XII
VÄVY
Silloin näki niiden, jotka häpäisivät Foulonin kuollutta ruumista, jättävän verisen leikkinsä rientääkseen uuteen kostotyöhön.
Läheiset kadut nielivät heti suuren osan tästä ulvovasta joukosta, joka puukot pystyssä ja nyrkit ojossa ryntäsi Saint-Martin-katua kohden uutta kuolemankulkuetta vastaan.
Pian molemmin puolin yhdyttiin, sillä tulijoillakin oli kiire.
Silloin tapahtui seuraavaa:
Muutamat näistä Grève-torilla tapaamistamme kekseliäistä miehistä toivat vävyä vastaan hänen appensa pään peitsen nenässä. Berthier tuli Saint-Martin-katua pitkin valtuuston lähettilään kanssa; hän oli melkein Saint-Merry-kadun kohdalla.
Hän oli kepeissä kärryissään, joita hieno maailma siihen aikaan käytti ja joita kansa vihasi tavattomasti, sillä monasti he olivat saaneet valittaa siitä, että keikarit ajoivat liian nopeasti tai että Oopperan tanssijattaret olivat ohjaksissa, ja kun hevonen oli tulinen, niin he usein ajoivat ihmisten päälle ja aina ruiskuttivat kuraa heihin.
Berthier ajoi askel askeleelta eteenpäin huutojen, vihellysten ja uhkausten kaikuessa, puhellen rauhallisesti valitsija Rivièren kanssa, joka oli lähetetty Compiègneen häntä pelastamaan ja joka toverinsa karattua oli töin tuskin voinut pelastaa itsensä.
Kansa oli hyökännyt ensin rattaiden kimppuun, rikkonut sen kuomin, jotta Berthier ja hänen toverinsa olivat kaikkien näkyvissä, kaikkien katsottavissa ja iskettävissä.
Matkalla he muistuttivat hänelle hänen rikoksiaan ja raivon vallassa niitä vielä suurentelivat.
"Hän on tahtonut näännyttää Pariisin nälkään."
"Hän määräsi kypsymättömän rukiin ja vehnän leikattavaksi, ja kun sitten viljan hinta nousi, niin hän ansaitsi suuret summat."
"Eikä hän ainoastaan tehnyt sitä, vaikka sekin jo riitti, mutta sitäpaitsi hän vehkeili."
Häneltä oli löydetty salkku. Tässä salkussa oli muka tulipalomääräyksiä, surmaamiskäskyjä, todistus siitä, että hänen kätyreilleen oli jaettu kymmenen tuhatta kuulaa.
Tämä oli aivan järjetön syytös, mutta kun kansa kerran on joutunut äärimmäisen vihan valtaan, uskoo se vaikka kuinka mahdottomia asioita.
Mies, jota tästä kaikesta syytettiin, oli vielä nuori, kolmenkymmenen tai kolmenkymmenen kahden vuotias, komeasti puettu, ja hän melkein hymyili keskellä näitä iskuja ja solvauksia; hän katseli ympärilleen aivan huolettomana ja lueskeli hänelle näytettyjä solvaavia kirjoituksia puhellen rauhallisesti Rivièren kanssa.
Kaksi miestä oli ärtynyt hänen rauhallisuudestaan ja he päättivät häntä kauhistuttaa ja halventaa. He asettuivat molemmat rattaiden astinlaudoille ja pitivät kumpikin pajunettinsa kärkeä Berthierin rinnan kohdalla.
Mutta Berthier oli uhkamielisyyteen asti urhoollinen: ei hän niin vähästä säikähtänyt. Hän keskusteli yhä rauhallisesti valitsijan kanssa, aivan kuin nämä molemmat pajunetit eivät olisi olleet kuin rattaisiin kuuluvia vaarattomia osia.
Kansa vimmastui tästä uhmailemisesta, joka oli Foulonin hurjan pelon suora vastakohta. Kansa karjui hänen rattaittensa ympärillä ja odotti kärsimättömänä hetkeä, jona se uhkauksen sijasta voisi tuottaa tuskaa.
Ja silloin Berthierin katse kiintyi muodottomaan ja veriseen esineeseen, jota hänen kasvojensa edessä pidettiin. Hän tunsi äkkiä appensa pään, joka painui melkein hänen huuliaan vastaan.
Tahdottiin, että hän suutelisi sitä.
Rivière suuttui tästä ja siirsi kädellään peitsen syrjään.
Berthier kiitti häntä kädenliikkeellä eikä edes kääntynyt katsomaankaan tätä hirvittävää voitonmerkkiä, jota pyövelit kuljettivat hänen kärryjensä takana, hänen päänsä yläpuolella.
Siten saavuttiin Grève-torille. Vartijat oli uudelleen koottu ja heidän kovien ponnistustensa avulla jätettiin vanki valitsijoiden käsiin ja vietiin kaupungintaloon.
Vaarallinen tehtävä, pelottava edesvastuu, joka sai Lafayetten uudelleen kalpenemaan ja Baillyn sävähtämään.
Kun kansa oli hiukan rikkonut kaupungintalon portaitten eteen jääneitä rattaita, asettui se hyville paikoille, tukki kaikki ovet, teki valmistuksensa, hankki uudet köydet lyhtytolpan poikkirautaan.
Kun Billot näki Berthierin tyynesti nousevan kaupungintalon portaita ylös, ei hän voinut olla katkerasti itkemättä ja repimättä tukkaansa.
Pitou oli jättänyt rannan ja tullut kadulle, luultuaan Foulonin kidutuksen loppuneen. Vaikka Pitou vihasikin Berthieriä, joka hänen mielestään oli syyllinen kaikkeen siihen, mistä häntä syytettiin, ja siihenkin, että oli lahjoittanut Catherinelle korvarenkaat, kauhistui hän ja vaipui nyyhkyttäen erään penkin taakse.
Tällä välin Berthier saapui neuvostosaliin aivan kuin olisi ollut kysymys jostakusta muusta kuin hänestä ja keskusteli valitsijoiden kanssa.
Hän tunsi heistä suurimman osan, olipa sukuakin muutamien kanssa.
Nämä loittonivat hänestä, sillä arat luonteet kauhistuvat joutuessaan yleisessä epäsuosiossa olevan henkilön seuraan.
Hän kuunteli yksityiskohtaisia kertomuksia Foulonin kuolemasta.
Sitten hän kohauttaen olkapäitään lausui:
"Kyllä sen ymmärrän. Meitä vihataan sen vuoksi, että olemme välineitä, joilla kuningasvalta on kansaa kiduttanut."
"Teitä syytetään suurista rikoksista", sanoi Bailly ankarasti.
"Jos olisin tehnyt kaikki ne rikokset, joista minua syytetään", vastasi Berthier, "niin olisin ihmistä pienempi tai suurempi, peto tai demooni. Mutta joudunhan tuomittavaksi, ja silloinhan kaikki selviää."
"Epäilemättä", sanoi Beilly.
"Muuta en tahdokaan", sanoi Berthier. "Kirjevaihtoni on jälellä; siitä nähdään, mitä määräyksiä olen totellut, ja edesvastuu lankee syyllisten niskaan."
Valitsijat katsoivat torille, josta kuului kamala huuto.
Berthier käsitti vastauksen.
Silloin Billot tunkeutui Berthierin ympärillä olevan joukon läpi ja ojensi hänelle suuren kätensä sanoen:
"Päivää, monsieur de Savigny."
"Kas, sinäkö se oletkin, Billot", sanoi Berthier nauraen, tarttuen lujasti hänelle tarjottuun käteen. "Sinä olet siis tullut Pariisiin panemaan kapinoita toimeen, sinä, joka myit suurella voitolla viljaasi Villers-Cotteretsin, Grepyn ja Soissonsin torilla?"
Vaikka Billot olikin kansanvaltainen, ei hän voinut olla ihailematta miestä, joka laski leikkiä silloin, kun hänen henkensä riippui heikosta langasta.
"Istukaa paikoillenne", sanoi Bailly valitsijoille, "me käymme tutkimaan syytettyä."
"Olkoon niin", sanoi Berthier, "mutta huomautan teille, että olen väsynyt. Kahteen päivään en ole nukkunut. Tänään tullessani Compiègnesta Pariisiin on minua kolhittu, lyöty ja pistetty. Kun pyysin ruokaa, tarjottiin minulle heiniä, eivätkä ne ole oikein ravitsevia. Päästäkää minut jonnekin nukkumaan, vaikkapa vain tunnin ajaksi."
Tällöin Lafayette poistui vähäksi aikaa tarkastaakseen ja palasi entistään masentuneempana.
"Rakas Bailly", sanoi hän pormestarille, "vimma on noussut korkeimmilleen. Jos pidämme täällä Berthierin, joudumme piiritetyiksi. Jos puolustamme kaupungintaloa, niin annamme noille hurjille odottamansa tekosyyn. Jos myönnymme, niin näytämme siten joka kerta taipuvamme, kun vain ahdistetaan."
Tällä välin Berthier oli istuutunut ja sitten ruvennut pitkälleen eräälle penkille.
Hän valmistautui nukkumaan.
Ikkunasta kaikuivat vimmaiset huudot, mutta ne eivät häntä häirinneet. Hänen kasvoillaan säilyi rauhallisuus, hän tahtoi unohtaa kaikki, antaakseen unen vallata aivonsa.
Bailly keskusteli valitsijoiden ja Lafayetten kanssa.
Billot katseli Berthieriä.
Lafayette kokosi pian äänet ja kääntyen vangin puoleen, joka oli vaipumaisillaan uneen, hän sanoi:
"Hyvä herra, suvaitkaahan olla valmiina."
Berthier huokasi, nousi sitten kyynärpäänsä nojaan ja sanoi:
"Mihin valmiina?"
"Nämä herrat ovat päättäneet, että teidät viedään Abbayehin."
"Vai sinne. Samapa tuo", lausui taloudenhoitaja. "Mutta", jatkoi hän katsoen hämillään seisoviin valitsijoihin, joiden mielialan hän varsin hyvin käsitti, "tavalla tai toisella, lopettakaamme tämä."
Kauan hillitty vihan ja kärsimättömyyden huuto kaikui torilta.
"Ei, hyvät herrat, ei", huudahti Balayette, "me emme päästä häntä tänä hetkenä menemään."
Baillyn sydämessä syntyi rohkea päätös. Hän meni kahden valitsijan kanssa torille ja vaati kaikkia vaikenemaan.
Kansa tiesi kyllä, mitä hän aikoi puhua. Kun se aikoi uusia rikoksen, ei se halunnut kuulla moitteitakaan, ja kun Bailly avasi suunsa, niin joukosta kaikui voimakas huuto, tukkien äänen, ennenkuin hän oli ennättänyt sanaakaan lausua.
Bailly huomasi, ettei hän saisi puhua sanaakaan. Hän palasi kaupungintaloon, ja hänen takanaan kaikuivat huudot: "Berthier! Berthier!"
Äkkiä kuului toisia huutoja näiden huutojen keskeltä, aivan samoin kuin Weberin ja Meyerbeerin oopperoissa demoonien kuorosta: "Lyhtytolppaan, lyhtytolppaan!"
Kun Lafayette näki Baillyn palaavan, meni hän vuorostaan. Hän on nuori, hän on kiihkeä, häntä rakastetaan. Mitä ei vasta eilen suosioon tullut vanhus voinut saada aikaan, sen hän, Washingtonin ja Neckerin ystävä, saa kyllä ensimäisellä sanallaan.
Mutta turhaan kansan kenraali tunkeutui kiivaimpien ryhmään. Turhaan hän puhui oikeuden ja ihmisyyden nimessä. Turhaan hän tuntiessaan tai luullessaan tuntevansa muutamia joukon johtajia, tarttui näiden käsiin pidättääkseen heitä.
Ei ainoatakaan hänen sanaansa kuultu, ei ainoatakaan liikettä! ymmärretty, ei ainoatakaan kyyneltä nähty.
Häntä lykättiin porras portaalta ylöspäin. Ylhäällä hän polvistui ja pyysi näitä tiikereitä, joita hän kutsui kansalaisikseen, olemaan likaamatta kansakunnan kunniaa, tahrimatta itseään, olemaan tekemättä marttyyreitä syyllisistä, joita laki tahtoi rangaista.
Kun hän yhä pyysi, niin alettiin häntä uhata, mutta hän taisteli uhkauksia vastaan. Muutamat vimmaiset puivat silloin hänelle nyrkkiään ja uhkasivat häntä aseillaan.
Hän meni uhkaajia vastaan ja heidän aseensa painuivat alas.
Mutta jos kerran uhattiin Lafayettea, niin uhattiin myös Berthierä.
Lafayette palasi voitettuna Kaupungintaloon.
Kaikki valitsijat olivat nähneet Lafayetten voimattomuuden tämän myrskyn keskellä. Nyt heidän viimeinen varustuksensa oli sortunut.
He päättivät, että kaupungintalon vartiosto veisi Berthierin
Abbayehin.
Se oli samaa kuin lähettää Berthier kuolemaan.
"No siis!" sanoi Berthier, kun päätös oli tehty.
Ja katsottuaan näihin miehiin syvästi halveksien, hän asettui vartijoiden väliin, kiitettyään kädenliikkeellä Baillytä ja Lafayettea ja käteltyään vielä kerran Billotia.
Bailly kääntyi poispäin silmät täynnä kyyneleitä, Lafayette silmät täynnä suuttumusta.
Berthier astui kaupungintalon portaita alas yhtä tyynesti kuin oli niitä noussutkin.
Kun hän ilmestyi portaitten yläpäähän, niin torilta kaikui kamala huuto, joka sai kiviportaatkin, mille hän astui, vapisemaan.
Mutta hän katseli halveksivaisesti ja tyynesti näitä leimuavia silmiä ja kohauttaen olkapäitään sanoi:
"Kylläpä kansa on kummallinen? Miksi se noin karjuu?"
Hän ei vielä ollut ennättänyt lopettaa näitä sanoja, kun hän jo kuului kansalle. Jo portaitten yläpäässä kädet ojentuivat etsiäkseen häntä vartijoiden keskeltä. Rautainen koukku tarttui häneen, hän kadotti tasapainonsa ja kieri viholliseensa syliin, jotka silmänräpäyksessä olivat hajoittaneet niitä seuraavan vartioston.
Sitten vastustamaton laine veti vangin samalle tielle, jota Foulon kaksi tuntia aikaisemmin oli kulkenut.
Mies oli jo lyhtytolpan päässä pitäen kädessään köyttä.
Mutta Berthieriin oli takertunut toinen mies. Tämä mies jakoi raivoissaan, vimmoissaan iskuja ja kirouksia joka taholle pyöveleihin:
Hän huusi:
"Te ette saa häntä! Te ette häntä tapa!"
Tämä mies oli Billot, jonka epätoivo oli tehnyt hulluksi ja kahdenkymmenen miehen voimaiseksi.
Toisille hän huusi:
"Minä kuulun Bastiljin valloittajiin!"
Toisille hän sanoi:
"Jättäkää hänet tuomittavaksi. Minä takaan hänet. Jos hän pääsee karkuun, saatte hirttää minut hänen siiastaan."
Billot parka! Kunnon mies raukka! Virta riisti hänet ja Berthierin eteenpäin, aivan kuin pyörre vie höyhenen ja oljen voimakkaisiin kierroksiinsa.
Hän astui huomaamattaan eteenpäin. Hän oli saapunut perille.
Salama ei olisi sen nopeammin kiitänyt.
Berthier, joka oli kulkenut takaperin, Berthier, jota oli kannettu ilmassa, katsoi ylöspäin huomattuaan pysähdyttävän ja näki kamalan silmukan, joka riippui hänen päänsä päällä.
Odottamattoman väkevällä riuhtaisulla hän irtaantui kuljettajistaan, sieppasi pyssyn eräältä kansalliskaartilaiselta ja iski pistimellä pyöveleihinsä.
Mutta sekunnissa osui tuhannen iskua häneen takaapäin. Hän kaatui ja tuhannen uutta iskua osui häneen ympäröivästä kehästä.
Billot oli kadonnut pyövelien jalkoihin.
Berthier ei ennättänyt paljoa kärsiä. Hänen verensä ja henkensä poistuivat tuhannesta haavasta.
Silloin Billot näki näyn, joka oli vielä hirveämpi kuin kaikki tähän asti näkemänsä. Hän näki miehen pistävän kätensä uhrin avoimeen rintaan ja kiskaisevan vielä höyryävän sydämen esiin.
Sitten hän kiinnitti sydämen miekkansa kärkeen ja joukon antaessa hänelle ulvoen tietä hän meni neuvoston saliin, missä valitsijat istuivat, ja laski sen pöydälle.
Billot, tuo rautatahtoinen mies, ei kestänyt tätä näkyä. Hän kaatui maahan kymmenen askeleen päähän lyhtytolpasta.
Kun Lafayette näki tällä tavalla häväistävän hänen auktoriteettiaan, häväistävän vallankumousta, jota hän johti tai jota hän uskoi johtavansa, niin hän taittoi miekkansa ja heitti kappaleet murhaajien päähän.
Pitou nosti maanviljelijän maasta, kantoi hänet sylissään pois ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Billot, ukko Billot, olkaa varuillanne! Jos he huomaavat teidän voivan pahoin, pitävät he teitä hänen rikostoverinaan ja surmaavat teidätkin. Ja se olisi vahinko… sillä tehän olette suuri isänmaanystävä!"
Sitten hän vei Billotin virran rannalle, piilottaen hänet parhaan kykynsä mukaan muutamilta vimmaisilta, jotka jo alkoivat mutista.