VI
LÄHTÖ
Kuninkaan lähdettyä kuningattaren luota kerääntyivät hänen ympärilleen heti kaikki ne upseerit ja hovin jäsenet, jotka hän oli määrännyt kanssaan matkustamaan Pariisiin.
Siinä olivat herrat de Beauvau, de Villeroy, de Nesle ja d'Estang.
Joukon keskellä Gilbert odotti, että Ludvig XVI huomaisi hänet ja loisi ohikulkiessaan häneen katseen.
Selvästi huomasi kaikkien täällä olevien henkilöiden epäilevän, pannaanko päätös toimeen.
"Hyvät herrat", sanoi kuningas, "aamiaisen jälkeen lähdemme."
Sitten hän jatkoi huomatessaan Gilbertin:
"Siinähän olette, tohtori. Hyvä on, minä vien teidät mukanani."
"Noudatan määräyksiänne, sire."
Kuningas meni työhuoneeseen, jossa hän työskenteli kaksi tuntia. Sitten hän koko hovin keralla oli messua kuuntelemassa ja kello yhdeksän hän ryhtyi aterioimaan.
Aterioiminen tapahtui tavanmukaisine menoineen. Kuningatar, jonka silmät messun jälkeen olivat itkusta turvonneet ja punaiset, tahtoi olla läsnä aterian aikana, vaikka hän ei siihen ottanutkaan osaa, ollakseen mahdollisimman kauan kuninkaan seurassa.
Kuningatar oli tuonut mukanaan molemmat lapsensa. Äidilliset neuvot olivat jo ehkä liikuttaneet niiden mieliä. Ne katselivat levottomina vuoroin isäänsä, vuoroin upseerien ja kaartilaisten joukkoa.
Äitinsä käskystä lapset toisinaan pyyhkäisivät kyyneleet, jotka helmeilivät heidän silmäripsissään, ja tämä näky herätti toisissa sääliä, toisissa suuttumusta ja kaikissa tuskaa.
Kuningas söi rauhallisesti. Hän puhutteli useamman kerran Gilbertiä katsomatta häneen. Hän puhui melkein koko ajan kuningattaren kanssa hyvin hellästi.
Lopulta hän antoi määräyksen sotapäälliköilleen.
Hän oli juuri lopettamaisillaan ateriansa, kun ilmoitettiin tiheän mieslauman tulevan Pariisista päin jalkaisin. Se näkyi jo suuren käytävän päässä, joka päättyi Asetorille.
Heti paikalla upseerit ja kaartilaiset riensivät salista. Kuningas nousi, katsoi Gilbertiin, mutta nähdessään tämän hymyilevän hän jatkoi rauhallisesti syömistään.
Kuningatar kalpeni, kumartui herra de Beauvaun puoleen pyytäen häntä ottamaan asioista selkoa.
Beauvau riensi heti ulkosalle.
Kuningatar meni ikkunan luo.
Viiden minuutin päästä herra de Beauvau palasi.
"Sire", sanoi hän. "Pariisin kansalliskaartilaiset, kuultuaan eilen pääkaupungissa huhun liikkuvan teidän majesteettinne aiotusta matkasta Pariisiin, ovat kymmenentuhannen miehen suuruisena joukkona tulleet vastaan. Ja kun teidän majesteettinne viipyi, niin he ovat tulleet Versaillesiin asti."
"Millaiset aikeet heillä näyttää olevan?" kysyi kuningas.
"Mitä parhaimmat aikeet", vastasi herra de Beauvau. "Vaikkakin!" sanoi kuningatar. "Sulkekaa palatsin pihan portit."
"Ei millään lailla", lausui kuningas. "Kun palatsin ovet suljetaan, riittää se varsin hyvin."
Kuningatar rypisti silmäkulmiaan ja vilkaisi Gilbertiin.
Tämä odotti kuningattaren katsetta, siliä olihan puolet hänen ennustuksestaan jo toteutunut. Hän oli luvannut, että kaksikymmentätuhatta miestä saapuisi, ja kymmenen oli jo saapunut.
Kuningas kääntyi Beauvaun puoleen.
"Pitäkää huolta siitä, että näille kunnon miehille tarjotaan virvokkeita", sanoi hän.
Beauvau poistui toistamiseen ja vei kuninkaan määräyksen pöydänkattajalle.
Sitten hän palasi.
"No?" kysyi kuningas.
"Teidän pariisilaisenne väittelevät kiivaasti herrojen kaartilaisten kanssa."
"Mitä!" lausui kuningas. "Mistä he väittelevät?"
"Kysymys on vain puhtaasta kohteliaisuudesta. Kun he ovat kuulleet, että teidän majesteettinne lähtee kahden tunnin päästä, tahtovat he odottaa lähtöä ja marssia vaunujen jälessä."
"Mutta", kysyi kuningatar vuorostaan, "hehän ovat luultavasti tulleet jalkaisin?"
"Niin ovatkin, madame."
"Mutta kuninkaan vaunujen edessä ovat hevoset ja kuningas ajaa nopeasti, hyvin nopeasti. Tiedättehän, että kuninkaan tapana on ajaa nopeasti."
Nämä näin korostetut sanat merkitsivät:
"Toimittakaa kuninkaan vaunut lentokyytiä eteenpäin."
Kuningas viittasi kädellään lopettamaan keskustelun.
"Minä ajan käyden", sanoi hän.
Kuningattaren huokaus muistutti melkein vihan huudahdusta.
"Teenhän väärin", sanoi Ludvig XVI rauhallisesti, "jos pakotan juoksuun nämä kunnon miehet, jotka ovat tulleet tänne kunnioittaakseen minua. Minä ajan käyden, jopa aivan hitaastikin, jotta kaikki voivat minua seurata."
Läsnäolevat ilmaisivat ihastustaan hyväksyvällä mutinalla. Mutta samalla näkyi myöskin monien kasvoilla paheksumisen ilme, joka nousi kuningattarenkin kasvoille, sillä näin suurta hyväntahtoisuutta piti hän heikkoutena.
Ikkuna aukeni.
Kuningatar kääntyi kummastuneena. Gilbert kuninkaan lääkärinä käytti oikeuttaan avatakseen ikkunan, siten uusiakseen ilman, joka oli käynyt raskaaksi ruuan hajusta ja sataan nousevan ihmisjoukon hengityksestä.
Tohtori asettui tämän ikkunan verhojen taakse ja avoimesta ikkunasta kaikuivat pihalle kokoontuneen joukon huudot.
"Mitä tämä tietää?" kysyi kuningas.
"Sire", vastasi Gilbert, "kansalliskaartilaiset ovat päivän helteessä keskellä kivettyä pihaa ja heillä taitaa olla hyvin kuuma."
"Miksi ei kutsuta heitä syömään aamiaista kuninkaan kanssa?" kuiskasi kuningatar eräälle lähellään olevalle, suosimalleen upseerille.
"Heidät pitää viedä varjoon, johdattaa marmoripihaan, eteiseen, kaikkialle, missä on varjoisaa", sanoi kuningas.
"Kymmenen tuhatta miestä eteisiin!" huudahti kuningatar.
"Kun joka taholle jaetaan, niin kyllä he mahtuvat", sanoi kuningas.
"Kun jaetaan joka taholle!" huudahti Marie-Antoinette. "Mutta tehän opetatte heille tien makuuhuoneeseenne."
Kauhea ennustus, joka sitten täyttyi Versaillesissa ennen kuin kolme kuukautta oli kulunut.
"Heidän mukanaan on paljon lapsia", sanoi Gilbert hiljaa.
"Lapsiako?" kysyi kuningatar.
"Niin, madame, monet ovat tuoneet lapsensa aivankuin kävelyretkelle. Lapset ovat puetut pieniksi kansalliskaartilaisiksi, sillä niin suurella innostuksella on tämä uusi järjestelmä otettu vastaan."
Kuningatar avasi suunsa, mutta melkein samassa hän painoi päänsä kumaraan.
Hänen teki mielensä sanoa jotakin hyvää, mutta ylpeys ja viha estivät häntä siitä.
Gilbert katseli häntä tarkkaavasti.
"Lapsi-raukat!" huudahti kuningas. "Kun he kerran ottavat lapsensa mukaansa, niin he eivät aijo tehdä mitään pahaa perheenisälle. Sitä suurempi syy on johdattaa nuo pienokaiset varjoon. Päästäkää heidät sisään, päästäkää heidät sisään."
Gilbert pudisti hiljaa päätänsä ja näytti tahtovan sanoa kuningattarelle:
"Näin teidän, madame, olisi pitänyt sanoa, sillä tarjosinhan teille siihen tilaisuuden. Lauseenne olisivat kulkeneet suusta suuhun, ja te olisitte sen perustalla ollut kaksi vuotta kansan tosiossa."
Kuningatar ymmärsi tämän Gilbertin mykän puheen ja puna nousi hänen poskilleen.
Hän tunsi menetelleensä väärin, mutta sovittamisen sijasta hän vain katsoi ylpeästi ja uhkaavasti Gilbertiin. Tänä aikana Beauvau kiiruhti viemään kuninkaan määräyksen kansalliskaartilaisille.
Silloin kuului ilohuutoja ja siunauksia väkijoukosta, joka kuninkaan määräyksestä pääsi palatsiin.
Huudot, siunaukset, eläköönhuudot nousivat voimakkaina laineina kuninkaallisten puolisoiden korviin ja he alkoivat rauhoittua pelkäämänsä Pariisin hankkeiden suhteen.
"Sire", sanoi Beauvau, "missä järjestyksessä teidän majesteettinne käskee kulkueen lähteä liikkeelle?"
"Mihin tulokseen ovat kansalliskaartilaiset tulleet keskustelussa upseerieni kanssa?"
"Sire, hikisinä ja uupuneina ovat nuo kunnon ihmiset niin onnellisia, että he nyt sanovat: Me menemme sinne, minne meitä viedään. Kuningas on meidän yhtä hyvin kuin muidenkin; menee hän minne tahansa, on hän kuitenkin meidän kuninkaamme."
Kuningas katsoi Marie-Antoinetteen. Ivallisesti hymyillen kuningatar puri huuleensa.
"Sanokaa kansalliskaartilaisille", lausui Ludvig XVI, "että he saavat asettua mihin tahansa."
"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi kuningatar, "että henkivartiostonne epäämättömänä oikeutena on saada ympäröidä vaunujanne."
Kun upseerit näkivät kuninkaan epäröivän, lähestyivät he tukeakseen kuningattaren mielipidettä.
"Se on kyllä totta", sanoi kuningas. "Sittenpähän saamme nähdä."
Beauvau ja Villeroy poistuivat asettuakseen paikoilleen riviinsä.
Kello löi kymmenen Versaillesissa.
"Lähtekäämme", sanoi kuningas, "minä teen huomenna työtä. Noiden kunnon ihmisten ei pidä saada odottaa."
Kuningas nousi.
Marie-Antoinette avasi sylinsä ja tuli syleilemään kuningasta. Lapset riippuivat itkien isänsä kaulassa. Ludvig XVI koetti hellästi vapautua heidän syleilystään. Hän koetti salata mielenliikutustaan, joka oli puhkeamaisillaan.
Kuningatar pidätteli kaikkia upseereita, tarttui toisia käsivarteen, toisia miekkaan.
"Hyvät herrat, hyvät herrat!" sanoi hän.
Ja tämä huudahdus sulki poistuvan kuninkaan heidän huomaansa.
Kaikki laskivat kätensä sydämelleen ja miekkansa kahvalle.
Kuningatar hymyili kiittääkseen.
Gilbert jäi viimeisten joukkoon.
"Monsieur", sanoi kuningatar, "te kehoititte kuningasta lähtemään. Te saitte kuninkaan suostumaan, vaikka minä vastustinkin. Ajatelkaa, millaisen suuren edesvastuun olettekaan ottanut puolison ja äidin edessä."
"Sen tiedän kyllä, madame", vastasi Gilbert kylmästi.
"Ja te tuotte kuninkaan takaisin terveenä ja loukkaantumattomana!" sanoi kuningatar juhlallisesti.
"Tuon, madame."
"Muistakaa, että päällänne vastaatte hänestä!"
Gilbert kumarsi.
"Muistakaa, päällänne!" lausui Marie-Antoinette uudelleen uhkaavasti ja itsevaltiaan kuningattaren säälimätöntä auktoriteettia käyttäen.
"Päälläni", vastasi tohtori kumartaen, "sen teen, madame. Jos uskoisin kuninkaan olevan vaarassa, niin en antaisi tälle vaatimukselle suurtakaan arvoa. Mutta niinkuin olen sanonut, madame, vien hänen majesteettinsa sinne riemukulussa."
"Tahdon saada tietoja joka ainoa tunti", sanoi kuningatar.
"Ne toimitan, madame, sen vannon."
"Lähtekää nyt, sillä kuulen jo rumpujen soivan. Kuningas lähtee matkalle."
Gilbert kumarsi ja tultuaan suurille portaille tapasi kuninkaan läheisyyteen kuuluvan ajutantin, joka kuninkaan nimessä etsi häntä.
Hänet vietiin Beauvaun, kuninkaallisen seremoniamestarin vaunuihin.
Gilbert hymyili huomatessaan olevansa yksin näissä komeissa, vaakunalla varustetuissa vaunuissa, sillä Beauvau ratsasti kuninkaallisten vaunujen oven vieressä.
Hänestä tuntui naurettavalta istua vaunuissa, joissa oli kruunu ja vaakuna.
Hän oli vielä näissä mietteissään, kun vaunujen vieressä kulkevien kansalliskaartilaisten joukosta kuului kuiskutuksia näiden koettaessa uteliaina nähdä häntä:
"Tuo tuossa on prinssi de Beauvau!"
"Ei ole", sanoi muuan toveri, "sinä erehdyt."
"Mutta onhan vaunuissa prinssin vaakuna."
"Vaakuna… vaakuna… minä sanon sinulle, että ei se merkitse mitään!"
"Se merkitsee sitä, että jos vaunuissa on Beauvaun vaakuna niin herra de Beauvau istuu niissä."
"Herra de Beauvau, onko hän isänmaan ystävä?" kysyi muuan nainen.
"Mitä vielä!" lausui kansalliskaartilainen. Gilbert hymyili taas.
"Mutta", jatkoi ensimmäinen vastaaninttäjä, "hän ei ole prinssi. Prinssi on lihava ja tämä on laiha. Prinssillä on kaartin komentajan univormu. Tällä on musta puku. Hän on prinssin intendentti."
Paheksuvaa mutinaa kuului Gilbertin ympäriltä, kun hän oli saanut tämän alentavan arvonimen.
"Eikä ole, hitto vieköön!" kuului voimakas ääni, jonka kuullessaan Gilbert vavahti. Ja muuan mies tyrkkien ja töykkien raivasi itselleen tietä vaunujen luo. "Ei, ei hän ole prinssi de Beauvau eikä hänen intendenttinsä, hän on kunnollinen ja kuuluisa isänmaanystävä, ehkä kaikkein kuuluisin. — Mitä hittoa teette prinssin vaunuissa, tohtori Gilbert?"
"Kas, tekö se olette, ukko Billot", huudahti tohtori. "Enhän minä toki jättänyt tällaista tilaisuutta käyttämättä", sanoi maanviljelijä.
"Entä missä on Pitou?" kysyi Gilbert.
"Ei hänkään ole kaukana. Hohoi, Pitou, tulehan tänne. Tule tänne."
Ja tämän kuullessaan Pitou lähestyi Billotia, raivaten olkapäillään töykkien itselleen tietä ja ihastuneena tervehti Gilbertiä.
"Päivää, herra Gilbert", sanoi hän.
"Päivää, Pitou, päivää, ystäväni."
"Gilbert, Gilbert! Kuka hän on?" kysyi joukko.
"Näin vähäistä on maine!" ajatteli tohtori. "Villers-Colteretsissa olen hyvin tunnettu, mutta en Pariisissa!"
Hän laskeutui vaunuista ja läksi jalan astumaan. Nojautuen Billotin käsivarteen hän jatkoi rahvaan keskellä matkaansa.
Muutamin sanoin hän sitten kertoi maanviljelijälle käynnistään Versaillesissa, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen suopeudesta. Muutaman minuutin ajan hän ylisti siihen määrään kuningasvaltaa, että tämä herkkä joukko kunnon ihmisiä, jotka vielä helposti olivat hyvien vaikutelmien alaisia, päästivät voimakkaan huudon; Eläköön kuningas! joka edelläkäypien rivien paisuttamana tavoitti vaunuissaan istuvan Ludvig XVI:n.
"Minun täytyy saada nähdä kuningas", huusi Billot innoissaan, "minun täytyy saada nähdä hänet aivan läheltä. Olen sitä varten lähtenyt matkalle. Tahdon arvostella häntä kasvojen mukaan. Kyllä heti paikalla näkee, kuka on kunnon mies. Lähestykäämme, lähestykäämme, tohtori Gilbert."
"Odottakaa", sanoi Gilbert, "se käy helposti päinsä, sillä näen
Beauvaun ajutantin etsivän jotakuta täältäpäin."
Ratsumies, joka kaikin tavoin koetti varovaisesti pujahdella väsyneen, mutta iloisella tuulella olevan väkijoukon läpi, pyrki Gilbertin jättämien vaunujen ovea kohden.
Gilbert huusi hänelle.
"Etsittekö tohtori Gilbertiä?" kysyi hän.
"Juuri häntä", vastasi ajutantti.
"Minä se olen."
"Monsieur de Beauvau on lähettänyt kuninkaan nimessä teille sanan."
Nämä sanat lennättivät Billotin silmät selkoselälleen ja avasivat joukkojen rivit. Gilbert pujahti Billotin ja Pitoun seuraamana ratsumiehen jälestä, joka toisti yhä uudelleen:
"Antakaa tietä, hyvät herrat, antakaa tietä. Tilaa kuninkaan nimessä!
Tilaa, hyvät herrat."
Gilbert saapui pian kuninkaan vaunujen ovelle. Vaunut liikkuivat eteenpäin hitaasti kuin merovingilaisten aikuiset härkien vetämät ajoneuvot.