XI
APPI
Mutta torilta kuuluvista huudoista saattoi päättää mielten kuohunnan yhä kasvavan. Nyt ei enää vallinnut viha, vaan hirmuisuus, ei enää uhattu, vaan raivottiin.
Huudot: "Alas Foulon! Kuolema Foulonille!" risteilivät aivan kuin kuolettavat kuulat taistelussa. Yhä lisääntyvä kansanjoukko tavallaan tuhahutti vartijat paikoilleen.
Ja jo alkoi tästä joukosta kuulua huutoja, jotka johtavat väkivaltaisuuksiin.
Huudot eivät uhanneet ainoastaan Foulonia, vaan valitsijoitakin, jotka puolustivat häntä.
"He ovat päästäneet vangin pakooni" sanoivat muutamat.
"Menkäämme sisään!" sanoivat toiset.
"Polttakaamme kaupungintalo!"
"Eteenpäin! Eteenpäin!"
Bailly käsitti, että koska Lafayette ei tullut, oli olemassa enää vain yksi ainoa keino.
Valitsijoiden täytyi itse mennä torille, liittyä eri ryhmiin ja koettaa rauhoittaa raivoisimpia.
"Foulon! Foulon!"
Yhtä mittaa kuului tämä huuto, raivoisa ihmismeri karjui sitä taukoamatta.
Ryhdyttiin yleiseen hyökkäykseen. Seinät eivät olisi kestäneet sitä.
"Ellette näyttäydy kansalle", sanoi Bailly Foulonille, "niin nuo ihmiset luulevat meidän auttaneen teitä pakoon. He murskaavat oven, tulevat sisään, ja jos kerran löytävät teidät, niin en silloin enää voi vastata mistään."
"Minä en tiennyt, että minua vihattiin näin kovasti", sanoi Foulon, antaen käsiensä herpaantuneina vaipua alas.
Ja Baillyn tukemana hän meni ikkunan luo.
Kamala huuto kaikui hänen ilmestyessään. Vartijat lykättiin syrjään, ovet murrettiin, ihmisvirta tulvehti portaille, käytäviin ja saleihin, jotka silmänräpäyksessä olivat täynnä kansaa.
Bailly asetti kaikki lähellään olevat vartijat vangin turvaksi ja ryhtyi puhumaan joukolle.
Hän tahtoi näille ihmisille selittää, että murhaaminen voi joskus olla oikeutettua, mutta sillä ei koskaan harjoiteta oikeutta.
Hän onnistuikin siinä tavattomien ponnistusten jälkeen, moneen kertaan pannen oman henkensä vaaraan.
"Niin, niin!" huusivat hyökkääjät. "Hänet on tuomittava! Tuomittava!
Ja hirtettävä!"
Tähän oli tultu, kun Lafayette saapui Billotin seurassa kaupungintaloon.
Kun nähtiin hänen kolmivärinen töyhtönsä, ensimmäinen, jota kukaan oli kantanut, niin melu ja vihanhuudot vaikenivat.
Kansalliskaartin ylipäällikkö avasi itselleen tien ja kertasi kaiken sen, mitä Bailly oli sanonut, mutta vielä voimakkaammin kuin tämä.
Puhe vaikutti kaikkiin niihin, jotka sen kuulivat, ja valitsijoiden salissa oli Foulonin asia saanut voiton.
Mutta torilla oli kaksikymmentätuhatta raivoisaa miestä; he eivät olleet kuulleet Lafayettea, ja heissä vimma pysyi entisellään.
"Siis", sanoi Lafayette, joka tietysti uskoi, että vaikutus, mikä hänellä oli ollut lähellään oleviin, ulottuisi myös ulkosalle, "siis tämä mies tulee tuomittavaksi!"
"Niin!" huusi rahvas.
"Siis määrään, että hänet on vietävä vankilaan", jatkoi Lafayette.
"Vankilaan, vankilaan!" karjui joukko.
Samassa kenraali viittasi kaupungintalon vartijoille ja nämä läksivät kuljettamaan vankia.
Kansa ei ymmärtänyt mitään muuta, kuin että se sai saaliinsa. Se ei voinut ajatellakaan, että se voitaisiin heiltä riistää.
Se siis tavallaan tunsi tuoreen lihan tuoksun, kun vanki astui portaita alas.
Billot oli asettunut ikkunan ääreen ja siinä hän muutamien valitsijoiden ja Baillyn seurassa katseli, miten vanki meni pihan poikki sotilaitten saattamana.
Matkallaan Foulon silloin tällöin lausui sanan, joka ilmaisi kamalaa kauhua, vaikka hän koetti näyttää luottavalta.
"Jalo kansa", sanoi hän astuessaan portaita alas, "minä en pelkää mitään. Olenhan kansalaisteni keskellä."
Ja jo alkoi kuulua naurua ja solvauksia hänen lähettyviltään, kun hän äkkiä oli tullut synkästä holvista torille johtaville portaille. Aurinko paistoi aivan vasten hänen kasvojaan.
Äkkiä kaikui raivon huuto, uhkauksen karjunta, vihan ulvonta kahdenkymmenentuhannen ihmisen rinnasta. Äkkiä vartijat kiskottiin syrjään, tuhannet kädet tarttuivat Fouloniin, nostivat hänet maasta ja kantoivat erääseen nurkkaukseen lyhtytolpan alle, jota kansa vimmassaan, mitä se kutsuu muka oikeudekseen, käyttää inhottavana hirsipuunaan.
Billot näki sen ikkunasta ja huusi. Valitsijatkin kiihoittivat vartijoita toimimaan, mutta nämä eivät voineet enää saada mitään aikaan.
Lafayette syöksyi epätoivoissaan kaupungintalosta, mutta hän ei voinut päästä edes ensimmäisten rivien läpi kansanjoukossa, joka aivan kuin suurena merenä oli hänen ja lyhtytolpan välillä.
Nousten kohokkeille, tarttuen ikkunoihin, rakennuksen ulkoileviin osiin, kaikkeen, mikä vain tarjosi jalansijan, kiihoittivat katselijat kamalilla huudoillaan toimijoiden vimmaa.
Nämä leikkivät uhrillaan, aivan kuin tiikerilauma leikkii viattomalla saalillaan.
Kaikki tahtoivat käydä käsiksi Fouloniin. Viimein he käsittivät, että jos tahtoivat pitkittää uhrinsa kuolinkamppailua, oli heidän jaettava eri tehtävät toisilleen.
Muussa tapauksessa hän joutuisi kappaleiksi revittäväksi. Toiset nostivat ilmaan Foulonin, joka ei enää jaksanut huutaa.
Toiset, jotka olivat riistäneet häneltä kaulanauhan ja repineet hänen takkinsa, panivat hänen kaulaansa nuoran.
Toiset taas olivat nousseet lyhtytolpan päähän ja sieltä ojensivat nuoran, jonka toverit sitten panivat entisen ministerin kaulaan.
Foulon nostettiin ilmaan ja häntä näytettiin kansalle. Hänen kaulassaan oli nuora ja hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.
Kun kansa oli kyllikseen katsellut uhriaan, taputtanut käsiään, annettiin merkki, ja kalpea ja verinen Foulon nostettiin lyhdyn rautaisen poikkitangon kohdalle, kaikkien kamalasti huutaessa hänelle kuolemaa.
Kaikki ne, jotka siihen asti eivät olleet mitään nähneet, huomasivat nyt kansan vihollisen koko joukon yläpuolella.
Uudet huudot kaikuivat. Mutta nämä huudot olivat hirttäjiä vastaan.
Kuolisiko Foulon siis näin pian?
Hirttäjät kohauttivat olkapäitään ja näyttivät nuoraa.
Nuora oli vanha. Näki, miten se pala palalta kehkisi. Kuolinkamppailussaan tempoillessaan katkaisi Foulon viimeisenkin säikeen. Nuora katkesi ja puoliksi kuristunut Foulon putosi maahan.
Tämä oli vasta hänen kärsimystensä alkua; hän oli tullut vasta kuoleman esikartanoon.
Jokainen ryntäsi uhrin luo. Kaikki olivat turvallisia. Hän ei voinut päästä pakoon. Pudotessaan hän taittoi jalkansa polven yläpuolelta.
Ja kuitenkin alkoi kuulua soimauksia. Hirttäjiä syytettiin ja heitä pidettiin kykenemättöminä. Vaikka olivat olleet erittäin taitavia, olivat he valinneet vanhan nuoran toivoen sen katkeavan.
Ja heidän toivonsa oli täyttynyt, niinkuin olemme nähneet. Nuoraan sidottiin solmu ja pantiin uudelleen onnettoman kaulaan. Foulon puolikuolleena, silmät pyörien päässään, ääni käheänä katseli ympärilleen etsien, eikö tässä kaupungissa, jota sanotaan koko maailman sivistyksen keskustaksi, ollut yhtä sen kuninkaan sotilaalle kuuluvaa pajunettia, kuninkaan, jota hän oli ministerinä palvellut ja jolla oli niitä satatuhatta, raivaamassa tietä raakalaisjoukkoon.
Mutta hän ei nähnyt ympärillään mitään muuta kuin vihaa, ei muuta kuin solvausta, ei muuta kuin kuolemaa.
"Tappakaa minut edes, älkää antako minun kärsiä näin kamalaa kidutusta", huusi Foulon epätoivoissaan.
"Miksi me lyhentäisimme sinun tuskiasi", sanoi muuan ääni, "olethan sinäkin pidentänyt meidän tuskiamme."
"Etkä sinä vielä ole ennättänyt märehtiä nokkosiasi", sanoi toinen.
"Odottakaa, odottakaa!" huusi kolmas, "me tuomme hänen luokseen hänen vävynsä, vastapäisessä lyhtytolpassa on tilaa hänelle."
"Sitten saamme nähdä, millä tavalla appi ja vävy katsovat toisiinsa", lisäsi muuan.
"Lopettakaa minut, lopettakaa minut!" huusi onneton.
Tänä aikana Bailly ja Lafayette rukoilivat, pyysivät, huusivat koettaessaan päästä kansanjoukon läpi. Äkkiä Foulon nousee uudelleen köyden jatkoksi, ja köysi kätkee taas, ja Baillyn ja Lafayetten rukoilut, pyynnöt ja tuskanhuudot, jotka olivat yhtä vihlovia kuin kuolevankin, hukkuvat, sammuvat, katoavat siihen yleiseen nauruun, joka syntyy nuoran uudelleen katketessa.
Bailly ja Lafayette saattoivat kolme päivää aikaisemmin mielivaltaisesti komentaa kuuttasataa tuhatta pariisilaista, — tänään ei heitä kuuntele lapsikaan. Kansa mutisee, he häiritsevät, keskeyttävät toimituksen.
Billot on turhaan auttanut heitä ruumiillisella väkevyydellään. Väkevä maanviljelijä on kaatanut kymmenen miestä, mutta päästäkseen Foulonin luo, täytyisi hänen kaataa viisikymmentä, sata, kaksisataa, ja hän on jo aivan uupunut, ja kun hän pysähtyy pyyhkimään otsaltaan valuvaa hikeä ja verta, nousee Foulon kolmannen kerran lyhtytolpan poikkirautaan asti.
Tällä kertaa häntä on säälitty ja käytetty uutta köyttä.
Viimeinkin tuomittu on kuollut. Uhri ei enää kärsi.
Puoli minuuttia riitti kansalle tullakseen vakuutetuksi siitä, että henki oli kadonnut. Tiikeri on tappanut, nyt se voi ruveta raatelemaan.
Lyhtytolpasta pudotettu ruumis ei ennättänyt koskeakaan maahan. Sitä ennen se jo revittiin kappaleiksi.
Sekunnissa erotettiin pää ruumiista, ja sekunnissa se nostettiin peitsen päähän. Tähän aikaan oli hyvin tavallista kantaa vihollistensa päitä siten.
Tämän nähdessään Bailly kauhistui. Tämä pää oli hänestä kuin muinaisajan Medusa.
Lafayette kalpeana ja miekka kädessään lykkäsi inhoten syrjään vartijat, jotka koettivat pyydellä anteeksi, etteivät olleet voimakkaampia.
Vihasta puhkuen Billot syöksyi oikealle ja vasemmalle, aivan kuin hullu hevonen, ja palasi kaupungintaloon, jotta ei enää näkisi mitä tapahtui verisellä torilla.
Pitoussa oli kansallinen kostonvimma muuttunut suonenvedontapaiseksi väristykseksi. Hän meni virran rannalle, sulki silmänsä ja peitti korvansa, jotta ei näkisi eikä kuulisi enää mitään.
Kaupungintalolla vallitsi kauhu. Valitsijat huomasivat, etteivät he koskaan voisi johtaa kansan haluja muuta kuin siihen suuntaan, jonne se itse tahtoi mennä.
Äkkiä, juuri kun raivoisat ihmiset huvikseen vetelivät katuojassa Foulonin päätöntä ruumista, kuului uusi huuto, uusi pauhu siltojen toiselta puolen.
Viestintuoja saapuu. Kansa jo tietää hänen uutisensa. Se on ovelimpien johtajiensa viittauksista arvannut kaikki, aivan samoin kuin koiraparvi lähtee siihen suuntaan, minne paras koira johdattaa ne.
Kansa rientää uuden viestintuojan ympärille. Se vainuaa uutta saalista, se aavistaa hänen puhuvan Berthieristä.
Se oli totta.
Kymmenen tuhannen yhtaikaa kysellessä on viestintuojan pakko ilmoittaa:
"Berthier de Savigny on vangittu Compiegnessä."
Sitten hän menee kaupungintaloon, missä hän ilmoittaa saman asian
Baillylle ja Lafayettelle.
"Hyvä on, hyvä on, minä tiesin sen", sanoo Lafayette.
"Me tiesimme sen", sanoo Bailly, "ja me olemme antaneet määräyksen, että hänet pidetään siellä."
"Pidetäänkö siellä?" kysyy viestintuoja.
"Tietysti, lähetin kaksi lähettiäni sotilaitten kera."
"Joita oli kaksi sataa viisikymmentä miestä, eikö niin?" sanoo eräs valitsija. "Siinähän oli aivan tarpeeksi."
"Hyvät herrat", sanoo viestintuoja, "minä tulin teille nimenomaan ilmoittamaan, että sotilasjoukko on hajoitettu ja kansa ryöstänyt vangin."
"Ryöstänyt?" huudahti Lafayette. "Onko sotilasjoukko päästänyt vangitun käsistään?"
"Älkää, kenraali, syyttäkö heitä, he ovat tehneet kaiken voitavansa."
"Mutta Berthier?" kysyi Bailly peloissaan.
"Hänet tuodaan Pariisiin", sano viestintuoja, "hän on tänä hetkenä
Bourgetissa."
"Mutta jos hän tulee tänne asti, on hän hukassa", huudahtaa Billot.
"Joutuin, joutuin", huutaa Lafayette, "viisisataa miestä Bourgetiin. Lähettiläät ja Berthier olkoot siellä yötä. Sillä välin ennätämme neuvotella."
"Mutta kuka uskaltaa ottaa tämän toimekseen?" sanoi viestintuoja, joka kauhuissaan katseli ikkunasta ulvovaa merta, jonka jokainen laine uhkasi kuolemalla.
"Minä!" sanoi Billot, "tämän minä pelastan."
"Mutta itse syöksytte turmioon", huudahti viestintuoja; "tie on aivan mustanaan kansaa."
"Minä menen", sanoi maanviljelijä.
"Tarpeetonta", mutisi Bailly, joka oli kuulostanut. "Kuulkaa, kuulkaa!"
Silloin kuului Porte Saint-Martinin puolelta kohinaa aivan kuin meren ulvontaa rantakallioita vastaan.
Raivoisa huuto kaikui talojen yli, aivan kuin kuuma höyry nousee kaislikon yläpuolelle.
"Liian myöhään!" sanoi Lafayette.
"Ne tulevat, he tulevat", sopersi viestintuoja. "Kuuletteko?"
"Rykmentti, rykmentti!" huusi Lafayette jalon ihmisyyshuumauksensa vallassa, joka oli hänen luonteensa loistavin puoli.
"Hitto vieköön", sanoi Bailly, joka kai ensi kertaa eläissään kirosi, "ettekö muista, että meidän armeijamme on juuri tuo sama, jota tahdotte vastustaa."
Ja hän kätki kasvot käsiinsä.
Etäältä kaikunut huuto oli tarttunut kaduilla seisoviin ja niistä torilla oleviin nopeasti kuin olisi kulkenut ruutijuovaa myöten.