaran täytyi lähteä pois alakuloisempana, onnettomampana kuin oli tullessaan ollut.
Mitä syksymmäksi aika kului, sitä enemmän Saaran sydän paatui. Fennefos'in katse oli kirkastunut jälleen; hän katseli Saaraa ikäänkuin tämä olisi ollut hänestä hyvin kaukana.
Eräänä päivänä kerrottiin että Fennefos rupee lähetyssaarnaajaksi. Saara kuuli sen ja pimeys peitti hänen sielunsa. Hän vihasi äitiänsä ja kammosi miestänsä; vaan hän oli niin hiljainen käytökseltään, ettei kukaan aavistanut mitä ajatuksia hänessä kuohui.
Jaakko Worse oli nyt todenteolla ruvennut perkeleen kimppuun. Vähitellen hänelle muka selvisi että paholainen aina ja kaikkialla oli läsnä sekä hänen ulkopuolellansa että sisimmässä sydämessään. Ja he taistelivat, perkele ja kippari Worse, aamusta iltaan ja yöllä hänen unissaan.
Tavallisesti Worse joutui tappiolle.
Vaan joskus hänenkin onnistui pettää tuota viekasta saatanaa, kun hän hyvään aikaan huomasi hänen kirotut juonensa.
Niinpä eräänä päivänä Randulfin seurassa.
Randulf oli saanut Worsen mukaansa kävelymatkalle kaupungille, käveli jutellen hänen kanssansa ja houkutteli häntä yhä kauemmaksi laivaveistämöön päin; mutta yht'äkkiä Worse sen huomasi.
Hän kuuli muutamilta ohitsejuoksevilta pojilta, että laiva oli sysättävä mereen, ja nyt hänen oli helppo nähdä paholaisen paula.
Sillä se oli perkeleen tavallisia kepposia, että viekoitteli hänen ajatuksiansa entisen elämän synti-kurjuuteen semmoisten asiain avulla, jotka koskivat merta ja laivoja.
Sentähden oli Worse jo aikoja sitten pannut "Perheen Toivon" puoleksi valmistuneen mallin ylisille, ja kun hän nyt huomasi että perkele häntä houkutteli Tuomas Randulfin muodossa, kääntyi hän yhtäkkiä ja riensi kotia Saaran luo.
Mutta Randulf suri ystäväänsä, ja illalla hän lausui klubissa: "nyt on Jaakko Worse pian mennyt; muistakaa sanani: hän ei elä enää kauan, sen näin hänestä tänään".
"Sitä en usko", sanoi toinen, "kylläpä hän näyttää vähän kelmeältä ja haljakkaalta, mutta —"
"Mutta, minä näin sen hänen housuistaan", vastasi Randulf.
"Mitä perhanan tuhmuuksia sinä puhut, Randulf?" huusi luotsioltermanni pelipöydän äärestä.
"Vai tuhmuuksiako?" vastasi Randulf, halukkaana kiistelemään. "Olkoon sinun sanasi kaikessa kunniassa ja minun sanani pujahtakoon plakkariin; mutta niin on kuin sanon. Kun kuolema on miehen merkinnyt, käy hän noin kummallisen oikoseksi ja löyhäksi housuissaan."
Kaikki nauroivat ja sanoivat syyn siihen olevan sen, että sairaat ihmiset laihtuvat.
"Ei, ei", huusi Randulf innoissaan, "Minä tarkoitan aivan toista. Housut näyttävät noin tyhjiltä, raskailta ja pitkiltä, ikäänkuin olisivat putoamaisillaan, ja edessä jalan kohdalla kääntyy niissä kolme suurta taivetta. Kun sen näen, niin tiedän: se mies ei kauan elä. Siihen voitte luottaa, sillä se on vakaa ja järkähtämätön totuus."
Kun huonoja ilmoja tuli Lokakuulla, Jaakko Worse vielä harvemmin meni ulos; hän ei kärsinyt vilua ja istui mieluummin huoneessa. Kirjasia hän luki niin hyvin kuin taisi; vaan ei hän kuitenkaan saavuttanut hengen vapautta, jota niin suuresti kaipasi.
Rukouskokouksissa oli kummallista nähdä, noiden tyynten, hartaiden kasvojen parissa, tuo vanha huolistunut mies tuuheine harmaine hiuksineen, joka, kasvot rypyssä ja löyhinä, katseli toisesta toiseen, halukkaasti kuunnellen mitä puhuttiin ja toivoen kerrankin saavansa kuulla ne sanat, jotka antaisivat hänelle rauhaa ja hengen vapautta.
Mutta paholainen oli saanut hänestä liian lujasti kiinni. Hän pani kirouksia Worsen kielelle ja pahoja ajatuksia hänen sydämeensä; kokouksissa, kun Sivert Jespersen luki postillasta, tuli perkele, kulettaen noita 200 tynnyriä suoloja, tai käänsi paholainen hänen silmänsä niin, että hän luuli Endre Egelandin istuvan vilkkumassa nuorille tytöille pienillä vihriäisillä silmillään.
Yöllä, tuulen vinkuessa pienessä solassa Worsen talon vieressä, perkele vei hänet ulos myrskyiselle merelle "Perheen Toivolla", jotta hänellä oli syntinen ilo ajatellessaan kuinka hän hallitsi tuota komeaa laivaa ja kuinka kauniisti se purjehti isoilla laineilla.
Tai perkele kiusasi häntä ylpeyteen, kun Garman & Worse teki hyviä kauppoja, taikka suuttumiseen ja kärsimättömyyteen kun Romarino tuli pyytämään rahoja tai hänen nimeänsä johonkin paperiin.
Käyttipä perkele Tuomas Randulfiakin hänen kadotuksekseen; ja eräänä päivänä kun he tapasivat toisiansa Worsen portilla, täytyi Worsen rientää jälleen kotia Saaran luo; hän oli selvästi näkevinään että Randulfilla oli pitkät käyrät kynnet.
Makuuhuoneessa oli parasta olla, varsinkin kun Saara oli siellä. Siellä hän osasi torjua perkeleen luotansa, jos piti oikein tarkkaa vaaria.
Vaan Worsen kivut yltyivät yltymistään; hän nukkui huonosti ja kadotti ruokahalunsa. Hänelle kelpasi vielä ainoastaan hernerokka ja sianliha, jota hän aina oli merellä syönyt. Kun hän tunsi rokan hajua kyökistä, silloin hän aina virkistyi.
Vaan eräänä päivänä juolahti hänen mieleensä että sekin oli paholaisen viekkaita pauloja, jotta paholainen houkutteli hänen ajatuksiansa pois siitä ainoasta, mikä oli tärkeä, ja ajoi ne takaisin entisen elämän suureen synti-kurjuuteen.
Ja heidän istuessaan pöytään, hän tuskin uskalsi koskea ruokaan; perkele oli hernerokassakin.