XIII
BILLOT ALKAA HUOMATA, ETTÄ KAIKKI EI OLEKAAN VALLANKUMOUKSESSA RUUSUNPUNAISTA
Billot, joka Pitoun keralla oli tyhjentänyt kaikki kunnian pikarit, alkoi huomata, että nyt oli hänen vuoronsa tullut tyhjentää kalkki.
Kun Billot virran viileydessä oli tointunut, sanoi Pitou hänelle:
"Herra Billot, minä kaipaan Villers-Cotteretsiin, ettekö tekin?"
Nämä sanat, jotka vaikuttivat kuin kunnon ja rauhan tuulahdus, herättivät maanviljelijän, antaen hänelle entiset voimansa lykkiä joukkoa syrjään, ja hän aikoi poistua tästä teurastuspaikasta.
"Tule", sanoi hän Pitoulle, "sinä olet oikeassa."
Hän päätti mennä Versaillesiin tapaamaan Gilbertiä, joka kuninkaan paluun jälkeen Pariisista ei ollut mennyt uudelleen kuningattaren luo, vaan oli tullut uudelleen ministeriöön palanneen Neckerin oikeaksi kädeksi, tämän miehen jättäessä oman elämänsä romaanin kaikkien historian vuoksi ja koettaen järjestellä hyvinvointia yleistämällä kurjuuden.
Pitou seurasi Billotia tapansa mukaan.
Molemmat vietiin tohtorin työhuoneeseen.
"Tohtori", sanoi maanviljelijä, "minä palaan talooni."
"Miksikä?" kysyi Gilbert.
"Siksi että vihaan Pariisia."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Gilbert kylmästi, "olette väsynyt kaikkeen."
"Loppuun asti kyllästynyt."
"Ette siis enää rakastakaan vallankumousta?"
"Tahtoisin nähdä sen loppuneen."
Gilbert hymyili alakuloisesti.
"Se vasta alkaa", sanoi hän.
"Oho!" lausui Billot.
"Ihmetyttääkö se teitä?" kysyi Gilbert.
"Teidän kylmäverisyytenne ihmetyttää minua."
"Hyvä ystävä", kysyi Gilbert Billotilta, "tiedättekö, mistä tämä kylmäverisyyteni johtuu?"
"Se ei voi johtua mistään muusta kuin vakaumuksesta."
"Aivan oikein."
"Ja mikä on tämä vakaumus?"
"Arvatkaahan."
"Että kaikki loppuu hyvin."
Gilbert hymyili vielä alakuloisemmin kuin edellisellä kerralla.
"Ei, päinvastoin, siitä vakaumuksesta, että kaikki päättyy huonosti."
Billot huudahti.
Pitou puolestaan avasi suuret silmänsä selkoselälleen. Hänen mielestään ei tässä väitteessä ollut mitään logiikkaa.
"Kuulkaahan", sanoi Billot raapien suurella kädellään korvansa taustaa, "minä en tätä oikein ymmärrä."
"Ottakaahan tuoli, Billot", sanoi Gilbert, "ja istukaahan aivan lähelleni."
Billot totteli.
"Lähemmäksi, aivan lähelle, jotta kuulette sanani, mutta jotta kukaan muu ei niitä kuule."
"Entä minä, herra Gilbert", kysyi Pitou arasti, viitaten olevansa valmis poistumaan, jos Gilbert tahtoi.
"Jää vain", sanoi tohtori. "Olet nuori, kuuntele."
Pitou avasi korvansa yhtä selälleen kuin silmänsä ja istui ukko
Billotin jalkojen juureen.
Näiden kolmen miehen salainen keskustelu teki oudon vaikutuksen. He istuivat Gilbertin työhuoneessa, pöydän ääressä, jolla oli kasoittain kirjeitä ja papereita, vasta painettuja painotuotteita ja sanomalehtiä. Neljän askeleen päässä heistä oli ovi, jonka takana oli suuri joukko anojia tai valittajia, ja oven vartijana oli vanha, melkein sokea ja yksikätinen palvelija.
"Olen valmis kuuntelemaan", sanoi Billot. "Selittäkäähän siis. Miksi kaikki loppuu huonosti?"
"Katsokaahan tänne, Billot. Tiedättekö, ystäväni, mitä tänä hetkenä teen?"
"Kirjoitatte."
"Mutta mitä kirjoitan, Billot?"
"Mistä minä sen tiedän, kun en osaa lukea."
Pitou kohotti arasti päänsä ja katsoi paperiin, joka oli tohtorin edessä.
"Sinä on numeroita", sanoi hän.
"Niin, siinä on numeroita. Ja nämä numerot ovat samalla Ranskan turmio ja pelastus."
"Vai niin!" sanoi Billot.
"Vai niin, vai niin!" kertasi Pitou.
"Nämä numerot painetaan, huomenna", jatkoi tohtori, "ja menevät kuninkaan palatsiin, aatelisten linnoihin ja köyhien majoihin vaatimaan neljänneksen kaikista heidän tuloistaan."
"Mitä?" lausui Billot.
"Täti Angélique parka", mutisi Pitou, "kylläpä hänen naamansa menee viistoon!"
"Minkä sille mahtaa?" sanoi Gilbert. "Nyt on tehty vallankumous, eikö niin? Se on siis maksettava?"
"Se on oikein", vastasi Billot sankarillisesti. "Siis maksetaan."
"Olette vakaumuksen mies", sanoi Gilbert, "eikä vastauksenne siis minua kummastuta. Mutta ne, joilla ei ole vakaumusta…"
"Joilla sitä ei ole…?"
"Niin, mitä he tekevät?"
"He panevat vastaan", vastasi Billot, sillä hän tiesi vastustavansa kovasti, jos häneltä vaadittaisiin neljännes kaikista tuloista jotakin tarkoitusta varten, jota vastaan hänen vakaumuksensa soti.
"Siis syntyy taistelu", lausui Gilbert.
"Mutta enemmistö", sanoi Billot.
"Jatkakaa, ystäväni."
"Mutta enemmistö voi panna tahtonsa täytäntöön."
"Syntyy siis sortoa."
Billot katsoi Gilbertiin ensin epäillen, mutta sitten älyn välke loisti hänen silmistään.
"Odottakaahan, Billot", sanoi tohtori. "Tiedän, mitä aiotte minulle sanoa. Aatelisto ja papisto omistavat kaikki, eikö niin?"
"Se on selvää", sanoi Billot. "Siksi luostarit…"
"Mitä luostareista aiotte sanoa?"
"Luostarit ovatkin upporikkaat."
"Notum certumque", mutisi Pitou.
"Aateliset eivät maksa suhteellisesti kyllin suurta veroa. Minä, maanviljelijä, maksan kaksi kertaa enemmän veroa yksinäni kuin naapurini kolme Charnyn veljestä, joilla on yhteensä enemmän kuin kahdensadan tuhannen livren vuotuiset tulot."
"Mutta, ettekö arvele", jatkoi Gilbert, "että aateliset ja papit ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin tekin?"
Pitou höristi korviaan tämän väitteen kuullessaan, sillä sehän kuului aivan kerettiläiseltä aikana, jona isänmaallisuuden määräsi nyrkkivoima Grève-torilla.
"Te ette kai sitä voi uskoa? Ette voi tunnustaa, että nämä aateliset ja papit, jotka saavat kaikki, mutia eivät suorita vuorostaan mitään, olisivat yhtä hyviä isänmaanystäviä kuin tekin?"
"Se on totta."
"Erehdys, ystäväni, erehdys. He ovat suurempiakin, ja minä todistan sen teille."
"Millä tavalla", lausui Billot, "sitä en usko."
"Siksikö, että heillä on etuoikeuksia?"
"Juuri niin!"
"Odottakaahan!"
"Kyllä odotan."
"Minä siis todistan teille, Billot, että kolmen päivän päästä on suurimmilla etuoikeuksilla varustettu mies Ranskassa se, jolla ei ole mitään."
"Siis se olen minä", sanoi Pitou vakavasti.
"Aivan oikein, sinä se olet."
"Millä tavalla?" kysyi maanviljelijä.
"Kuulkaahan, Billot. Näissä aatelisissa ja papeissa, joita te syytätte itsekkäisyydestä, alkoi tämä isänmaallisuuden kuume, joka on kiertävä kautta Ranskan. Tänä hetkenä he kokoontuvat aivan kuin lampaat suuren ojan reunalle. He tuumivat. Rohkein hyppää yli ehkä ylihuomenna, huomenna, ehkä jo tänä iltana. Ja sen jälkeen hyppäävät kaikki."
"Mitä sillä tarkoitatte, herra Gilbert?"
"Että he luopuvat etuoikeuksistaan, läänitysaateliset talonpojistaan, maa-aateliset vuokratiloistaan ja korvauksistaan, kyyhkysaateliset kyyhkyslakoistaan."
"Oho!" huudahti Pitou hämmästyneenä, "luuletteko heidän luopuvan siitä kaikesta?"
"Tästä koittaa suurenmoinen vapaus", huudahti Billot kirkastunein katsein.
"No, kun sitten olemme vapaita, niin mitä sitten teemme?"
"Hitto vieköön!" sanoi Billot hiukan hämillään, "mitä me teemme? Sen saamme sitten nähdä."
"Siinäpä se on!" huudahti Gilbert.
"Sen saamme nähdä!" Hän nousi synkän näköisenä ja käveli vaiti vähän aikaa. Sitten hän tuli maanviljelijän luo ja tarttui hänen kyhmyiseen käteensä vakavan, melkein uhkaavan näköisenä ja sanoi:
"Niin, sen saamme nähdä! Niin, sen saamme nähdä. Me näemme kaikki, sinä niinkuin minäkin, minä niinkuin sinäkin, niinä niinkuin hänkin. Juuri sitä niinä ajattelin äsken, kun näit minut synkän näköisenä ja sitä ihmettelit."
"Te kauhistutatte minua! Kun kansa yhtyy, auttaa toistaan, liittyy kiinteäksi kokonaisuudeksi saavuttaakseen yhteisen onnellisuuden, niin sekö teidät saattaa synkäksi, tohtori Gilbert?"
Tämä kohautti olkapäitään.
"Siis", jatkoi Billot vuorostaan kysellen, "mitä sanotte te, joka nyt epäilette, te, joka olette kaikki valmistanut Uudessa maailmassa ja annatte vapauden vanhalle?"
"Billot", jatkoi Gilbert, "tietämättäsi lausuit sanan, joka ratkaisee arvoituksen. Sen sanan, jonka Lafayette on lausunut ja jota tuskin kukaan ymmärtää, tuskin hän itsekään, että me olemme antaneet vapauden Uudelle maailmalle."
"Me ranskalaiset. Sepä on kaunista."
"Se on kyllä kaunista, mutta se tulee hyvin kalliiksi", sanoi Gilbert surullisesti.
"Joutavia! Rahat on tuhlattu, tili on maksettu", sanoi Billot iloisesti. "Hiukan rahaa, paljon verta, ja velka on suoritettu."
"Sokea!" huudahti Gilbert, "joka et näe tässä Lännen aamunkoitossa meidän kaikkien turmiomme siementä! Miksi syyttäisin heitä, koska en itsekään nähnyt heitä pitemmälle? Kun annoimme vapauden Uudelle maailmalle, Billot, pelkään menettäneemme vanhan maanosan."
"Rerum novus nascitur ordo" [syntyy uusi asiain järjestys. — Suom.], sanoi Pitou perin vallankumouksellisen varmana.
"Vaiti, lapsi", sanoi Gilbert.
"Oliko englantilaisten kukistaminen siis vaikeampaa kuin ranskalaisten rauhoittaminen?" kysyi Billot.
"Uusi maailma, Amerikka", sanoi Gilbert, "oli tyhjä paikka, puhdas taulu. Siellä ei ollut lakeja, mutta ei myöskään niiden väärinkäyttöä, ei aatteita, ei siis ennakkoluulojakaan. Ranskassa on kolmekymmentä tuhatta neliöpenikulmaa maata kolmeakymmentämiljoonaa kansalaista varten. Jos siis maa jaetaan, tulee kunkin osaksi tuskin muuta kuin kehto ja hauta. Amerikassa on kaksisataa tuhatta neliöpenikulmaa kolmea miljoonaa ihmistä varten. Siellä ihanteellinen kaukaisuus erämaineen, tilavuus ja meri, siis äärettömyys. Näiden kahdensadan tuhannen neliöpenikulman alueella virtoja, joita voidaan purjehtia tuhannen penikulmaa, aarniometsiä, joiden syvyyden Jumala yksinään tietää; siellä on siis kaikki mahdollisuudet elämää, sivistystä ja tulevaisuutta varten. Kuinka helppo onkaan Lafayetten, joka on tottunut käyttämään miekkaa, Washingtonin, joka on tottunut käyttämään ajatusta, kuinka helppo sellaisten on valloittaa puusta, maasta, kivestä tai ihmisistä tehdyt muurit. Mutta kun perustamisen sijasta hävittää, kun näkee vanhaa järjestelmää maahan jaoittaessaan aatteiden muurien sortuvan, kun näkee näiden raunioidenkin taakse pyrkivän turvaan suuren joukon ihmisiä ja etuja; kun on löytänyt ajatuksen ja tahtoo saada kansan sen omaksumaan, huomaakin, että pitäisi supistaa kansan määrää, alkaen vanhuksesta, jolla on muistonsa, lapseen asti, joka vasta opettelee; silloin, Billot, on edessä tehtävä, joka saattaa kaukonäköisimmätkin värisemään. Minä näen kauas, Billot, ja minä värisen."
"Anteeksi", sanoi Billot karun selväjärkisenä; "äsken syytitte minua siitä, että vihasin vallankumousta, mutta nyt teette sen jo ihan inhottavaksi."
"Mutta olenko sanonut siitä luopuvani?"
"Errare humanum est", mutisi Pitou, "sed perseverare diabolicum." [Erehtyminen on inhimillistä, mutta sen jatkaminen paholaisesta peräisin. — Suom.]
Ja hän veti käsillään jalkansa alleen.
"Minä pidän yhtäkaikki aikeestani kiinni", jatkoi Gilbert, "sillä nähdessäni esteet näen myös päämäärän, ja se on loistava. Minä en uneksi ainoastaan Ranskan, vaan koko maailman vapaudesta; en ruumiillisesta yhdenvertaisuudesta, vaan yhdenvertaisuudesta lain edessä; en kansalaisten veljeydestä, vaan kansojen veljeydestä. Menetän siinä ehkä sieluni ja hukkaan ehkä elämäni", jatkoi Gilbert alakuloisesti, "mutta vähät siitä; sotilas, joka lähetetään valloittamaan linnoitusta, näkee kanuunat, näkee niihin pistettävät kuulat, näkee lähenevän sytyttimen; hän näkee vielä enemmänkin: näkee, mihin suuntaan tähdätään; hän tuntee, että tuo musta rautakappale lävistää hänen rintansa, mutta menee sittenkin eteenpäin, sillä linnoitus on valloitettava. No niin! Mehän kaikki olemme sotilaita, ukko Billot! Eteenpäin! Ja ruumiittemme sillan yli marssikoot kerran lapsemme, joiden etuvartiostoon tämä poika kuuluu."
"En tiedä, miksi oikeastaan olette epätoivoissanne, herra Gilbert?
Siksikö, että muuan onneton tapettiin Grève-torilla?"
"Miksi sinäkin siis kauhistuit? Mene sinäkin, Billot, surmaamaani"
"Mitä sanottekaan, herra Gilbert!"
"Täytyy olla johdonmukainen. Sinä itse saavuit kalpeana, vapisten, sinä, joka olet urhoollinen ja väkevä, ja sanoit minulle: Minua iljettää kaikki. Minä nauroin vasten kasvojasi, Billot, ja kun selitän sinulle, miksi olit kalpea, miksi kaikki sinua iljetti, naurat sinä vuorostasi minulle."
"Puhukaa, puhukaa! Mutta antakaa minulle edes ensiksi se toivo, että pääsen lähtemään kotiseudulle parantuneena ja lohdutettuna."
"Maaseutu, Billot, on kaiken toivomme perusta. Maaseutu, nukkuva vallankumous, joka herää joka tuhannes vuosi ja huimaa herätessään kuninkaitten päitä. Maaseutu lähtee liikkeelle vuorostaan silloin, kun koittaa hetki, jolloin on voitettava ja hankittava takaisin kaikki mainitsemasi vääryydellä hankittu omaisuus, jolla aatelisto ja kirkko rehentelee. Mutta ennenkuin voi saada maaseudun niittämään aatteita, täytyy saada talonpojat valtaamaan itselleen maata. Omistaessaan jotakin tulee ihminen vapaaksi, ja tullessaan vapaaksi hän tulee myös paremmaksi. Meidän toisten työntekijöiden, etuoikeutettujen, joiden Jumala sallii nostaa tulevaisuuden verhoa, meidän tehtävämme on, hankittuamme kansalle vapauden, hankkia sille myös maata. Tässä, ukko Billot, odottaa meitä ihana työ, mutta ehkä huono palkinto; voimakas toiminnan ja tuskan työ, joka on täynnä mainetta ja häväistystä; vielä nukkuu kaikki kylmää ja voimatonta unta, odottaen äänemme aikaansaamaa heräämistä, meistä lähtevää aamunkoittoa. Kun kerran maaseutu on herännyt, silloin meidän verinen työmme on päättynyt, ja sen rauhallinen työ alkaa."
"Minkä neuvon siis annatte, herra Gilbert?"
"Jos tahdot hyödyttää maatasi, kansaasi, veljiäsi, maailmaa, niin jää tänne, Billot. Tartu moukariin ja tee työtä tässä Vulkanuksen pajassa, jossa taotaan salamoita koko maailmaa varten."
"Jäädäkö siis katsomaan murhaamista ja lopulta joutua ehkä itsekin murhaamaan?"
"Ei suinkaan", lausui Gilbert heikosti hymyillen. "Sinäkö murhaisit,
Billot, kuinka sellaista voit puhuakaan?"
"Minä jään siis tänne, niinkuin käskette", sanoi Billot vapisten, "ja ensimmäisen, jonka näen kiinnittävän köyttä lyhtytolppaan, hirtän siihen itse näillä käsilläni."
Gilbertin huulille tuli hymy.
"Siis ymmärrät minua", sanoi hän, "ja itsekin rupeat murhaajaksi."
"Niin, rikollisten murhaajaksi."
"Sanohan, Billot, näitkö, miten Losme, Launay, Flesselles, Foulon ja
Berthier murhattiin?"
"Näin."
"Miksi heidän murhaajansa nimittivät heitä?"
"Rikollisiksi."
"Se on totta, he sanoivat heitä rikollisiksi."
"Niin kyllä, mutta minä olen oikeassa", sanoi Billot.
"Sinä olet oikeassa, jos hirtät, olet kyllä. Mutta jos sinut hirtetään, niin olet väärässä."
Billot painoi päänsä kumaraan tämän iskun saadessaan. Mutta äkkiä hän jalosti kohotti päätään:
"Väitättekö", sanoi hän, "että ne, jotka surmaavat avuttomia ihmisiä muka kansan kunnian tähden, väitättekö, että he ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin minä olen?"
"Se on toinen asia", lausui Gilbert. "Ranskassa on monenlaisia ranskalaisia. Ensiksi on olemassa Ranskan kansa, johon kuuluvat sellaiset kuin Pitou, sinä ja minä; sitäpaitsi on olemassa Ranskan aatelisto ja papisto. Siis kolmenlaatuisia ranskalaisia Ranskassa, jokainen omalta kannaltaan ranskalainen, omien etujensa kannalta, lukuunottamatta Ranskan kuningasta, joka on ranskalainen omalla tavallaan. Katsohan, tässä eri ranskalaisten erilaisessa tavassa olla ranskalainen on oikea vallankumous. Sinä olet ranskalainen omalla tavallasi, apotti Maury omalla tavallaan, Mirabeau on toisenlainen ranskalainen kuin apotti Maury, ja kuningas on toisenlainen ranskalainen kuin Mirabeau. Nyt sinä, Billot, oivallinen ystäväni, urheamielinen ja tervejärkinen mies, olet tullut käsittelemäni kysymyksen toiseen osaan. Katsohan, Billot, tähän."
Ja Gilbert ojensi maanviljelijälle painetun paperin.
"Mikä tämä on?" kysyi maanviljelijä tarttuen paperiin.
"Lue."
"Tiedättehän, etten osaa lukea."
"Käske siis Pitouta lukemaan."
Pitou nousi ja seisten varpaillaan luki maanviljelijän olan yli.
"Se ei ole ranskaa", sanoi hän, "se ei ole latinaa eikä se ole kreikkaakaan."
"Se on englanninkieltä", vastasi Gilbert,
"Minä en osaa englanninkieltä", sanoi Pitou ylpeästi.
"Mutta minä osaan", lausui Gilbert, "ja minä käännän tämän paperin teille. Mutta lukekaa ensin allekirjoitus."
"Pitt", luki Pitou. "Mikä on tuo Pitt?"
"Minä selitän sen teille", sanoi Gilbert.