VII
MATKA
Tyrkkien ja toisten tyrkkiminä, mutta yhä vain seuraten ratsastavaa Beauvaun ajutanttia, saapuivat Gilbert, Billot ja Pitou vaunujen lähelle, missä kuningas herrojen Estaingin ja Villeroyn seurassa ajoi yhä lisääntyvän kansanjoukon keskellä eteenpäin.
Kummallinen, outo, tuntematon näky, sillä se tapahtui ensi kerran. Kaikki maaseudun kansalliskaartilaiset, tilapäiset sotilaat, juoksivat ilohuudoin kuningasta vastaan, tervehtivät häntä siunaten, koettivat näyttää itseään hänelle, ja sen sijaan että olisivat palanneet kotiaan, liittäytyivätkin riveihin ja seurasivat jalkaisin kuningasta.
Miksi? Sitä ei kukaan olisi voinut selittää. Seurasivatko he vaistoaan? Jokainen oli jo ennenkin nähnyt, mutta tahtoi yhä uudelleen nähdä rakastetun kuninkaan.
Sillä siihen aikaan Ludvig XVI:tta jumaloitiin. Ja ellei Voltaire olisi ranskalaisissa herättänyt inhoa alttareita kohtaan, niin he olisivat pystyttäneet kuninkaalle alttarin.
Ludvig XVI:lla ei siis ollut mitään alttaria, mutta se johtui yksinomaan siitä, että kaikki älykkäät miehet kunnioittivat häntä siksi paljon, etteivät tahtoneet hänelle valmistaa tätä nöyryytystä.
Ludvig XVI huomasi Billotin käsivarteen nojautuvan Gilbertin. Heidän takanaan asteli Pitou laahaten jälestään pitkää miekkaansa.
"Kas, tohtori, kylläpä nyt on kaunis ilma ja kylläpä kansa on kaunista!"
"Huomaattehan sen, sire", vastasi Gilbert.
Sitten hän kumartui kuninkaan puoleen.
"Mitä lupasin teidän majesteetillenne!"
"Sen teitte ja olette täydellisesti pitänyt sananne."
Kuningas kohotti päätään ja lausui siinä tarkoituksessa, että toisetkin sen kuulisivat:
"Me kuljemme hyvin hitaasti eteenpäin, mutta mielestäni sittenkin liian nopeasti, sillä en ennätä nähdä kaikkea sitä, mitä tänään on nähtävänä."
"Sire", sanoi herra de Beauvau, "tällä tavalla pääsemme penikulman kolmessa tunnissa. On vaikea kulkea vielä hitaammin."
Hevoset pysähtyivät tuontuostakin. Pidettiin puheita ja lausuttiin innostuneita sanoja. Kansalliskaartilaiset veljeytyivät kuninkaan henkivartioston sotilaitten kanssa.
"Jos veljeydytään henkivartioston kanssa", sanoi Gilbert, joka filosofina katseli tätä outoa näkyä, "niin täytyi heidän siis tätä ennen olla vihamiehiä."
"Kuulkaahan, herra Gilbert", sanoi Billot puoliääneen, "olen tarkkaan katsellut kuningasta ja tarkkaan kuunnellut hänen sanojaan. Minun mielestäni on kuningas kunnon mies."
Ja innoissaan Billot lausui nämä viimeiset sanat niin kovaa, että kuningas ja hänen seuralaisensa sen kuulivat.
Seuralaiset purskahtivat nauruun.
Kuningas hymyili. Sitten hän nyökäyttäen päätänsä sanoi:
"Tuosta ylistyksestä pidän."
Nämä sanat hän lausui siksi kovaa, jotta Billot ne kuuli.
"Siinä olettekin oikeassa, sire", sanoi Billot, "sillä niitä sanoja en käytäkään jokaisesta", ja hän ryhtyi keskustelemaan kuninkaan kanssa aivan samoin kuin Michaud Henrik IV:n kanssa.
"Sitä mieluisempaa se on minulle!" sanoi kuningas hyvin hämillään, sillä hän ei tiennyt, miten säilyttäisi kuninkaallisen arvokkaisuutensa pysymällä samalla hyvänä isänmaanystävänä.
Ruhtinas-parka, hän ei vielä ollut tottunut nimittämään itseään ranskalaisten kuninkaaksi.
Hän luuli vielä olevansa Ranskan kuningas.
Innoissaan Billot ei ajatellutkaan, oliko filosofiselta kannalta katsottuna Ludvig luopunut kuninkaan nimestä ollakseen tavallinen ihminen. Billot tunsi, kuinka tämä tällainen suorasukaisuus lähenteli hänen talonpoikaista puhetapaansa, ja hän iloitsi siitä, että kuningas ymmärsi häntä ja hän kuningasta.
Tästä hetkestä alkaen Billot innostui yhä enemmän. Hän joi, käyttääksemme Vergiliuksen tapaista vertausta, kuninkaan kasvoista voimakasta rakkautta perustuslaillista kuningasvaltaa kohtaan, tartutti sen Pitouhun, joka aivan huumaantuneena omasta rakkaudestaan ja Billotin ihastuksesta levitti sitä laajemmalle, ensin huutaen, sitten kiljuen ja viimein kuiskaten:
"Eläköön kuningas, eläköön kansan isä!"
Tämä muutos Pitoun äänessä johtui siitä, mikäli hän tuli käheäksi.
Pitou oli aivan käheä, kun kulkue saapui Point-du-Jounin, missä Lafayette kuuluisan valkoisen ratsunsa selässä piti kurissa harjoittamattomia ja kiihkeitä kansalliskaartilaisia, jotka kello viidestä asti aamulla olivat olleet täällä koolla seuratakseen kuningasta.
Ja nyt oli kello lähes kaksi.
Kuninkaan ja Ranskan armeijan uuden päällikön välinen kohtaaminen tapahtui kaikkien läsnäolleiden mielestä tyydyttävällä tavalla.
Mutta kuningas alkoi jo väsyä. Hän ei enää puhunut, hän tyytyi vain hymyilemään.
Pariisilaisen miliisin päällikkö puolestaan ei enää komentanut, hän huitoi.
Kuningas huomasi tyytyväisyydekseni, että huudettiin melkein yhtä paljon: eläköön kuningas, kuin: eläköön Lafayette. Mutta ikävä kyllä sai hänen itserakkautensa viimeisen kerran nauttia tästä.
Gilbert pysytteli yhä vielä kuninkaan vaunujen oven luona, Billot
Gilbertin vieressä ja Pitou Billotin vieressä.
Gilbert oli lupaukselleen uskollisena ollut tilaisuudessa lähettämään kuningattarelle neljä viestinviejää Versaillesiin.
Nämä viestintuojat olivat kertoneet vain hyviä uutisia, sillä kaikkialla matkansa varrella kuningas näki hattuja heitettävän ilmaan. Mutta kaikissa näissä hatuissa oli kokardi, jossa oli kansallisvärit, soimaten tavallaan niitä valkoisia kokardeja, joita kuninkaallinen kaarti ja kuningas itse piti hatussaan. Keskellä tätä iloa ja innostusta loukkasi Billotia vain tämä kokardien erilaisuus.
Billotin kolmikulmaisessa hatussa oli tavattoman suuri kolmivärinen kokardi.
Kuninkaan hatussa oli valkoinen. Hallitsijalla ja alamaisella ei siis ollut sama maku.
Tämä ajatus vaivasi häntä siihen määrin, että hän puhui siitä
Gilbertille sinä hetkenä, jona tämä ei puhellut kuninkaan kanssa.
"Tohtori Gilbert", kysyi hän, "miksi kuninkaalla ei ole kansalliskokardia?"
"Siksi, rakas Billot, että kuningas ei tiedä uutta kokardia olevan, ja kuningas arvelee, että hänen käyttämänsä on kansan kokardi."
"Ei ole, ei ole, koska hänen kokardinsa on valkoinen ja meidän on kolmivärinen."
"Odottakaahan", sanoi Gilbert, hilliten Billotia, joka juuri oli ryhtymäisillään käyttämään sanomalehtien tavallisia lauseita kokardeista, "kuninkaan kokardi on valkoinen, sillä Ranskan lippu on valkoinen. Kuningas ei ole siihen syypää. Kokardi ja lippu olivat valkoiset jo ennen kuin hän tulikaan maailmaan. Sitäpaitsi, rakas Billot, sekä kokardilla että lipulla on mainehikas menneisyys. Valkoinen kokardi oli Suffrenin päällikön hatussa, kun hän pystytti lippumme Intian niemimaalle. Valkoinen kokardi oli Assasin hatussa, ja siitä saksalaiset hänet tunsivatkin yöllä, jolloin hän mieluummin antoi surmata itsensä kuin salli vihollisen yllättävän sotilaamme. Valkoinen kokardi oli Saksin marskin hatussa, kun hän Fontenoyn luona voitti englantilaiset. Valkoinen kokardi oli Condénkin hatussa, kun hän voitti keisarilliset Rocroyn, Fribourgin ja Lensin luona. Kaiken tämän ja paljon muutakin on valkoinen kokardi saanut aikaan, rakas Billot, jota vastoin kansalliskokardilla, joka Lafayetten ennustuksen mukaan on kiertävä kautta maapallon, ei ole ollut aikaa tehdä vielä mitään, koska se on ollut olemassa vasta kolme päivää. En tahdo tällä sanoa, että se pysyisi joutilaana, mutta koska se ei vielä ole tehnyt mitään, niin kuninkaalla on oikeus odottaa siksi, kunnes jotakin tapahtuu."
"Mitä, eikö kansalliskokardi ole vielä tehnyt mitään", huudahti
Billot, "eikö se ole valloittanut Bastiljia?"
"On kyllä", sanoi Gilbert alakuloisesti, "olette oikeassa, Billot."
"Ja katsokaahan, sen vuoksi", sanoi maanviljelijä riemuissaan, "kuninkaan pitäisi kantaa sitä."
Gilbert tyrkkäsi voimakkaasti Billotia kylkeen, sillä hän huomasi kuninkaan kuuntelevan. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:
"Oletteko hullu, ukko Billot? Ja ketä vastaan taisteltiin silloin, kun Bastiljin linna valloitettiin, tietysti kuningasvaltaa vastaan. Ja nytkö tahdotte, että kuningas kantaisi teidän voittonne ja oman tappionsa merkkejä? Olettehan mieletön! Kuningas on hyväntahtoinen, hyväsydäminen ja suora mies, ja te tahdotte hänestä tehdä teeskentelijän."
"Mutta", sanoi Billot hiukan talttuen, vaikka ei hän vielä ollutkaan muuttanut mielipidettään, "eihän Bastiljia valloitettu taistellessa kuningasta, vaan hirmuvaltaa vastaan."
Gilbert kohautti olkapäitään; lahjakkaana miehenä oli hän siksi hienotunteinen, ettei tahtonut polkea itseään heikompaa peläten murskaavansa hänet.
"Ei", jatkoi Billot jälleen kiihottuen, "emme me ole taistelleet hyvää kuningasta, vaan häntä kiertäviä tähtiä vastaan."
Politiikassa käytettiin siihen aikaan kiertotähti-nimitystä sotilaista, aivan samoin kuin teatterissa ratsu-sanaa hevosesta.
"Sitäpaitsi", jatkoi Billot, "hän näennäisesti tuomitsee nuo häntyrinsä, koska hän tulee meidän seurassamme. Jos hän tuomitsee heidät, niin hyväksyy hän tekomme! Olemme toimineet oman onnemme ja hänen kunniansa tähden, me Bastiljin valloittajat."
"Oi!" sanoi Gilbert, joka ei käsittänyt, miten hän sovittaisi sen, mikä ilmeni kuninkaan kasvoilla, siihen, mikä eli hänen sydämessään.
Keskeltä marssin kohinaa alkoi kuningas epäselvästi erottaa väittelyä.
Gilbert, huomatessaan, miten kuningas alkoi tarkkaavasti kuunnella väittelyä, koetti johdattaa Billotin tästä liukkaasta keskustelu-aiheesta toisaanne.
Äkkiä kulkue seisahtui, oli tultu Cours-la-Reineen (Kuningattaren pihaan), entiselle Conference-portille, Champs-Elyséelle.
Täällä joukko valitsijoita ja neuvosherroja, uuden pormestarinsa Baillyn johtamina, seisoi rivissä, mukanaan kolmensadan miehen suuruinen everstin komentama joukko kaartilaisia, ja ainakin kolmesataa Kansalliskokouksen jäsentä, jotka tietystikin suurimmaksi osaksi kuuluivat kolmanteen säätyyn.
Kaksi maistraatin jäsentä ponnisti voimansa pitääkseen tasapainossa suurta kullattua hopealautasta, jolla oli kaksi Henrik IV:n aikuista Pariisin kaupungin avainta.
Tämä valtava näky lopetti kaikki yksityiset keskustelut ja jokainen ryhmässään tai rivissään pyrki parhaimpansa mukaan kuuntelemaan tilaisuudessa pidettäviä puheita.
Bailly, etevä tiedemies, kunnon tähtientutkija, josta vastoin tahtoaan oli tehty kansanedustaja, vasten tahtoaan pormestari ja vasten tahtoaan puhuja, oli valmistanut pitkän kunniapuheen. Retoriikan kaikkein ankarimpien sääntöjen mukaan laadittuna alkoi puhe kuninkaan ylistämisellä Turgotin valtaanastumisesta alkaen Bastiljin valloitukseen asti. Eipä paljoa puuttunut, niin suuri oli kaunopuheisuuden valta, että olisi väitetty kuninkaan ottaneen alotteen kaikkiin näihin tekoihin, joihin muka kansa, vasten tahtoaan, niinkuin mekin olemme nähneet, oli alistunut.
Bailly oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, kun muuan tapaus, — Bailly kertoo tämän seikan itse muistelmissaan, — antoi hänelle aiheen uuteen alkuun, mikä oli paljoa erikoisempi kuin valmistamansa. Ja se on muuten ainoa säilynyt, sillä kansa on sen pannut muistiinsa, se kun aina poimii hyvät ja varsinkin kauneimmat lauseet, jos ne vain perustuvat tosiasioihin.
Astuessaan maistraatin jäsenten ja valitsijoiden kanssa kuningasta kohden oli Bailly levoton raskaista avaimista, jotka hänen piti ojentaa kuninkaalle.
"Luuletteko", sanoi hän nauraen, "että näytettyäni nämä muistomerkit kuninkaalle, uuvutan itseni kantamalla ne takaisin Pariisiin?"
"Mitä te siis teette?" kysyi muuan valitsija.
"Mitäkö minä teen", lausui Bailly; "minä annan ne teille tai heitän ne ojaan jonkun puun juurelle."
"Älkää mitenkään sitä tehkö", huudahti valitsija kauhuissaan. "Ettekö tiedä, että nämä avaimet ovat samat, jotka Pariisin kaupunki lahjoitti Henrik IV:lle piirityksen jälkeen. Ne ovat kallisarvoisia, ne ovat korvaamattomia muinaisesineitä."
"Olette oikeassa", jatkoi Bailly, "avaimet, jotka ojennettiin Henrik IV:lle hänen valloitettuaan Pariisin, ojennetaan Ludvig XVI:lle, joka…" Mutta, ajatteli kunnon pormestari — tästähän minä saan oivallisen vertauksen.
Ja heti paikalla hän otti kynän ja kirjoitti valmistamansa puheen alkuun:
"Sire, tuon tässä teille Pariisin kaupungin avaimet. Ne ovat samat, jotka annettiin Henrik IV:lle. Hän valloitti kansansa, nyt on kansa valloittanut kuninkaansa."
Lause oli kaunis, oli sattuva, se painui pariisilaisten mieleen. Ja koko Baillyn puheesta, kaikista hänen teoksistaan, onkin vain tämä lause säilynyt.
Ludvig XVI nyökäytti päätänsä kiitokseksi, mutta samalla hän punastui, sillä hän tunsi varsin hyvin ivan, joka kätkeytyi kunnioituksen ja puheen kukkaislauseiden taakse. Hän mutisi itsekseen:
— Marie-Antoinette ei menisi de Baillyn puheen väärän kunnioituksen ansaan, vaan vastaisi kyllä aivan toisella tavalla kuin minä onnettomalle tähtientutkijalle.
Tästä johtui, että Ludvig XVI, joka oli tarkoin kuullut Baillyn puheen alun, ei laisinkaan kuunnellut sen loppua. Eikä hän kuunnellut Delavignenkään, valitsijoiden puheenjohtajan, puheen alkua eikä loppua.
Mutta kun puheet olivat päättyneet, pelkäsi kuningas näyttäneensä liian vähän iloaan kaiken sen kauniin johdosta, mitä hänelle oli sanottu; sen vuoksi hän vastasi hyvin ylevästi, viittaamatta vähääkään siihen, mitä toiset olivat sanoneet, että Pariisin kaupungin ja valitsijoiden kunnianosoitus ilahdutti häntä suuresti.
Sen jälkeen hän antoi merkin matkan jatkamiseen. Mutta ennenkuin lähdettiin matkalle, määräsi hän henkivartiostonsa siirtymään syrjään, täten kohteliaana ja luottavaisena vastatakseen niihin puolinaisiin kohteliaisuuksiin, jotka valitsijat ja Bailly olivat hänelle lausuneet.
Vaunut kulkivat silloin nopeammin eteenpäin kansalliskaartin ja uteliaiden keskellä.
Gilbert ja hänen seuralaisensa Billot pysyttelivät yhä oikeanpuolisen oven luona.
Samassa kuin vaunut ajoivat Ludvig XV:n torin yli, kaikui Seine-virran toiselta puolen laukaus, ja valkoinen sauhu kohosi kuin suitsutuspilvi siniselle taivaalle, haihtuen siellä vähän ajan päästä.
Aivan kuin tämä laukaus olisi löytänyt vastakaiun hänen sisimmässään, Gilbert tunsi voimakkaan töytäisyn. Hänen hengityksensä taukosi, ja hän koski kädellään rintaansa, jossa tuntui kiihkeää kipua.
Samalla kuului tuskanhuuto kuninkaallisten vaunujen ympäriltä. Muuan nainen oli kaatunut, saatuaan kuulan oikeanpuoliseen olkapäähänsä.
Sama kuula osui viistottain Gilbertin takin suureen, mustaan, teräksiseen nappiin, joka sen ajan tavan mukaan oli hiottu särmikkääksi.
Hän oli napista saanut panssarin ja kuula oli ponnahtanut toisaanne.
Siitä johtui Gilbertin tuntema töytäys.
Osa hänen mustasta takistaan ja hänen housuistaan oli repeytynyt.
Gilbertin takin napista oli kuula lentänyt onnettomaan naiseen, joka kiireimmän kautta vietiin pois kuolevana ja verissään.
Kuningas oli kuullut laukauksen, mutta ei ollut nähnyt mitään.
Hän kumartui hymyillen Gilbertin puoleen. "Tuolla poltetaan ruutia minun kunniakseni", sanoi hän. "Niin, sire", vastasi Gilbert.
Mutta hän ei suinkaan sanonut kuninkaalle, mitä hän oikeastaan ajatteli tästä kunnianosoituksesta.
Itsekseen hän tunnusti, että kuningatar oli ollut tavallaan oikeassa pelätessään, koska tämä kuula, joka osui hänen takkinsa nappiin hänen seisoessaan aivan vaunujen oven edessä, muussa tapauksessa olisi osunut kuninkaaseen. Kuka ampui tämän hyvästi tähdätyn kuulan? Silloin ei kukaan tahtonut sitä tietää… sen vuoksi ei sitä nytkään tiedetä.
Billot kalpeni nähdessään, mitä tapahtui. Hänen silmänsä kääntyivät tuon tuostakin Gilbertin rikkinäiseen takkiin ja rikkinäisiin housuihin ja hän pakotti Pitoun huutamaan entistään kovemmin: Eläköön ranskalaisten isä.
Kuninkaan tulo oli siksi suurenmoinen tapaus, että yksityiskohdat piankin unohtuivat.
Lopulta Ludvig XVI saapui kaupungintalolle, kun ensin Pont-Neufiltä oli ammuttu kanuunoilla, joissa ei ainakaan ollut kuulia.
Kaupungintalon seinällä oli suurilla kirjaimilla laadittu kirjoitus, joka päivällä oli musta, mutta joka pimeän tultua valaistuna kuumotti läpinäkyvänä. Tämä kirjoitus oli syntynyt valtuuston kekseliäästä innostuksesta.
Siinä oli seuraavat sanat:
"Ludvig XVI:lle, ranskalaisten isälle ja vapaan kansan kuninkaalle."
Tämä lause oli aivan toisella lailla mahtava kuin Baillyn lausuma, ja se sai kaikki torille kokoontuneet pariisilaiset päästämään ihastuksen huutoja.
Billotin katse kiintyi tähän kirjoitukseen.
Mutta kun Billot ei osannut lukea, niin hän pyysi Pitouta lukemaan sen.
Billot pyysi häntä toistamaan sen, aivan kuin hän ensimäisellä kerralla ei olisi sitä oikein kuullut.
Kun Pitou oli sen kerrannut muuttamatta siinä mitään, sanoi Billot:
"Niinkö siinä on? Niinkö siinä on?"
"On kyllä", vastasi Pitou.
"Valtuusto on kirjoittanut, että kuningas on vapaan kansan kuningas?"
"Niin, ukko Billot."
"Jos siis kansa on vapaa", huudahti Billot, "niin sillä on oikeus tarjota kokardinsa kuninkaalle."
Ja edeten yhdellä hyppäyksellä kuningasta kohden, joka astui vaunuista kaupungintalon portaitten luona, hän sanoi:
"Sire, näittehän Pont-Neufillä, että Henrik IV:n pronssisella kuvalla on kansalliskokardi."
"Entä sitten?" kysyi kuningas.
"Sire, jos Henrik IV käyttää kolmiväristä kokardia, niin voitte tekin sen tehdä."
"Voin kyllä", lausui Ludvig XVI hämillään, "jos minulla vain olisi sellainen."
"No siis", sanoi Billot korottaen ääntään ja nostaen kätensä, "kansan nimessä tarjoan teille tämän omanne sijaan, ottakaa se vastaan."
Bailly tuli väliin.
Kuningas oli kalpea. Hän tunsi, että asiat alkoivat mennä liian pitkälle. Hän kääntyi aivan kuin neuvoa kysyen Baillyn puoleen.
"Sire", sanoi tämä, "se on jokaisen ranskalaisen erikoinen merkki."
"Siinä tapauksessa otan sen vastaan", lausui kuningas ottaen kokardin
Billotin kädestä.
Ja laskien valkoisen kokardin syrjään hän kiinnitti kolmivärisen hattuunsa.
Voimakas hurraahuuto kaikui torilla.
Gilbert kääntyi poispäin syvästi loukkaantuneena.
Hänen mielestään kansa piti liian suurta kiirettä ja kuningas myöntyi liian helposti.
"Eläköön kuningas!" huusi Billot antaen siten merkin uusiin riemuhuutoihin.
— Kuningas on kuollut, — mutisi Gilbert. — Ranskassa ei ole enää kuningasta.
Miekoista muodostettiin kalpakatos vaunuista saliin asti, missä kuningasta odotettiin.
Hän astui tämän katoksen alle ja katosi kaupungintaloon.
— Se ei ole mikään kunniakaan, — ajatteli Gilbert, — vaan surman viikatteista tehty kuolemankatos.
Sitten hän lausui huoaten: "Mitähän kuningatar sanoo!"