IV
PÄÄTÖS
Ensimmäisen kerran näytti kuningatar syvemmin liikutetulta. Johtuiko se tohtorin selvittelystä vai hänen osoittamastaan alamaisuudesta?
Kuningas oli noussut päättäväisen näköisenä. Hän ajatteli asian toimeenpanoa.
Mutta koska hän oli tottunut ennen jokaista tekoaan kysymään kuningattaren mielipidettä, sanoi hän:
"Madame, hyväksyttekö tämän?"
"Kai minun täytyy", vastasi Marie-Antoinette.
"Minä en vaadi teiltä kieltäytymistä, madame", sanoi kuningas kärsimättömästi.
"Mitä siis vaaditte?"
"Vaadin vakaumusta, joka vahvistaa omaani."
"Vaaditte minulta vakaumusta?"
"Niin."
"Ellei minulta muuta vaadita, niin vakaumukseni on varma."
"Ja mikä se on?"
"Että nyt on tullut hetki, joka tulee kuningaskunnasta tekemään maailman kurjimman ja halvimman valtion."
"Oho, te liioittelette", sanoi kuningas. "Kurjin, hyvä on; mutta halvin, mahdotonta."
"Monsieur, olette saanut kuninkaallisilta esi-isiltänne synkän perinnön", sanoi Marie-Antoinette alakuloisesti.
"Niin olen", lausui Ludvig XVI, "perinnön, jonka surukseni olen saattanut teidät jakamaan kanssani."
"Sallikaahan, sire", sanoi Gilbert, joka sydämestään sääli näiden molempien toiveissaan pettyneiden hallitsijoiden syvää onnettomuutta, "minun mielestäni ei teidän majesteetillanne ole mitään aihetta nähdä tulevaisuutta noin kamalana. Itsevaltias kuningaskunta on lakannut olemasta, perustuslaillinen valtakunta on astunut sijaan."
"Mutta olenko minä oikea mies perustamaan sellaista valtakuntaa
Ranskaan?" sanoi kuningas.
"Miksi ette olisi, sire?" sanoi kuningatar, joka hiukan rohkaistui
Gilbertin sanoista.
"Madame", sanoi kuningas, "olen tervejärkinen ja oppinut mies. Minä näen selvästi, sen sijaan että koettaisin nähdä hämärästi, ja minä tiedän aivan tarkkaan sen, mitä minun ei tarvitse tietää hallitakseni tätä maata. Sinä päivänä, jona minut syöstään itsevaltiuden kukkuloilta, sinä päivänä, jolloin pelkkä ihminen minussa paljastetaan, kadotan kaiken sen teennäisen voiman, joka yksin oli tarpeellinen Ranskan hallitsemiseen, sillä suoraan sanoen Ludvig XIII, Ludvig XIV ja Ludvig XV ovat pysyneet pystyssä juuri tämän teennäisen voiman avulla. Mitä Ranska tarvitsee tänä hetkenä? Isäntää. Tunnen pystyväni vain isäksi. Mitä vallankumous kaipaa? Miekkaa. Tunnen, että minulta puuttuu voimaa iskeä."
"Tunnette, että teiltä puuttuu voimaa iskeä maahan olennot, jotka ryöstävät lastenne omaisuuden ja jotka rikkovat otsaanne vastaan Ranskan kruunun kaikki liljat perätysten", huudahti kuningatar.
"Mitä vastaisin?" sanoi Ludvig XVI tyynesti. "Vastaisinko kieltävästi? Herättäisin jälleen teissä mielen myrskyt, jotka koko elämäni ajan ovat minua kiusanneet. Te osaatte vihata? sitä parempi teille. Te osaatte olla kohtuutonkin, siitä en moiti teitä, sillä se on tavattoman suuri etu hallitsevissa luonteissa."
"Olenko mielestänne kohtuuton vallankumouksellisia kohtaan? Sanokaa."
"Olette kyllä."
"Te myönnätte sen, sire. Te myönnätte sen?"
"Jos olisitte tavallinen kansalainen, rakas Antoinette, niin ette puhuisi minulle tuolla tavalla."
"Sitä en olekaan."
"Sen vuoksi annankin teille anteeksi, mutta silti en teidän sanojanne hyväksy. Ei, madame, ei, alistukaa! Olemme tulleet Ranskan valtaistuimelle myrskyn hetkellä. Meillä pitäisi olla voimia lykätä eteenpäin viikatteilla varustettuja vaunuja, joita sanotaan vallankumoukseksi, ja meiltä puuttuu voimaa."
"Sitä pahempi!" huudahti Marie-Antoinette, "sillä silloin! ne kulkevat lastemme yli."
"Sen tiedän kyllä, mutta me emme kuitenkaan työnnä niitä eteenpäin."
"Me pakotamme ne peräytymään, sire."
"Olkaa varuillanne", sanoi Gilbert syvällä äänensoinnulla, "peräytyessään ne murskaavat teidät."
"Monsieur"; sanoi kuningatar kärsimättömästi, "minä huomaan teidän menevän suorasukaisine neuvoinenne liian pitkälle."
"Olen siis vaiti, madame."
"Antakaahan hänen puhua", sanoi kuningas, "antakaa hänen lausua se, mitä hänellä on sanottavaa, sillä ellei hän ole sitä lukenut ainakin parissakymmenessä sanomalehdessä, jotka sitä viikon ajan ovat huutaneet, niin ei hän ole tahtonut sitä lukea. Olkaa kiitollinen ainakin siitä, ettei hän verhoa katkeruuteen sanojensa totuutta."
Marie-Antoinette vaikeni.
Sitten hän lausui surullisesti huoaten:
"Minä alistun, tai kertaan vielä kerran: menkää Pariisiin omasta aloitteestanne, ja sillä tavalla hyväksytte kaikki, mitä on tapahtunut."
"Sen tiedän kyllä", sanoi kuningas.
"Siten nöyryytätte, kiellätte armeijanne, joka oli valmis puolustamaan teitä."
"Siten säästetään ranskalaisten verta", sanoi tohtori.
"Siten tunnustetaan vastaisuuden varalta, että kapina ja väkivalta saavat määrätä kuninkaan tahdolle minkä suunnan vain kapinalliset ja konnat haluavat."
"Madame, luulen teidän äsken hyväntahtoisesti myöntäneen, että onnistuin saamaan teidät vakuutetuksi."
"Niin kyllä, äsken, sen tunnustan, esiripun kulma kohosi edessäni. Mutta nyt tulen taas, niinkuin te sanotte, sokeaksi, ja mieluummin näen itsessäni kaiken sen loiston, johon kasvatus ja perintätavat ja historia ovat minut totuttaneet. Mieluummin pysyn aina kuningattarena, kuin tunnen olevani huono äiti tälle kansalle, joka minua uhkaa ja vihaa."
"Antoinette, Antoinette", sanoi Ludvig XVI säikähtyen kalpeutta, joka äkkiä ilmestyi kuningattaren poskille ja joka ei ennustanut mitään muuta kuin kiihkeää vihan myrskyä.
"Ei, ei, sire, minä puhun nyt", vastasi kuningatar.
"Olkaa varovainen, madame."
Ja silmäkulmallaan vihjasi kuningas Marie-Antoinettelle, että tohtori oli läsnä.
"Tämä herra tietää kyllä kaikki, mitä aion sanoa… Hän tietää senkin, mitä ajattelen", lisäsi hän katkeruudella muistellen kohtausta, mikä oli äsken ollut hänen ja Gilbertin välillä.
"Miksi siis hallitsisin itseäni? Olemmehan hänet sitäpaitsi ottaneet uskotuksemme, enkä käsitä, miksi pelkäisin mitään. Minä tiedän, että teihin vaikutetaan, sire, että teitä johdetaan kuin prinssiä rakkaissa saksalaisissa ballaadeissani. Minne menette? En tiedä. Mutta te menette sinne, mistä ette koskaan palaa!"
"En suinkaan, madame, minähän menen vain Pariisiin", vastasi Ludvig
XVI.
Marie Antoinette kohautti olkapäitään.
"Luuletteko minua hulluksi", sanoi kuningatar kolkon ärtyneellä äänellä. "Te menette Pariisiin, hyvä on. Mutta kuka sanoo, eikö Pariisi ole juuri se kuilu, jota en näe, mutta jonka aavistan? Miksi ei siinä metelissä, joka syntyy ympärillämme voida teitä tappaa? Kuka tietää, mistä eksynyt luoti tulee? Kuka tietää, kenen käsi, sadan tuhannen nyrkin uhatessa, pistää teitä puukolla?"
"Siinä suhteessa ei teidän tarvitse mitään pelätä", huudahti kuningas. "He rakastavat minua!"
"Älkää sanoko niin, sire; minun tulisi teitä sääli. He rakastavat teitä, ja he surmaavat, kuristavat, tappavat ne, jotka edustavat teitä maan päällä, teitä, kuningasta, Jumalan kuvaa! Bastiljin kuvernööri oli teidän edustajanne, oli kuninkaan kuva. Voitte olla varma siitä, etten liioittele; jos he surmasivat Launayn, kunnon ja uskollisen palvelijanne, niin olisivat he surmanneet teidätkin, sire, jos olisitte ollut hänen paikallaan, ja vielä helpommin, sillä teidät he tuntevat ja tietävät, että te ette olisi puolustautunut, vaan paljastanut heille rintanne."
"Lopettakaa", sanoi kuningas.
"Minä luulin lopettaneeni, sire."
"He siis surmaisivat minut?"
"Niin, sire."
"Entä sitten!"
"Ja lapseni", huudahti kuningatar.
Gilbert arveli jo sopivaksi keskeyttää.
"Madame", sanoi hän, "kuningasta kunnioitetaan siihen määrään Pariisissa ja hänen läsnäolonsa herättää sellaista innostusta, että jos jotakin pelkään, niin en suinkaan pelkää kuninkaan puolesta, vaan niiden intoilijoiden, jotka voivat joutua hänen hevostensa jalkoihin, aivan kuin hindulaiset fakiirit epäjumalansa rattaitten pyörien alle."
"Monsieur, monsieur", huudahti Marie-Antoinette.
"Tästä Pariisin-matkasta tulee riemukulkue, madame."
"Mutta, sire, te ette vastaa."
"Siksi, että olen hiukan samaa mieltä kuin tohtorikin, madame."
"Ja teillä on tietysti kova kiire päästä nauttimaan tästä riemukulusta", huudahti kuningatar.
"Siinä tapauksessa kuningas olisi oikeassa, ja hänen kiireensä todistaisi vain, kuinka selvästi ja suorasti hänen majesteettinsa osaa arvostella ihmisiä ja asioita. Jota pikemmin hänen majesteettinsa joutuu matkalle, sitä suuremmaksi tulee riemu."
"Ja sen te uskotte, monsieur?"
"Siitä olen varma, sillä viivytellessään voi kuningas menettää kaiken sen edun, mikä vapaaehtoisesta toimenpiteestä johtuu. Voidaanhan muuallakin tehdä aloite, huomatkaa se, aloite pyyntöön, ja se seikka muuttaisi pariisilaisten silmissä hänen majesteettinsa aseman ja saattaisi hänet tavallaan noudattamaan käskyä."
"Siinä näette", huudahti kuningatar, "tohtori myöntää itse, että teitä käskettäisiin. Käsittäkäähän toki, sire, mitä se merkitsee!"
"Tohtori ei sano, että minulle on annettu käsky, madame."
"Malttia, malttia! Hukatkaa aikaa, sire, ja pyyntö, tai oikeammin sanoen käsky, tulee kyllä."
Gilbert nyrpisti hiukan huuliaan, sillä häntä alkoi suututtaa. Kuningatar huomasi sen niin nopeasti kuin se olikin välähtänyt tohtorin kasvoilla.
"Mitä sanoinkaan", lausui kuningatar, "olenhan hupsu, minähän olen puhunut omaa itseäni vastaan."
"Kuinka niin?" kysyi kuningas.
"Siten, että lykkäämällä saatan teidät menettämään aloitteenoton edut, ja yhtä kaikki pyydän teitä lykkäämään."
"Madame, madame! Pyytäkää mitä tahansa, vaatikaa kaikkea, mutta älkää sitä!" pyysi Gilbert.
"Antoinette", sanoi kuningas pudistaen päätänsä, "te syöksette minut turmioon."
"Sire", lausui kuningatar moittivasti ja hänen äänessään kuvastui sydämen täysi tuska, "kuinka voitte puhua minulle noin!"
"Miksi tahdotte siis lykätä tätä matkaa?" kysyi kuningas.
"Ajatelkaa, madame, että tällaisissa tapauksissa sopiva ajankohta merkitsee kaikkea", sanoi Gilbert. "Ajatelkaa, mitä sellaisina hetkinä merkitsevät tunnit, kun kokonainen raivoisa kansa laskee ne sitä mukaa kuin kello lyö."
"Ei tänään, monsieur Gilbert. Huomenna, sire, ei huomenna. Antakaa minulle vielä aikaa huomiseen asti ja minä vannon, etten enää vastusta matkaa."
"Yksi päivä menee hukkaan", mutisi kuningas.
"Kaksikymmentä neljä tuntia", sanoi Gilbert, "ajatelkaa sitä, ajatelkaa sitä, madame."
"Sire, sen täytyy tapahtua", sanoi kuningatar rukoillen.
"Sanokaahan edes jokin syy?" lausui kuningas.
"Syynä on vain epätoivoni, sire, vain kyyneleeni, vain rukoukseni."
"Mutta eihän voi tietää, mitä tapahtuu ennen huomispäivää?" sanoi kuningas aivan onnettomana nähdessään kuningattaren epätoivon.
"Eihän mitään voi tapahtua, eihän?" sanoi kuningatar katsoen kysyvästi Gilbertiin.
"Ei Pariisissa vielä mitään. Vaikka toivo olisikin heikko kuin pilvi, niin he kyllä odottavat huomiseen, mutta…"
"Mutta täällä voi tapahtua, eikö niin?" sanoi kuningas.
"Niin, sire, täällä."
"Kansalliskokouksessako?"
Gilbert nyökkäsi.
"Kansalliskokouksessa", jatkoi kuningas, "niissä sellaiset miehet kuin Monnier, Mirabeau, Sieyès, voivat lähettää minulle adressin, joka riistää minulta kaikki hyvän tahtoni hedelmät."
"Sitä parempi vain silloin", sanoi kuningatar synkän raivon vallassa, "sillä silloin te hylkäätte sen, säilytätte kuninkaallisen arvokkuutenne, ette mene Pariisiin. Ja jos täällä täytyy kestää sotaa, niin me sen kestämme. Jos meidän täytyy täällä kuolla, niin me kuolemme, mutta korkeina ja loukkaamattomina niinkuin olemmekin, kuninkaina, vallitsijoina, kristittyinä, jotka luottavat Jumalaan, jolta ovat kruununsa saaneet."
Ja nähdessään kuningattaren kuumeisen innostuksen, huomasi Ludvig
XVI, että tänä hetkenä hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin myöntyä.
Hän viittasi Gilbertille ja lähestyessään Marie-Antoinettea ja tarttuessaan hänen käteensä sanoi:
"Tyyntykää, madame, teidän tahtonne tapahtuu. Tiedättehän, rakas puolisoni, etten tahtoisi tehdä mitään teille vastenmielistä, sillä kiintymykseni teihin on syvä ansioittenne ja varsinkin hyveittenne vuoksi."
Ludvig XVI korosti nämä viime sanat sanomattoman jalosti, siten kaikin voimin kohottaen paljon panetellun kuningattaren arvoa todistajan läsnäollessa, joka tarpeen vaatiessa voisi kertoa, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.
Tämä hienotunteisuus vaikutti voimakkaasti Marie-Antoinetteen; hän puristi molemmin käsin kuninkaan tarjoamaa kättä ja sanoi:
"Siis huomiseen, sire, ei pitemmäksi aikaa, kauemmaksi en lykkää, mutta sitä armoa pyydän teiltä polvillani: Huomenna, kun määräämänne hetki koittaa, minä vannon, että te lähdette Pariisiin."
"Olkaa varuillanne, madame, tohtori on todistajana", sanoi kuningas hymyillen.
"Sire, ettehän koskaan ole nähnyt minun pettävän sanaani."
"En, tulin vain ajatelleeksi erästä seikkaa."
"Mitä?"
"Että kaipaan saada tietää, kun te näytte olevan alistunut suostumaan, miksi tahdotte lykätä matkan kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmäksi. Odotatteko Pariisista joitakin uutisia, tai Saksasta? Onko kysymyksessä…?"
"Sire, älkää kyselkö minulta."
Kuningas oli utelias, samalla tavalla kuin Figaro oli laiska; uteliaisuus tuotti hänelle nautintoa.
"Onko kysymyksessä joukkojen saapuminen, lisäväen tulo, valtiollinen toimenpide…?"
"Sire, sire", sopersi kuningatar moittivalla äänellä.
"Onko kysymyksessä…"
"Ei mikään ole kysymyksessä", vastasi kuningatar.
"Se on siis salaisuus?"
"On. Levottoman naisen salaisuus, siinä kaikki."
"Siis oikku?"
"Oikku, jos niin tahdotte."
"Ja se on korkein laki."
"Se on totta. Miksi ei ole politiikan laita sama kuin filosofiankin? Miksi ei kuninkaitten sallita kohottaa valtiollisia oikkujaan korkeimmaksi laiksi?"
"Kyllä siihen vielä tullaan, olkaa varma. Ainakin minä olen jo joutunut siihen", sanoi kuningas leikillisesti. "Siis huomiseen."
"Huomiseen", lausui kuningatar alakuloisesti.
"Pidättekö tohtorin luonanne?" kysyi kuningas.
"En, en", lausui kuningatar niin kiihkeästi, että se pakotti
Gilbertin hymyilemään.
"Minä vien siis hänet mukanani."
Gilbert kumarsi kolmannen kerran Marie-Antoinettelle, joka tällä kertaa vastasi siihen pikemmin naisena kuin kuningattarena.
Kun kuningas asteli ovea kohti, seurasi hän.
"Minusta näyttää siltä", sanoi kuningas mennessään suuren gallerian läpi, "että olette hyvässä sovussa kuningattaren kanssa?"
"Sire", vastasi tohtori, "siitä suosiosta saan kiittää teidän majesteettianne."
"Eläköön kuningas!" huusivat hovilaiset, joita jo alkoi kokoontua etuhuoneisiin.
"Eläköön kuningas!" huusi palatsin pihalla joukko upseereja ja ulkomaalaisia sotilaita, jotka tungeksivat palatsin oville.
Nämä jatkuvat ja yhäti kasvavat huudot tuottivat Ludvig XVI:lle suurempaa iloa kuin mitä hän koskaan ennen oli tuntenut samanlaisissa, perin lukuisissa tilaisuuksissa.
Mitä taas kuningattareen tulee, oli hän jäänyt istumaan ikkunan luo, jonka ääressä oli viettänyt niin kamaloita hetkiä. Kun hän kuuli nämä uskollisuutta ja rakkautta ilmaisevat huudot, jotka kaikuivat kuninkaan ohikulkiessa ja haipuivat loitos, portikkoihin ja puiston etäisimpiin varjostoihin, hän sanoi:
"Eläköön kuningas! Niin, eläköön kuningas! Hän on elävä ja sinun tahdostasi huolimatta, sinä inhottava Pariisi. Sinä kauhea kuilu, sinä verinen rotko et saa niellä tätä uhria… Minä riistän sinut häneltä tällä hennolla kädelläni, joka sinua nyt uhkaa, ja jätän sinut, kaupunki, alttiiksi ihmisten kirouksille ja Jumalan kostolle!"
Ja sanoessaan nämä sanat niin väkevällä vihalla, että se olisi kauhistuttanut vallankumouksen raivoisimpiakin puolustajia, jos olisivat olleet tilaisuudessa kuulemaan ja näkemään, kuningatar ojensi Pariisia kohden heikon kätensä, joka loisti pitsien alla aivan kuin huotrastaan vedetty kalpa.
Sitten hän kutsui madame Campanin ja luotettavimmat hovineitinsä, sulkeutui huoneeseensa ja kieltäytyi jyrkästi ottamasta ketään vastaan.