V
ASEPAITA
Seuraavan päivän aamu koitti säteilevänä ja kirkkaana kuin eilenkin.
Päivä paahtoi ja kultasi Versaillesin hiekkakäytävät ja marmorikuvat.
Linnut, jotka tuhansittain olivat kokoontuneet puiston reunimmaisiin puihin, tervehtivät huumaavalla viserryksellään uutta lämmintä päivää, joka lupasi heille uusia lemmen iloja.
Kuningatar oli noussut kello viideltä. Hän pyysi kuningasta heti noustuaan tulemaan luokseen.
Ludvig XVI oli hiukan väsynyt otettuaan vastaan Kansalliskokouksen eilisen lähetystön, jolle hän oli ollut pakotettu vastaamaan, — tämä oli keskustelujen alkua, — Ludvig XVI oli nukkunut hiukan kauemmin, poistaakseen väsymyksensä ja jotta voitaisiin sanoa, ettei hän jäänyt luonnolle mitään velkaa.
Hän oli juuri ennättänyt pukeutua ja pisti miekkaa kupeelleen, kun kuningattaren sana tuotiin hänelle. Hän rypisti hiukan silmäkulmiaan.
"Mitä!" sanoi hän. "Joko kuningatar on noussut?"
"Jo kauan aikaa sitten, sire."
"Onko hän vielä sairas?"
"Ei, sire."
"Ja mitä asiaa kuningattarella on minulle näin varhain aamulla?"
"Hänen majesteettinsa ei sitä ilmoittanut."
Kuningas nautti ensimmäisen aamiaisensa, johon kuului lihalientä ja hiukan viiniä. Sitten hän meni Marie-Antoinetten luo.
Hän tapasi kuningattaren täydellisesti pukeutuneena, aivan kuin hovijuhlaa varten, kauniina, kalpeana jämähtävänä. Hän tervehti miestään tuolla kylmällä hymyllä, joka loisti talvipäivän auringon tavoin kuningattaren poskilla, kun suurissa vastaanotoissa piti heittää suosion säteitä ympäristöön.
Kuningas ei ymmärtänyt tämän katseen ja tämän hymyn alakuloisuutta. Hän valmistautui jo siihen seikkaan, että Marie-Antoinette mahdollisesti vastustaisi eilen tehtyä päätöstä.
"Taas kai uusi oikku", tuumi hän.
Siksi hän rypisti silmäkulmiaan.
Heti ensimmäisillä sanoillaan kuningatar vahvisti kuninkaassa tätä ajatusta.
"Sire", sanoi hän, "sitten eilisen olen ajatellut asiaa lähemmin."
"Siinä me nyt olemme", huudahti kuningas.
"Lähettäkäähän pois kaikki ne, jotka eivät kuulu läheisimpään piiriin."
Pahantuulisena kuningas käski upseeriensa poistua.
Yksi ainoa nainen jäi majesteettien luo, madame Campan.
Silloin kuningatar nojasi molemmat kätensä kuninkaan käsivarteen sanoen:
"Miksi olette jo pukeutunut? Siinä teitte pahoin."
"Miksi pahoin? Kuinka niin?"
"Käskinhän teitä tulemaan tänne, ennenkuin olitte pukeutunut. Ja nyt näenkin teidät täällä puettuna takkiin ja miekkaan. Toivoin tapaavani teidät aamupuvussa."
Kuningas katsoi häneen aivan hämmästyneenä.
Tämä kuningattaren oikku herätti hänessä joukon outoja ajatuksia, joiden uutuus teki ne vielä mahdottomammiksi.
Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli epäluulo ja levottomuus.
"Mikä teidän on?" sanoi hän kuningattarelle. "Aiotteko viivyttää tai estää sitä, minkä päätimme eilen yhdessä?"
"En suinkaan, sire."
"Minä pyydän, älkäähän enää laskeko leikkiä näin vakavasta asiasta. Minun täytyy, minä tahdon mennä Pariisiin. En voi enää jättää sitä tekemättä. Olen määrännyt seuralaiseni. Jo eilen ovat kaikki ne valitut, jotka tulevat mukaani."
"Sire, minä en vaadi mitään, mutta…"
"Ajatelkaahan", sanoi kuningas aste asteelta kiihoittuen siten rohkaistakseen itseään, "ajatelkaahan, että tieto tulostani on jo ennättänyt Pariisiin, että he valmistautuvat siihen, odottavat minua. Lupaamalla tulla olen herättänyt heissä vain mitä suopeimpia ajatuksia ja ne voivat vaihtua kohtalokkaaksi vihamielisyydeksi. Ajatelkaahan vielä…"
"Mutta, sire, minä en millään tavalla väitä minua kunnioittavia sanojanne vastaan. Minä alistuin eilen ja olen tänäänkin alistunut."
"Miksi siis pidätte, madame, tuollaisia esipuheita?"
"En pidä sellaisia."
"Anteeksi, miksi siis tiedustelitte puvustani ja aikomuksistani?"
"Puvusta tiedustelin kyllä", sanoi kuningatar ja koetti vielä käyttää hymyä, joka heiketessään muuttui yhä synkemmäksi.
"Mitä tahdotte puvustani huomauttaa?"
"Tahtoisin, sire, että riisuisitte yltänne takkinne."
"Eikö se teidän mielestänne ole sopiva? Onhan se violetin väristä silkkiä. Pariisilaiset ovat tottuneet näkemään minut sellaisessa puvussa. He rakastavat tätä väriä ylläni ja sitä vastaan sininen ritarinauha näyttää kauniilta. Olettehan itsekin monta kertaa sanonut samaa."
"Minulla ei ole mitään huomautettavaa, sire, pukunne väriä vastaan."
"Siis?"
"Vaan sen vuoria vastaan."
"Teette minut todella uteliaaksi tuolla ainaisella hymyllänne… vuori… mikä sukkeluus!…"
"Minä en laske leikkiä!"
"Nyt te hypistelette liiviäni, eikö sekään teitä miellytä? Sehän on valkoista silkkiä ja kultaa, ja kirjailut olette itse ommellut, mieluisin liivini."
"Minulla ei ole mitään liiviäkään vastaan."
"Olettepa omituinen! Loukkaako kaulanauha, batistinen koruompeleinen paita siis teitä? Pitäähän minun toki pukeutua hienoksi, mennessäni katsomaan hyvää Pariisin kaupunkia."
Katkera hymy rypisti kuningattaren huulia; varsinkin hänen alahuulensa, jonka vuoksi häntä oli niin paljon soimattu Itävallattareksi, paisui ja ulkoili eteenpäin, aivan kuin kaikki vihan ja suuttumuksen myrkyt olisivat sitä turvottaneet.
"Minä en suinkaan soimaa teidän pukuanne, sire, vaan yhä vain sen vuoria, vuoria."
"Kirjaillun paitani vuoriako? Selittäkääpä!"
"Minä siis selitän. Vihattu, häiritsevä kuningas, joka heittäytyy keskelle seitsemääsataa tuhatta, voitostaan ja vallankumouksellisista ajatuksistaan huumautunutta pariisilaista, se kuningas ei ole mikään keski-ajan ruhtinas, ja kuitenkin pitäisi hänen tänään astua Pariisiin puettuna rautaiseen varuspaitaan, joka on tehty hyvästä milanolaisesta teräksestä. Hänen pitäisi olla siten puettu, ettei mikään kuula, nuoli, kivi tai puukko pääsisi koskemaan hänen ihoonsa."
"Se on kyllä totta", sanoi Ludvig XVI mietteissään. "Mutta, rakas ystävä, kun en ole Kaarle VIII, en Frans I, en edes Henrik IV, koska nykyaikaan kuninkuus on aivan alastomana silkin ja sametin alla, niin menen silkkipuvussani, tai paremmin sanoakseni asetan vielä rintaani maalitaulunkin, ritarimerkin sydämeni kohdalle."
Kuningattaren huulilta pääsi tukahdutettu huokaus.
"Sire", sanoi hän, "alamme jo käsittää toisiamme. Saattepa nähdä, saattepa nähdä, ettei vaimonne laske leikkiä." Hän viittasi madame Campanille, joka oli pysynyt huoneen perällä ja hän otti kuningattaren kaapin laatikosta pitkähkön, litteän silkkiin käärityn esineen.
"Sire", sanoi kuningatar, "kuninkaan sydän kuuluu ennen kaikkea muuta Ranskalle, se on totta, mutta uskon, että se myös kuuluu hänen vaimolleen ja lapsilleen. Omasta puolestani en tahdo tämän sydämen olevan alttiina vihollisten luodeille. Olen ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, pelastaakseni vaarasta puolisoni, kuninkaani, lasteni isän."
Samassa hän irroitti silkkipeitteen ja otti esiin asepaidan, joka oli laadittu niin hienoista toisiinsa liittyvistä renkaista, että olisi luullut sitä arabialaiseksi kankaaksi: siinä määrin liitelmä muistutti maurilaista silkkiä, siksi joustava ja taipuisa oli sen kudelma.
"Mikä se on?" kysyi kuningas.
"Katsokaa, sire."
"Se näyttää liiviltä."
"Se se onkin."
"Kaulaan asti ulottuva liivi."
"Ja siinä on pieni kauluskin, joka on, niinkuin näette, siten valmistettu, että se mukautuu takin kauluksen tai kaulanauhan alle."
Kuningas otti liivin käsiinsä ja tarkasti sitä uteliaana.
Kun kuningatar huomasi tämän suopean tarkkaavaisuuden, tuli hän hyvin iloiseksi.
Kuningas näytti onnellisena laskevan jokaisen renkaan tässä merkillisessä kudelmassa, joka taipui hänen käsissään aivan kuin villakangas.
"Mutta tämähän on aivan ihmeellistä terästä", sanoi kuningas.
"Eikö olekin, sire?"
"Suurenmoisesti valmistettu."
"Eikö olekin?"
"En todellakaan tiedä, mistä olette tällaisen hankkinut?"
"Ostin sen eilen eräältä mieheltä, joka jo kauan aikaa oli kaupannut sitä minulle sen tapauksen varalta, että lähtisitte sotaretkelle."
"Tämä on ihmeellinen, ihmeellinen!" sanoi kuningas tarkastellen tuntijan tavoin.
"Ja se sopii yllenne aivan varmaan yhtä hyvin kuin räätälinne tekemä liivi, sire."
"Niinkö arvelette?"
"Koettakaa."
Kuningas ei sanonut sanaakaan. Hän riisui itse yltään violetin takkinsa.
Kuningatar vapisi ilosta. Hän auttoi kuningasta laskemaan syrjään ritarikunnan merkit ja madame Campan kaiken muun.
Miekkansa kuningas otti itse vyöltään. Jos joku tänä hetkenä olisi katsellut kuningattaren kasvoja, olisi hän niillä huomannut sen riemuisan kirkkauden, minkä korkein onni synnyttää.
Kuninkaan kaulanauha päästettiin auki ja sen alle kuningattaren hienot kädet sovittelivat teräksisen kauluksen.
Marie-Antoinette kiinnitti itse asepaidan hakaset. Varustus mukaantui aivan erinomaisesti ruumiin mukaan, suojasi kainalot, ja kaikkialla se oli vuorattu hienolla puhvelihärän nahalla, jotta teräs ei pääsisi painamaan ihoa.
Tämä asepaita ulottui alemmaksi kuin tavallinen panssari. Se suojasi koko ruumiin.
Kun sen päälle pantiin liivit, takki ja paita, peittyi se kokonaan. Se ei juuri laisinkaan tehnyt ruumista paksummaksi. Se salli tehdä liikkeitä pienimmättäkään hankaluudetta.
"Onko se painava?" kysyi kuningatar.
"Ei."
"Eikö tämä ole kerrassaan ihmeellinen?" sanoi kuningatar taputtaen käsiään madame Campanille, joka napitti kuninkaan hihansuita.
Madame Campan osoitti yhtä välittömästi iloaan kuin kuningatarkin.
"Olen pelastanut kuninkaani!" huudahti Marie-Antoinette. "Pankaahan tämä näkymätön asepaita pöydälle, koettakaa iskeä siihen puukolla, koettakaa lävistää se kuulalla, koettakaa, koettakaa!"
"Oh!" lausui kuningas epäilevän näköisenä.
"Koettakaa!" jatkoi kuningatar innoissaan.
"Teen sen mielelläni uteliaisuudestakin", sanoi kuningas.
"Älkää tehkö sitä, se on tarpeetonta, sire."
"Onko tarpeetonta todistaa teille, kuinka oivallinen tämä teidän ihmeenne on."
"Sellaisia miehet ovat. Luuletteko, että olisin luottanut sivullisen todistukseen, kun oli kysymyksessä puolisoni henki, Ranskan kuninkaan pelastus?"
"Minun mielestäni näyttää kuitenkin siltä, rakas Antoinette, että olette luottanut toisten arvosteluun."
Kuningatar pudisti kieltävästi päätään.
"Kysykäähän", sanoi hän viitaten huoneessa olevaan naiseen, "kysykäähän kunnon Campanilta, mitä olemme tänä aamuna tehneet."
"Mitä siis?" kysyi kuningas uteliaana.
"Tänä aamuna, oikeammin viime yönä, olimme kuin mielettömät, ajoimme pois kaikki palvelijat ja sulkeuduimme hänen huoneeseensa, joka on hovipoikien osaston takana. Ja hovipojathan läksivät eilen Rambouilletiin. Pidimme huolta siitä, ettei kukaan voinut meitä yllättää, ennenkuin olimme aikeemme täyttäneet."
"Hyvä Jumala, aivanhan te säikytätte minua. Mitä aikeita näillä kahdella Juditilla siis olikaan?"
"Judit sai paljoa vähemmän aikaa", sanoi kuningatar, "ainakin vähemmän melua. Muussa suhteessa vertaus olisikin mainio. Campan piteli säkkiä, jonka ympärille tämä asepaita oli pantu. Minulla oli isäni saksalainen metsästyspuukko, jolla niinkuin tiedätte, on surmattu monta metsäsikaa."
"Judit, yhä vain Judit!" huudahti kuningas nauraen.
"Juditilla ei ollut sellaista raskasta pistoolia kuin minulla. Otin sen aseittenne joukosta ja käskin Weberin lataamaan sen."
"Pistoolin!"
"Juuri niin. Olisittepa nähnyt meidän yöllä pelkureina, peläten pienintäkin ääntä, välttäen syrjäisiä, juoksevan kuin kaksi ahnetta hiirtä pitkin tyhjiä käytäviä."
"Campan sulki kolmet ovet, peitti patjoilla neljännen. Kiinnitimme asepaidan seinää vastaan mallinuken ympärille, jota käytetään pukujeni koetukseen. Ja minä, sen vakuutan teille, iskin varmalla kädellä asepaitaan tikarillani. Terä taipui tikari irtaantui kädestäni ja jäi kauhuksemme lattialle pystyyn."
"Jopa nyt jotakin!" sanoi kuningas.
"Odottakaahan."
"Eikä tullut mitään reikiä?" kysyi Ludvig XVI.
"Odottakaahan. Campan tarttui tikariin ja sanoi: 'Ette ole kylliksi väkevä, madame, ja kätenne ehkä vapisi; minä olen rotevampi, saattepahan nähdä.' Hän tarttui siis tikariin ja iski sillä seinään kiinnitettyyn mallinukkeen niin voimakkaasti, että kauniin tikarini terä taittui asepaidan renkaita vastaan. Tässä näette molemmat kappaleet. Annan valmistaa tyngästä teille tikarin."
"Tämä on satumaista", sanoi kuningas. "Eikä mitään reikää?"
"Ei muuta kuin naarmu päällimmäiseen kerrokseen ja niitä on kolme."
"Tahtoisinpa nähdä."
"Kyllä näytän."
Ja kuningatar alkoi riisua kuninkaan yltä tavattoman sukkelasti, näyttääkseen hänelle lahjansa erinomaisuutta.
"Tässä on hiukan vikaantunut paikka", sanoi kuningas näyttäen sormellaan erästä kohtaa, jossa päällimmäinen kerros oli noin tuuman alalta painunut sisäänpäin.
"Se on pistoolin kuulan jälki, sire."
"Oletteko te ampunut pistoolilla?"
"Näytän teille litistyneen ja vielä aivan mustan kuulan. Uskotteko nyt, että henkenne on turvassa?"
"Te olette suojelusenkeli", sanoi kuningas alkaen hitaasti päästellä auki asepaitaa, voidakseen huolellisemmin tarkastaa tikarin ja kuulan aiheuttamia naarmuja.
"Ajatelkaahan, rakas kuninkaani", sanoi Marie-Antoinette, "kauhuani, kun minun täytyi laukaista pistooli. Se ei merkinnyt mitään, että syntyi tuo hirveä pamaus, vaan ampuessani teille varattua asepaitaa kohden, tuntui kuin olisin ampunut teihin. Pelkäsin näkeväni reiän renkaissa ja silloin työni, tuskani, toivoni olisivat rauenneet."
"Rakas vaimoni", sanoi Ludvig XVI kokonaan riisuen asepaidan, "kuinka syvästi kiitollinen olenkaan teille!"
Ja hän laski asepaidan pöydälle.
"Mitä te nyt teette?" kysyi kuningatar.
Hän tarttui panssariin ja ojensi sen uudelleen kuninkaalle. Mutta tämä vastasi kohteliaasti ja jalosti hymyillen:
"Ei, kiitoksia."
"Hylkäättekö tämän?" huudahti kuningatar.
"Hylkään."
"Mutta ajatelkaahan toki, sire."
"Sire!…" rukoili madame Campan.
"Tämähän antaa suojan, pelastaa elämän!"
"Mahdollisesti kyllä", sanoi kuningas.
"Hylkäätte siis Jumalan itsensä meille lähettämän avun."
"Jo riittää, jo riittää", sanoi kuningas.
"Te hylkäätte! Te hylkäätte!"
"Niin, minä hylkään."
"Mutta hehän surmaavat teidät!"
"Rakkaani, kun aatelismiehet ovat kahdeksannellatoista vuosisadalla taistelukentällä, niin heillä on kangastakki, liivit ja paita kuulien suojana. Kun he menevät kaksintaisteluun puolustaakseen kunniaansa, niin ei heille jää muuta kuin paita, se riittää miekan turvaksi. Minä olen kuningaskuntani ensimmäinen aatelismies, minä en tee enempää enkä vähempää kuin ystäväni. Erotus on vain siinä, että missä he käyttävät verkaa, on minulla yksin oikeus käyttää silkkiä. Kiitos, rakas vaimoni, kiitos, hyvä kuningattareni, kiitos."
"Oi", huudahti kuningatar samalla kertaa epätoivoissaan ja hurmaantuneena, "miksi ei armeija kuule hänen noin puhuvan!"
Kuningas oli pukenut rauhallisesti vaatteet uudelleen ylleen eikä hän näyttänyt edes käsittävän kuinka sankarillinen hän oli ollut. —
"Onko sellainen kuningaskunta hukassa", sanoi kuningatar, "joka tällaisina hetkinä säilyttää ylpeytensä?"