XXXIX
HUNAJA JA MARUNA
Catherine oli järjestänyt niin, että hän saattoi olla kahdenkesken
Pitoun kanssa, vaikka muori Billot olikin läsnä.
Kunnon muori Billot oli tavannut muutamia tuttavia, jotka seurasivat hänen hevostaan pitäen keskustelua yllä. Catherine oli yhdelle näistä luovuttanut oman hevosensa ja palasi kotiin metsän kautta Pitoun seurassa, joka oli karannut voittojuhlastaan.
Tämänlaatuiset järjestelyt eivät hämmästytä maaseudulla ketään, siellä kun kaikki salaisuudet kadottavat merkityksensä siksi, että kaikki ovat suvaitsevaisia toisia kohtaan.
Olihan luonnollista, että Pitou tahtoi keskustella rouva ja neiti
Billotin kanssa. Ehkä ei sitä kukaan tullut huomanneeksikaan.
Tänä päivänä oli kaikilla omat harrastuksensa metsän hiljaisuudessa ja varjossa. Metsäisillä seuduilla kaikki, mikä koskee kunniaa tai onnea, etsii suojaa vuosisatoja vanhojen tammien suojasta.
"Tässä minä olen, neiti Catherine", sanoi Pitou jouduttuaan toisista erilleen.
"Miksi ette pitkään aikaan ole käynyt meillä?" kysyi Catherine.
"Siinä olette tehnyt rumasti."
"Mutta, neiti", lausui Pitou hämmästyksissään, "tiedättehän varsin hyvin itse…"
"Minä en tiedä mitään… siinä olette tehnyt väärin."
Pitou puristi huulensa yhteen. Häntä vaivasi Catherinen valehteleminen.
Catherine huomasi sen. Katsoihan Pitou tavallisesti suoraan silmiin.
Nyt hän katsoi syrjään.
"Minulla olisi teille muutakin asiaa, herra Pitou", sanoi Catherine.
"Vai niin!"
"Tässä eräänä päivänä näitte minut metsämajassa…"
"Näinkö minä teidät siellä?"
"Kyllähän te tiedätte."
"Kyllä tiedänkin."
Catherine punastui.
"Mitä te siellä teitte?" kysyi hän.
"Tunsitteko siis minut?" kysyi Pitou ystävällisesti moittivalla äänellä.
"En ensiksi, mutta kyllä sitten myöhemmin."
"Mitä tarkoitatte tuolla: myöhemmin?"
"Ihminen on toisinaan hajamielinen, kävelee ajattelematta mitään, mutta ajattelee vasta myöhemmin."
"Se on kyllä totta."
Catherine vaikeni, Pitou samoin. Molemmilla oli siksi paljon ajateltavaa, että he eivät olisi voineet puhella oikein vapaasti.
"Te se siis olitte?" sanoi Catherine.
"Niin olin, neiti."
"Mitä siellä teitte? Olitteko piilossa?"
"Piilossako? En. Miksi olisin ollut piilossa?"
"No, uteliaisuudesta…"
"Neiti, minä en ole utelias."
Catherine polki kärsimättömänä maata pienellä jalallaan.
"Se on ainakin totta, että olitte siellä, ettekä tavallisesti oleile niillä tienoin."
"Neiti, näittehän minun lukevan."
"En tiedä."
"Koska näitte minut, pitäisi teidän se tietää."
"Näin kyllä teidät, mutta ohimennen. Ja… te luitte siis?"
"Täydellisiä kansalliskaartilaista."
"Mitä se on?"
"Kirja, josta opin taktiikkaa opettaakseni sitten sotilailleni. Ja jotta voisi huolellisesti tutkia, täytyy mennä syrjäiseen paikkaan."
"Se on kyllä totta. Ja tuolla metsänreunassa ei teitä siis mikään häirinnyt?"
"Ei mikään."
Taas he olivat vaiti. Muori Billot ja hänen seuralaisensa menivät yhä eteenpäin.
"Kun tuolla tavalla tutkitte, meneekö siihen pitkäkin aika?" kysyi
Catherine.
"Toisinaan päiväkausia, neiti."
"Siis", huudahti Catherine, "olitte ollut siellä jo kauan?"
"Hyvin kauan."
"Kummallista, etten tullessani nähnyt teitä", sanoi nuori tyttö.
Ja hän valehteli niin rohkeasti, että Pitou oli melkein uskomaisillaan hänen sanojaan. Mutta samalla hän häpesi Catherinen vuoksi; hän oli rakastunut, siis arka. Näiden omituisuuksien vuoksi hän kävi varovaiseksi.
"Minä kai nukuin", sanoi hän. "Sellaista sattuu toisinaan, kun on tehnyt paljon ajatustyötä."
"Ja nukkuessanne minä menin metsään etsimään varjoisaa paikkaa. Minä menin… huvihuoneelle asti."
"Vai niin", lausui Pitou, "huvihuoneelle… mille huvihuoneelle?"
Catherine punastui taas. Tällä kertaa oli Pitoun kysymys liian teennäisen tyyni.
"Charnyn huvihuoneelle", sanoi Catherine koettaen puolestaan olla rauhallinen. "Siellä kasvaa parasta rabarberia."
"Vai niin."
"Olin polttanut käteni pyykinpesussa ja tarvitsin rabarberia."
Ange loi katseensa hänen käsiinsä niinkuin olisi koettanut uskoa
Catherinen sanoja.
"Jalkani… jalkani… minä poltin", sanoi Catherine nopeasti.
"Ja löysittekö?"
"Oikein erinomaista. Näettehän, etten onnu vähääkään."
— Hän ontui vielä vähemmän silloin, — ajatteli Pitou; — hän juoksi pakoon kuin hirvi kanervakankaalla.
Catherine kuvitteli onnistuneensa selittelyssään ja uskoi, ettei
Pitou ollut mitään nähnyt eikä tiennyt mitään.
Hänet valtasi ilo, joka ei ollut laisinkaan sovelias hänen kaltaiselleen puhtaalle olennolle.
"Herra Pitou oli siis minulle vihainen", sanoi hän. "Herra Pitou ylpeilee uudesta asemastaan. Herra Pitou halveksii meitä talonpoikia päästyään upseeriksi."
Pitou loukkaantui. Hän oli tehnyt suuren uhrauksen, ja sellainen, vaikkakin se salataan, vaatii palkkansa. Mutta kun sensijaan Catherine näytti koettavan pettää häntä, tekevän pilkkaa, epäilemättä vertailemalla häntä Isidor de Charnyhyn, silloin kaikki Pitoun hyvät aikeet haihtuivat. Itserakkaus on nukkuva käärme, jonka päälle on vaarallista astua, ellei sitä samalla murskaa.
"Neiti", lausui Pitou, "minusta tuntui, että pikemmin te olitte minulle vihainen."
"Miksi?"
"Ensiksi ajoitte minut pois talosta kieltäytyen antamasta minulle työtä. En ole siitä ilmoittanut mitään herra Billotille. Onhan minulla, Jumalan kiitos, kädet ja sydän, joiden avulla voin tulla toimeen."
"Minä vakuutan teille, herra Pitou…"
"Jo riittää, neiti. Tehän olette emäntä talossanne. Te olette ajanut minut pois. Mutta kun menitte Charnyn huvimajaan ja koska olin lähettyvillä ja näitte minut, olisi teidän pitänyt puhutella minua eikä juosta pakoon kuin omenavaras."
Käärme oli purrut. Catherine oli menettänyt kaiken turvallisuutensa.
"Juosta pakoon?" sanoi hän. "Juoksinko minä pakoon?"
"Niinkuin talonne olisi ollut ilmitulessa, neiti. Tuskin ennätin panna kirjani kiinni, kun te jo olitte Cadetin selässä, jonka olitte piilottanut puiden suojaan ja joka oli kalvanut kuoren eräästä pyökistä ja siis pilannut sen kokonaan."
"Pilannut puun? Mitä te nyt kerrottekaan, herra Pitou?" sopersi
Catherine, joka tunsi varmuutensa alkavan haihtua.
"Onhan se luonnollista", jatkoi Pitou; "sillä aikaa kun te etsitte rabarberia, kalvoi Cadet puuta, ja tunnissa hevonen ehtii kalvaa hiton paljon."
Catherine huudahti:
"Tunnissa!"
"Hevonen ei mitenkään ennätä sillä tavalla kalvaa puut vähemmässä ajassa kuin tunnissa. Poimitte kai rabarberia niin montaa haavaa varten kuin saatiin yhteensä Bastiljin valloituksessa. Sehän on mainio kasvi haavahauteita varten."
Catherine oli kalpea ja avuton; hän ei osannut sanoa sanaakaan. Pitou vaikeni myös vuorostaan. Hän oli jo saanut kylliksi.
Muori Billot oli pysähtynyt tienhaaraan ja sanoi tuttavilleen hyvästi.
Pitou kärsi itse, sillä hän oli iskenyt haavan, jonka tuottaman tuskan hän varsin hyvin käsitti. Hän seisoi vuoroin kummallakin jalallaan kuin lentovalmis lintu.
"No, mitä upseeri sanoo?" huusi muori Billot.
"Hän sanoo haluavansa lausua teille hyvästi, muori Billot."
"Ei vielä, jääkää", sanoi Catherine melkein epätoivoisella äänellä.
"Hyvästi sitten", sanoi muori Billot. "Tuletko, Catherine?"
"Sanokaahan minulle totuus", kuiskasi nuori tyttö.
"Mikä, neiti?"
"Ette siis olekaan ystäväni?"
"Oi!" lausui onneton nuorukainen, joka rakkaudessa kokemattomana oli joutunut hoitamaan uskotun onnetonta tehtävää; siitä toimesta ainoastaan ovelat osaavat hankkia itselleen hyötyä itserakkautensa kustannuksella.
Pitou tunsi salaisuuden olevan huulillaan. Hän tunsi, että yhdellä ainoalla sanalla Catherine voisi saada hänet kokonaan valtaansa.
Mutta samalla hän tiesi olevansa hukassa, jos hän puhuisi. Hän tunsi kuolevansa sinä päivänä, jona Catherine ilmaisisi sen mitä hän tähän asti ainoastaan aavisti. Tämän tähden hän oli vaiti kuin roomalainen.
Hän kumarsi Catherinelle niin kunnioittavalla tavalla, että se koski nuoren tytön sydämeen. Hän kumarsi kohteliaasti hymyillen muori Billotille ja katosi metsään. Catherine ei voinut hillitä itseään, vaan astui askeleen kuin hyökätäkseen hänen jälkeensä.
Muori Billot sanoi tyttärelleen:
"Hän on kunnon poika. Hän on oppinut, ja hänellä on hyvä sydän."
Yksin jäätyään alkoi Pitou tuumia itsekseen.
"Tätäkö sanotaan rakkaudeksi? Toisinaan se on hyvin suloista, toisinaan hyvin katkeraa."
Poikaparka oli niin kokematon, ettei tiennyt rakkaudessa olevan sekä hunajaa että marunaa ja että herra Isidor oli ottanut hunajan.
Tästä hetkestä alkaen, jolloin hän oli kamalasti kärsinyt, tunsi Catherine Pitouta kohtaan jonkinlaista pelkoa, jota tunnetta hänellä ei ollut muutamaa päivää aikaisemmin tätä vaaratonta ja hullunkurista olentoa kohtaan.
Kun ei voi herättää rakkautta, on pelonkin herättäminen mieluista.
Ja Pitou, joka pani suuren painon mieskohtaiselle arvolleen, olisi
ollut jokseenkin mielissään, jos olisi tiennyt, millaisia tunteita
Catherinen sielussa liikkui.
Mutta kun hän ei voinut aavistaa naisen ajatuksia puolentoista penikulman päästä, itki hän vain ja lauloi suuren joukon kansanlauluja, joissa oli murheelliset sanat ja hyvin surullinen nuotti.
Hänen armeijansa olisi hyvinkin pian tuntenut pettymystä, jos olisi kuullut kenraalinsa laulavan näin haikeita lauluja.
Itkettyään, laulettuaan ja käveltyään paljon Pitou palasi asuntoonsa, jonka ovelle hänen haramontilaiset ihailijansa olivat panneet asestetun vartijan, sillä tavalla kunnioittaakseen häntä.
Vahdilla ei ollut enää pyssyä olallaan, sillä hän oli aika humalassa.
Hän nukkui kivipenkillä, pyssy polvien välissä.
Pitou herätti hänet hämmästyneenä.
Hän sai silloin kuulla, että nuo kolmekymmentä miestä olivat panneet toimeen pidot Haramontin ravintoloitsijan Tellierin luona, että kaksitoista kaikkein innostuneinta naista siellä seppelöi voittajat ja että kunniapaikka oli pidätetty Haramontin Turennelle, joka oli voittanut naapurikylän Condén.
Pitoun sydän oli siksi paljon kärsinyt, että hän tunsi vatsassaan tyhjyyttä. "On ihmetelty", sanoo Chateaubriand, "kuinka paljon kyyneliä juoksee kuninkaan silmistä, mutta ei koskaan ole mitattu sitä tyhjyyttä, jonka kyyneleet jättävät täysikasvuisen vatsaan."
Kun Pitou kunniavahtinsa saattamana saapui juhlahuoneeseen, otettiin hänet vastaan sellaisilla hurraa-huudoilla, että seinät tärisivät. Hän kumarsi ääneti, istuutui ja rauhallisesti kuten aina hyökkäsi vasikanpaistin ja salaatin kimppuun.
Tätä hän jatkoi siksi, kunnes sydän rauhoittui ja vatsa täyttyi.