XIV
PITTIT
"Pitt", jatkoi Gilbert, "on Pittin poika."
"Kas vain", sanoi Pitou, "sehän se on kuin raamatussa. On siis olemassa Pitt ensimmäinen ja Pitt toinen?"
"Niin onkin, ja Pitt ensimmäinen, ystäväni… Kuunnelkaa minua tarkoin."
"Me kuuntelemme", vastasivat Billot ja Pitou yhtaikaa.
"Tämä Pitt ensimmäinen oli kolmenkymmentä vuotta Ranskan kiivas vihollinen. Luuvalon kahlehtimana hän työhuoneestaan vastusti Montcalmia ja Vaudreullia Amerikassa, Suffrenia ja Estaingia merellä, Noaillesia ja Broglieta mantereella. Tämän Pittin periaatteena oli, että ranskalaiset oli syöstävä asemastaan Euroopassa. Kolmenkymmenen vuoden aikana hän otti meiltä toisen alusmaan toisensa jälkeen, toisen toimistomme toisensa jälkeen, Intian rannikon, tuhat viisisataa penikulmaa maata Kanadassa. Kun hän näki Ranskan olevan melkein raunioiden partaalla, jätti hän sen lopullisen hävittämisen perinnöksi pojalleen."
"Ahaa!" sanoi Billot, jonka mielenkiinto oli herännyt, "siis se Pitt, joka nyt on…"
"Aivan oikein", jatkoi Gilbert, "hän on sen Pittin poika, joka meillä oli tätä ennen, jonka nyt tunnette, ukko Billot, jonka Pitou tuntee, jonka koko maailma tuntee, ja hän täytti viime toukokuussa kolmekymmentä vuotta."
"Kolmekymmentä vuotta?"
"Näettehän, ystäväni, kuinka hyvin hän on käyttänyt aikansa. No niin, hän on jo seitsemän vuotta hallinnut Englantia, seitsemän vuoden aikana hän on pannut täytäntöön isänsä periaatteita."
"Me saamme siis hänestä kuulla vielä jonkun aikaa", sanoi Billot.
"Niin saammekin, varsinkin kun Pittit ovat hyvin pitkäikäisiä.
Todistan tämän teille."
Pitou ja Billot nyökkäsivät ilmaisten siten kuuntelevansa tarkkaan.
Gilbert jatkoi:
"Vuonna 1778 kuoli vihollisemme isä. Lääkärit olivat sanoneet hänelle, että hänen henkensä riippui vain langasta ja että tämä lanka katkeaisi, jos hän vain hiukankaan ponnistaisi voimiaan. Silloin juuri keskusteltiin parlamentissa siitä, että amerikkalaisille siirtomaille annettaisiin riippumattomuus, jotta voitaisiin välttää sota, joka ranskalaisten lietsomana oli upottamaisillaan kaikki Suur-Britanian rikkaudet ja sotilaat. Siihen aikaan hyvä kuninkaamme Ludvig XVI, jolle koko kansa on antanut Ranskan vapauden isän nimen, juhlallisesti tunnusti Amerikan riippumattomuuden. Taistelukentällä ja neuvostoissa olivat ranskalainen kalpa ja äly olleet voitolla. Englanti tarjoutui Washingtonille, siis kapinallisten päällikölle, tunnustamaan Amerikan kansakuntaoikeudet, jos uusi valtio kääntyisi ranskalaisia vastaan ja liittyisi Englantiin."
"Mutta", sanoi Billot, "minun mielestäni oli sellaisen ehdotuksen tekeminen ja hyväksyminen kunniatonta."
"Rakas Billot, sellaista sanotaan diplomatiaksi, ja poliittisessa maailmassa ihaillaan suuresti tämänlaatuisia menetelmiä. No niin, Billot, vaikka tämä olikin kunniatonta, niinkuin sanoitte, niin, ellei olisi ollut Washingtonia, maailman kunnollisinta miestä, olisivat ameriikkalaiset ehkä taipuneet ostamaan rauhan, suostumalla Englannin häpeällisiin ehtoihin."
— Mutta lordi Chatham, Pittin isä, tuo tavattoman sairas, kuoleva haamu, joka oli jo polviaan myöten haudassa, Chatham, joka ei näyttänyt pyytävän maan päällä enää mitään muuta kuin rauhaa ennenkuin pääsisi makaamaan muistomerkkinsä alle, tuo vanhus käski viedä itsensä parlamenttiin, jossa asiaa juuri silloin käsiteltiin.
— Hän nojautui silloin 19-vuotiaan poikansa William Pittin ja vävynsä käsivarteen. Hän oli puettu komeaan pukuun, joka turhaan koetti salata hänen kalmamaista laihuuttaan. Kalpeana kuin haamu, silmät puoleksi sammuneina raskaitten silmäluomiensa alla, hän meni penkilleen, ministerien penkille. Kaikki lordit hämmästyivät hänen odottamattomasta tulostaan, kumarsivat ja ihailivat häntä, samoin kuin kaiketi teki Rooman senaatti silloin, kun Tiberius, joka oli jo kuollut ja unohdettu, palasi senaattiin.
— Hän kuunteli vaiti ja hyvin tarkkaavasti lordi Richmondin, ehdotuksen tekijän, puhetta. Ja kun tämä oli lopettanut, silloin Chatham nousi vastaamaan.
— Silloin tällä kuolevalla miehellä oli voimaa puhua kolme tuntia. Sydämensä tulella hän sai katseensa leimuamaan. Sielunsa hehkulla hän sai kaikki sydämet väräjämään.
— Totta kyllä, hän puhui Ranskaa vastaan, totta kyllä, hän yllytti kansalaisiaan vihaan, totta kyllä, hän oli koonnut kaiken voimansa ja hehkunsa tuhotakseen vihaamansa kilpailevan maan. Hän kielsi julistamasta Amerikkaa riippumattomaksi, hän kielsi ryhtymästä mihinkään välittelyihin, hän huusi: sota, sota. Hän puhui samoin kuin Hannibal Roomaa vastaan, kuin Cato Karthagoa vastaan. Hän selitti, että jokaisen isänmaataan rakastavan englantilaisen velvollisuus oli mieluummin kuolla rappiolle joutuneena kuin sallia, että ainoakaan siirtomaa, yksi ainoakaan, irtaantui emämaasta.
— Hän lopetti puheensa, lausui viimeisen uhkauksensa ja kaatui maahan. Hänellä ei enää ollut mitään tehtävää maan päällä. Hänet vietiin pois kuolevana. Muutaman päivän päästä hän oli vainaja.
"Oh!" sanoivat Billot ja Pitou, "tuo lordi Chatham, hänpä vasta oli mies!"
"Hän oli sen kolmikymmenvuotiaan miehen isä, joka nyt meitä uhkaa", sanoi Gilbert. "Chatham kuoli seitsemänkymmenen vuotiaana. Jos poika elää yhtä kauan, saamme vielä neljäkymmentä vuotta kärsiä William Pittiä. Kas, ukko Billot, sellaisen kanssa me olemme tekemisissä. Sellainen mies hallitsee nyt Englantia, ja hän muistaa Lamethin, Rochambeaun ja Lafayetten nimet, — kukapa tietää, ehkä tänä hetkenä kaikkien kansalliskokouksen jäsenten nimet. Ja hän on vannonut tuottavansa kuoleman Ludvig XVI:lle. Hän laati vuoden 1778:n sopimuksen. Eikä hän hengitä vapaasti, niin kauan kuin Ranskassa on yksikään pyssy ladattuna tai yksikään tasku täynnä. — Alatteko nyt ymmärtää?"
"Minä ymmärrän, että hän kiroo kovasti Ranskaa. Se on kyllä selvää, mutta en ymmärrä vielä kaikkea."
"En minäkään", sanoi Pitou.
"Lukekaa siis nämä neljä sanaa."
Ja hän ojensi paperin Pitoulle.
"Sehän on englanninkieltä", sanoi Pitou.
"Don't mind the money", sanoi Gilbert.
"Kyllä kuulen", sanoi Pitou, "mutta en ymmärrä."
"Älkää välittäkö rahasta", vastasi tohtori. "Ja myöhemmin, palatessaan samaan asiaan: 'Sanokaa, ettei tarvitse säästää rahaa eikä tehdä siitä minulle mitään tiliä.'"
"He siis varustautuvat", sanoi Billot.
"Eivät, he lahjovat."
"Mutta kelle tämä kirje on kirjoitettu?"
"Jokaiselle ja kaikille. Tätä rahaa annetaan, tuhlataan, jaetaan talonpojille, työmiehille, köyhille, yleensä henkilöille, jotka pilaavat vallankumouksemme."
Ukko Billot kohautti päätänsä. Tämä lause selvitti paljon.
"Olisitteko te, ukko Billot, tappanut Launayn kiväärin tukilla?"
"En."
"Olisitteko ampunut Flessellesin kuoliaaksi?"
"En."
"Olisitteko hirttänyt Foulonin?"
"En."
"Olisitteko tuonut Berthierin höyryävän sydämen valitsijoiden pöydälle?"
"Häpeällistä", huudahti Billot. "Olkoon se mies kuinka syyllinen tahansa, niin olisin antanut silpoa itseni pelastaakseni hänet. Ja todistuksena siitä on se, että haavoituin koettaessani häntä puolustaa, ja ellei Pitou olisi minua raahannut virran äyräälle…"
"Se on totta", sanoi Pitou. "Ellei minua olisi ollut, niin ukko
Billotin olisi käynyt hullusti."
"Siinä näette, Billot; monet ihmiset toimisivat teidän tavallanne, jos heidän rinnallaan olisi joku tukemassa, mutta huonoa esimerkkiä noudattaen he muuttuvat pahoiksi, sitten julmiksi, sitten vimmaisiksi. Ja kun rikos on tehty, niin se on tehty."
"Myönnän kyllä", sanoi Billot, "että Pittin rahoilla voi olla jotakin syytä Flessellesin, Foulonin ja Berthierin kuolemaan, mutta mitä hän siitä hyötyy?"
Gilbert alkoi nauraa tuollaisella hiljaisella tavalla, joka kummastuttaa yksinkertaisia ja saa ajattelevat vapisemaan.
"Mitäkö hän siitä hyötyy, kysyttekö sellaista?"
"Niin, sitä minä kysyn."
"Minä sanon sen teille. Rakastattehan paljon vallankumousta, eikö niin, sillä astuittehan veressä valloittaaksenne Bastiljin?"
"Niin, minä rakastin sitä."
"No niin, mutta nyt ette enää rakasta yhtä paljon. Nyt kaipaatte Villers-Cotteretsia, Pisseleuxia, tasankojenne rauhaa, suurten metsienne suojaa."
"Frigida tempe", mutisi Pitou.
"Olette oikeassa", sanoi Billot.
"No niin! Te, ukko Billot, te maanviljelijä, te maanomistaja, te Ile-de-Francen lapsi ja siis vanhaan Ranskaan kuuluva, te edustatte kolmatta säätyä, kuulutte siihen, jota sanotaan enemmistöksi. Ja teitä tämä alkaa inhottaa!"
"Sen tunnustan."
"Siis tämä inhottaisi koko enemmistöä."
"Entä sitten?"
"Ja eräänä päivänä te ojennatte kätenne Braunschweigin tai Pittin sotilaille, kun he saapuvat näiden kahden Ranskan vapauttajan nimessä palauttamaan teille järkevän järjestyksen."
"En koskaan."
"Odottakaa, kun selitän."
"Flesselles, Berthier ja Foulon olivat kuitenkin rikollisia", koetti
Pitou huomauttaa.
"Tietysti, samoin kuin Sartines ja Maurepas olivat rikollisia, samoin kuin d'Argenson ja Philippeaux olivat ennen heitä, samoin kuin Law oli sellainen, samoin kuin Duvernoy, Leblancit ja Parisit, samoin kuin Fouquet ja Mazarin, samoin kuin Semblancey, samoin kuin Enguerrand de Marigny, samoin kuin Brienne on Calonnen mielestä, samoin kuin Calonné on Neckerin mielestä, samoin kuin Necker on sen ministerin mielestä, joka meillä on kahden vuoden päästä."
"Oho, tohtori", väitti Billot, "Necker ei koskaan ole rikollinen!"
"Samoin kuin te olette kerran, rakas Billot, nuoren Pitoun mielestä, kun joku Pittin kätyri on selittänyt hänelle ensin muutamia periaatteita tarjoten haarikallisen viinaa ja kymmenen frangia kapinapäivältä. Sanalla rikollinen tarkoitetaan vallankumouksen aikana aina niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me. Kaikki saamme sen kerran osaksemme, suuressa tai pienessä määrässä. Muutamat saavat sitä kantaa niin kauan, että kansalaiset kirjoittavat sen heidän haudalleen. Toiset niin kauan, että jälkimaailma saa muuttaa tämän nimityksen. Rakas Billot, tämän kaiken minä huomaan; siksi eivät kunnon miehet saa väistyä."
"Vaikkapa kunnon miehet väistyvätkin", sanoi Billot, "niin vallankumous jatkuu yhtäkaikki, sillä se on kerta kaikkiaan päässyt vauhtiin."
Uusi hymy ilmestyi Gilbertin huulille.
"Suuri lapsi!" sanoi hän. "Te jätätte auran kurjen, päästätte hevoset vapaiksi ja sanotte: Hyvä, ei aura minua tarvitse, aura kyntää yksinäänkin vaon. Mutta, ystäväni, kuka on tämän vallankumouksen pannut toimeen? Kunnon miehet, eikö totta?"
"Sitä suurempi kunnia Ranskalle. Minun mielestäni on Lafayette kunnon
mies, Bailly kunnon mies, Necker on kunnon mies, ja mielestäni ovat
Elie, Hullin ja Maillard, jotka taistelivat kanssani, kunnon miehiä.
Minun mielestäni te itsekin…"
"No siis, Billot, jos kunnon miehet, jos te, minä, Maillard, Hullin,
Elie, Necker, Bailly, Lafayette jättävät kaikki, niin kuka toimii?
Nuo pahantekijät, nuo murhamiehet, nuo rikolliset, joista mainitsin;
Pittin kätyrien kätyrit…"
"Vastatkaahan jotakin tähän, ukko Billot", sanoi Pitou, jonka Gilbert oli sanoillaan voittanut puolelleen.
"Siinä tapauksessa tartutaan aseisiin ja ammutaan niitä kuin koiria", sanoi Billot.
"Odottakaahan. Ketkä tarttuvat aseisiin?"
"Kaikki."
"Billot, Billot, muistakaahan eräs asia, hyvä ystävä. Mistä me tänä hetkenä puhumme?"
"Se on politiikkaa, herra Gilbert."
"Mutta politiikassa ei ole mitään ehdotonta rikosta. Ihminen on rikollinen tai kunniallinen sen mukaan, loukkaako vai hyödyttääkö hän tuomitsevan etuja. Ne, joita te sanotte rikollisiksi, keksivät teoilleen erikoisen puolustuksen, ja monet, joilla suoranaisesti täi välillisesti on ollut hyötyä näistä rikoksista, tulevat itsestään kunniallisiksi ihmisiksi. Kun näin pitkälle olemme päässeet, olkaamme varuillamme, ukko Billot, olkaamme varuillamme. Kansaa on liikkeellä ja hevosia on auran aisoissa. Ja aura menee ilman meitäkin eteenpäin."
"Sehän on kamalaa", sanoi maanviljelijä. "Mutta jos se menee eteenpäin, niin mihin joudumme?"
"Jumala sen tietää", sanoi Gilbert. "Minä en ainakaan tiedä."
"Ellette te tiedä, joka olette oppinut, niin kuinka minä sen tietäisin, joka olen oppimaton? Minä siis arvelen…"
"Mitä arvelette, Billot?"
"Minä arvelen, että viisainta on Pitoun ja minun palata Pisseleuxiin. Me tartumme auraan, oikeaan auraan, joka on tehty raudasta ja puusta, jolla käännetään maata, emmekä siihen, joka on luotu luusta ja lihasta ja jota sanotaan Ranskan kansaksi ja joka potkaisee taapäin kuin hurja hevonen. Me kasvatamme viljaa emmekä vuodata verta; me elämme vapaina, iloisina ja omina herroinamme. Selittäkää, selittäkää, herra Gilbert. Minä tahdon toki tietää, mihin suuntaan menen."
"Odottakaahan hetkinen, kunnon ystävä", sanoi Gilbert. "Minä en tiedä, mihin suuntaan menen, senhän sanoin jo äsken. Mutta minä tahdon mennä, yhä vain mennä eteenpäin. Velvollisuuteni on selvä ja elämäni kuuluu Jumalalle. Mutta tekoni ovat velkaa, jonka suoritan isänmaalle, kunhan omatuntoni sanoo: Gilbert, sinä kuljet oikeaa tietä. Muuta en kaipaa. Jos erehdyn, niin ihmiset rankaisevat minua, mutta Jumala antaa anteeksi."
"Mutta joskus ihmiset rankaisevat niitäkin, jotka eivät erehdy.
Sanoittehan sen äsken itse."
"Ja sanon sen uudelleen. Yhtäkaikki, minä pysyn päätöksessäni. Erehdyn tai en, minä jatkan. En voi väittää, että tulos kyllä näyttää voimattomuuteni, sillä Jumala estää minua sellaista väittämästä, mutta onhan Herra sanonut: Ihmisille rauha ja hyvä tahto. Olkaamme siis niitä, joille Herra lupaa rauhan. Katsohan Lafayettea sekä Amerikassa että Ranskassa. Hän käyttää jo kolmatta valkoista hevosta, ottamattakaan lukuun niitä, joita hän vastaisuudessa käyttää. Katso Baillytä, joka käyttää keuhkojaan, katso kuningasta, joka käyttää kansansuosiotaan. Älkäämme, Billot, olko itsekkäitä. Käyttäkäämme hiukan voimiamme. Jää meidän luoksemme, Billot."
"Mutta miksi, ellemme voi pahaa estää?"
"Billot, älä koskaan uusi tuota sanaa, sillä en enää kunnioittaisi sinua yhtä paljon. Olethan sinä saanut tuntea nyrkiniskuja, pyssyntukin tyrkkäyksiä ja painetin pistoksia, tahtoessasi pelastaa Foulonin ja Berthierin."
"Olen kyllä ja oikein runsaasti", vastasi maanviljelijä, koskettaen vieläkin arkoja jäseniään.
"Olivat vähällä puhkaista minulta silmät", sanoi Pitou.
"Ja tämä kaikki turhan tähden", lisäsi Billot.
"No niin, jos sen sijaan että teitä oli kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä yhtä rohkeaa, teitä olisi ollut sata, kaksisataa, kolmesataa, niin olisitte tuon onnettoman pelastaneet kamalasta kuolemasta, olisitte säästäneet kansalta tahran. Juuri sen vuoksi, sen sijaan että menisitte maalle, jossa on jokseenkin rauhallista, Billot, vaadin, niin paljon kuin voin vaatia teiltä, että jäätte Pariisiin, jotta minulla olisi käytettävänä voimakkaat käsivarret ja kunnon sydän, jotta voisin tarkistaa työtäni ja älyäni teidän terveen järkenne ja puhtaan isänmaallisuutenne valossa. Jotta voisimme jakaa, ei rahaa, sillä sitä meillä ei ole, vaan rakkautta isänmaata ja yhteistä hyvää kohtaan, jotta olisit kätyrini noiden onnettomien harhaan eksyneitten keskuudessa, jotta olisit sauvani horjahtaessani, sauvani iskiessäni."
"Ollakseni sokea koira", sanoi Billot ylevän yksinkertaisesti.
"Juuri niin", lausui Gilbert samalla äänellä.
"Minä suostun", sanoi Billot. "Minä teen kaikki, mitä tahdotte."
"Minä tiedän, että jätät siten kaikki, omaisuutesi, vaimosi, lapsesi, onnesi, Billot! Mutta en tarvitse sinua kauan aikaa, ole siitä varma."
"Ja mitä minä teen?" kysyi Pitou.
"Sinä", sanoi Gilbert katsellen lapsellista, kookasta ja vaatimatonta poikaa, "sinä palaat Pisseleuxiin, lohdutat hänen vaimoaan ja selität, minkä jalon tehtävän hän on ottanut suorittaakseen."
"Heti", sanoi Pitou vapisten ilosta ajatellessaan saada palata
Catherinen luo.
"Billot", lausui Gilbert, "antakaa hänelle määräykset."
"Tässä ne ovat", sanoi Billot.
"Minä kuuntelen."
"Minä nimitän Catherinen talon emännäksi. Ymmärrätkö?"
"Entä rouva Billot?" sanoi Pitou hämmästyen siitä, että valta tällä tavalla joutui äidiltä tyttärelle.
"Pitou", sanoi Gilbert, joka oli huomannut Billotin ajatuksen huomatessaan heikon punan nousevan hänen otsalleen, "muista tämä arabialainen sananlasku: Kuunnella on samaa kuin totella."
Pitou punastui vuorostaan. Hän oli melkein käsittänyt ja ymmärtänyt epähienoutensa.
"Catherine on perheen älykkäin jäsen", sanoi Billot suorasukaisesti painostaakseen ajatustaan.
Gilbert nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
"Siinäkö kaikki?" kysyi poika.
"Minun puolestani."
"Mutta ei minun puolestani", sanoi Gilbert.
"Minä kuuntelen", sanoi Pitou päättäen panna täytäntöön Gilbertin äsken lausuman arabialaisen sananlaskun.
"Sinä viet minulta kirjeen Louis-le-Grandin kouluun", lisäsi Gilbert. "Annat tämän kirjeen apotti Bérardierille. Hän jättää huostaasi Sébastienin. Sinä tuot hänet tänne, minä syleilen häntä ja sinä viet hänet Villers-Cotteretsiin, missä jätät hänet apotti Fortierin huostaan, jotta Sébastien ei käyttäisi aikaansa hukkaan. Sunnuntaisin ja torstaisin hän saa lähteä kanssani kävelemään; liiku hänen kanssaan pelkäämättä tasangoilla ja metsissä. Minun rauhallisuudelleni ja hänen terveydelleen on parempi, että hän on siellä kuin täällä."
"Kyllä ymmärrän", jatkoi Pitou ihastuen siitä, että saisi olla lapsuudenystävänsä seurassa ja saisi ehkä jotakin vastinetta nyt jo varttuneemmille tunteilleen, jotka olivat heränneet, kun hän kuuli Catherinen nimen.
Hän nousi, sanoi jäähyväiset hymyilevälle Gilbertille ja miettivälle
Billotille.
Sitten hän juosten läksi etsimään rintaveljeään Sébastien Gilbertiä apotti Bérardierin luota.
"Ja me", sanoi Gilbert Bitoulle, "tehkäämme työtä!"