XL
ODOTTAMATON LOPPU
Tuskan jälkeen pidot joko kiihoittavat tuskaa tai sammuttavat sen. Kahden tunnin päästä Pitou huomasi, ettei hänen tuskansa ollutkaan kasvanut.
Hän nousi, vaikka kukaan tovereistaan ei enää jaksanut nousta.
Hän piti puheen spartalaisten raittiudesta, vaikka he olivat tukkihumalassa, ja kehoitti kaikkia lähtemään kävelemään, vaikka he kuorsasivat pöydän alla.
Haramontin nuorien tyttöjen kunniaksi on sanottava, että he olivat poistuneet ennen jälkiruokaa, eikä heidän päänsä, jalkansa tai sydämensä olleet millään tavalla häiriintyneet.
Urhoollisista urhoollisin Pitou ei voinut olla tekemättä muutamia johtopäätöksiä.
Kaikesta rakkaudesta, kauneudesta ja rikkauksista ei hänen sieluunsa eikä mieleensä ollut jäänyt muuta kuin Catherinen viimeinen katse ja viimeiset sanat.
Muistinsa puolihämärässä valossa hän ajatteli Catherinen monta kertaa koskettaneen hänen käteensä, tytön olkapään ystävällisesti koskettaneen hänen olkapäähänsä, ja väittelyn keskelläkin olivat muutamat neidon tuttavallisuudet ilmaisseen viehkeyttä ja erikoista kauneutta.
Silloin hän vuorostaan huumaantui siitä, minkä kylmäverisenä oli lyönyt laimin; hän etsi ympäriltään jotakin kuin heräävä mies.
Hän kysyi, miksi hän oli niin ankara nuorta tyttöä kohtaan, jossa oli rakkautta, suloa ja armautta; naista kohtaan, jolla elämänsä alussa hyvinkin saattoi olla harhakuvansa. Olihan jokaisella unelmansa!
Pitou ihmetteli myös, miksi hän, karhu, ruma ja köyhä, olisi heti voinut herättää rakkauden tunteita nuoressa tytössä, kun ihan hänen lähellään kaunis aatelismies, koko seudun riikinkukko, vaivautui levittelemään pyrstöänsä. Silloin hän huomasi itselläänkin olevan joitakin ansioita. Ja hän vertasi itseään orvokkiin, joka salassa ja muiden huomaamatta tuoksuu.
Vertaus tuoksumisesta oli kyllä melkein liiankin tosi, mutta onhan totuus viinissä, vaikkapa vain Haramontin viinissä.
Kun Pitou tällä tavalla oli voittanut huonot ajatuksensa, tunnusti hän menetelleensä sopimattomasti, jopa moitittavastikin, nuorta tyttöä kohtaan. Hän myönsi, että tällä tavalla hän voi herättää suoranaista inhoa itseään kohtaan ja että siis menettely oli ollut perin väärä. Jos Pitou osoittaa huonoja luonteen ominaisuuksia, niin Catherine tietysti herra Charnyn lumoamana saa siitä tekosyyn, jonka nojalla hän ei tahdo huomatakaan Pitoun loistavia, hyviä ominaisuuksia.
Hänen oli siis osoitettava Catherinelle, kuinka oivallinen luonne hänellä oli. Mutta miten?
Tavallinen mielistelijä olisi sanonut: Tuo tyttö pettää minua ja ilvehtii kanssani; minä saatan hänet häpeämään lemmenseikkailujaan kuin kelvottomia tekoja. Minä teen hänet araksi, syöksen hänet häpeään, teen hänen tiensä lemujenkohtauspaikalle ohdakkeiseksi.
Mutta Pitou, jolla oli hyvä ja kaunis sielu, viinin ja onnen kuumentama, päätti saada Catherinen siihen määrään häpeämään haluttomuuttaan rakastaa hänen kaltaistaan oivallista nuorukaista, että hän joskus voisi tunnustaa ajatelleensa toisella tavalla.
Meidän täytyy tunnustaa, että puhdasajatuksinen Pitou ei voinut otaksua, että kaunis, siveä, ylpeä Catherine voisi herra Isidorille olla muuta kuin keikaileva tyttö, joka hymyili hänen pitsikaulukselleen, nahkahousuilleen ja kannussaappailleen.
Mutta mitäpä välitti juopunut Pitou siitä, että Catherine oli mieltynyt kaulukseen ja kannuksiin?
Jonakin päivänä herra Isidor menisi kaupunkiin, naisi jonkun kreivittären, ei katsoisikaan Catherineen, ja koko romaani olisi unohtunut.
Viini herätti urhoollisessa Haramontin kansalliskaartin päällikössä kaikki nämä ajatukset, joista vanha mies olisi voinut ylpeillä.
Todistaakseen Catherinelle, että hän oli kunnon mies, hän päätti sana sanalta peruuttaa kaikki tänään lausumansa pahat sanat. Sitä varten oli ensiksi tavattava Catherine.
Eiväthän tunnit merkinneet mitään humaltuneelle miehelle, jolla ei ollut kelloa. Astuttuaan muutaman askeleen talosta hän oli yhtä humaltunut kuin Bacchus tai tämän rakas poika Thespis.
Hän ei muistanut eronneensa Catherinen seurasta kolme tuntia sitten ja Catherinen ehtineen kotiinsa vajaassa puolessa tunnissa.
Hän riensi metsän halki suoraan puiden lomitse oikaistakseen tien mutkat.
Jättäkäämme hänet menemään puiden lomitse, pensaitten ja orjantappuroiden läpi, jolloin hän kepillään lyömällä ja potkimalla pilasi Orleansin herttuan metsää, joka antoi joka iskun korkojen kanssa takaisin.
Palatkaamme Catherinen luo, joka mietteissään ja epätoivoissaan palasi äitinsä jäljestä kotiin.
Muutaman askeleen päässä talosta on suo, ja siinä rinnakkain tulleiden hevosten täytyi kulkea perätysten.
Muori Billot ajoi edellä. Catherine aikoi vuorostaan mennä, kun kuuli hiljaisen vihellysmerkin.
Hän kääntyi, näki siimeksessä Isidorin lakeijan lakin kultakoristeen ja antoi äitinsä yksinään jatkaa matkaansa, kuten tämä tekikin rauhallisesti, sillä oltiinhan vain sadan askeleen päässä talosta. Lakeija tuli Catherinen luo.
"Neiti", sanoi lakeija, "herra Isidorin täytyy saada tavata teitä vielä tänä iltana. Odottakaa kello yhdentoista aikaan itse määräämällänne paikalla."
"Hyvä Jumala!" sanoi Catherine. "Onko onnettomuus kohdannut häntä?"
"En tiedä, neiti. Mutta hän sai tänä iltana Pariisista mustalla sinetillä suljetun kirjeen. Olen täällä odottanut jo kokonaisen tunnin."
Kello löi kymmenen Villers-Cotteretsin kirkontornissa, ja lyönnit kiitivät perätysten pronssisiivillään ilman halki.
Catherine katsoi ympärilleen.
"Tämä paikka on syrjäinen ja hämärä. Odotan täällä isäntäänne", sanoi
Catherine.
Lakeija nousi hevosen selkään ja läksi täyttä laukkaa ajamaan.
Voiko Isidor tulla sellaiseen aikaan ilmoittaman muusta kuin onnettomuudesta? Rakkauskohtaus valitsee aina hymyilevämmät muodot.
Mutta eihän nyt ollut puhe siitä. Isidor pyysi saada tavata häntä yöllä mihin aikaan tahansa ja missä tahansa. Hän olisi odottanut Isidoria vaikka Villers-Cotteretsin hautuumaalla keskellä yötä.
Hän ei siis tahtonut edes ajatella; hän suuteli äitiään, sanoi hyvää yötä ja meni huoneeseensa muka nukkumaan.
Äiti ei epäillyt mitään, riisui yltään ja meni levolle.
Ja vaikka naisparka olisikin jotakin epäillyt, niin eihän hän voinut tehdä mitään, koska Catherine kerran oli määrätty emännäksi.
Tultuaan huoneeseensa Catherine ei riisunut yltään eikä mennyt levolle. Hän odotti.
Hän kuuli kellon lyövän puoliyksitoista ja sitten neljännestä vaille yksitoista. Silloin hän sammutti lamppunsa ja laskeutui portaita alas ruokasaliin.
Ruokasalin ikkunat olivat maantielle päin. Hän avasi ikkunan ja hyppäsi ulos.
Hän jätti ikkunan auki voidakseen palata, työntäen vain luukkua paremmin kiinni.
Sitten hän yön pimeydessä juoksi kohtaamispaikalle, ja siellä hän sykkivin sydämin, vapisevin jaloin, käsi polttavalla otsallaan, toinen povellaan odotti.
Hänen ei tarvinnut odottaa pitkää aikaa. Kuului kavioiden kopsetta.
Catherine astui askeleen eteenpäin.
Isidor oli hänen luonaan. Lakeija pysytteli loitompana.
Laskeutumatta ratsun selästä Isidor ojensi käsivartensa, nosti hänet satulaan ja suuteli häntä sanoen:
"Catherine, veljeni Georges tapettiin eilen Versaillesissa.
Catherine, veljeni Olivier kutsuu minua luokseen. Minä lähden."
Kuului tuskainen huudahdus, Catherine painoi lujasti Isidoria rintaansa vasten.
"He ovat tappaneet veljenne Georgesin", huudahti hän; "he tappavat teidätkin."
"Catherine, käyköön miten tahansa, vanhin veljeni odottaa minua.
Catherine, tiedättehän, että rakastan teitä."
"Jääkää, jääkää", huudahti Catherine, joka Isodorin sanoista ei käsittänyt muuta kuin että hän läksi pois.
"Mutta kunnia, Catherine! Ja veljeni Georges! Ja kosto!"
"Kuinka minä olen onneton", vaikeroi Catherine.
Ja hän vaipui kalpeana ja läähättäen rakastajansa syliin.
Kyynel valui Isidorin silmästä ja putosi tytön kaulalle.
"Te itkette", sanoi Catherine. "Kiitos, te rakastatte minua!"
"Rakastan, rakastan, Catherine. Vanhin veljeni kirjoittaa minulle:
Tule! Minun täytyy totella."
"Menkää siis", sanoi Catherine, "minä en teitä pidätä."
"Viimeinen suudelma, Catherine."
"Hyvästi!"
Ja nuori tyttö alistui kohtaloonsa, sillä hän tiesi, että mikään ei voinut Isidoria estää täyttämästä vanhemman veljensä käskyä. Catherine liukui satulasta maahan.
Isidor käänsi kasvonsa poispäin, huokasi, epäröi hetkisen. Mutta hän oli saanut ehdottoman lähtömääräyksen. Hän kannusti hevosensa täyteen laukkaan ja huusi kerran vielä Catherinelle hyvästi. Lakeija seurasi häntä vainioiden poikki.
Catherine jäi siihen paikkaan, mihin oli pudonnut sulkien ruumiillaan kaidan tien.
Melkein samassa ilmestyi Villers-Cotteretsin puolelta mies pienelle kukkulalle. Hän astui nopeasti taloa kohden, ja hänen jalkansa osui tiellä viruvaan elottomaan olentoon.
Hän menetti tasapainonsa, horjahti, kaatui ja tunnusteli taintunutta kädellään.
"Catherine!" huudahti hän. "Catherine kuollut!"
Hän huusi niin kamalasti, että talon koirat alkoivat ulvoa.
"Voi", jatkoi hän, "kuka on surmannut Catherinen?"
Ja hän istui maassa vavisten, kalpeana, jähmettyneenä, pitäen polviensa varassa tätä hengettömältä tuntuvaa ruumista.
* * * * *
Jatkona ilmestyy romaani "Kreivitär de Charny."