XXXVIII
CATHERINE PUOLESTAAN HARRASTAA VALTIOTAITOA
Ukko Clouis sai kiväärinsä, sillä olihan Pitou rehellinen poika; kun hän kerran jotakin lupasi, piti hän myös sanansa.
Käytyään kymmenen kertaa ukko Clouisin luona Pitousta oli tullut täydellinen krenatööri.
Pahaksi onneksi ukko Clouis ei osannut marssiliikkeitä yhtä hyvin kuin asetemppuja. Kun hän oli selittänyt käännöksen ja puolikäännöksen, olivat hänen tietonsa lopussa.
Pitou turvautui silloin Käytännölliseen ranskalaiseen sotilaaseen ja Kansalliskaartin käsikirjaan, jotka juuri silloin olivat ilmestyneet, maksaen niistä ecun. Päällikkönsä jalomielisten uhrauksien kautta oppi Haramontin kansalliskaarti liikkumaan jokseenkin hyvin harjoituskentällään.
Kun Pitou huomasi harjoitusten käyvän monimutkaisemmiksi, matkusti hän Soissonsiin, missä oli sotilasmajoitus. Siellä hän näki oikeiden upseerien johtavan oikeita pataljoonia, ja yhdessä päivässä hän oppi enemmän kuin kirjoista lukemalla kahdessa kuukaudessa.
Tällä tavalla oli kaksi kuukautta kulunut — kaksi kuukautta työssä ja kuumeessa.
Pitou oli kunnianhimoinen, lisäksi rakastunut, vieläpä onnettomasti rakastunut. Ja kuinka pienen korvauksen hän saikaan! Saadessaan runsaasti kunniaa Pitou oli samalla tuntenut, miten hänessä eli väkevänä se, mitä psykologit nerokkaasti sanovat eläimeksi.
Pitoussa oli eläin saanut säälimättä uhrautua sielulle. Tämä mies juoksi niin paljon, liikutti niin paljon jäseniään, terästi niin paljon ajatuksiaan, että sopi ihmetellä hänen vielä etsivän sydämelleen lohdutusta. Ja kuitenkin hän niin teki.
Kuinka monta kertaa hän harjoitusten jälkeen, jotka seurasivat melkein aina yöllisiä oppitunteja, menikään Largnyn ja Nouen vainioiden poikki, sitten koko metsän halki, päästäkseen Boursonnen maiden rajalle vaanimaan Catherinea, joka aina uskollisesti tuli sinne.
Catherine jätti talon työt tunniksi tai pariksi ja meni pieneen huvihuoneeseen, joka oli keskellä Boursonnen linnaan kuuluvaa kaniinitarhaa, tapaamaan rakasta Isidoriaan, onnellista kuolevaista, joka oli yhä ylpeämpi ja kauniimpi nyt, kun kaikki kärsivät ja rumenivat hänen ympärillään.
Mitä tuskaa Pitou kärsikään, mihin alakuloisiin päätelmiin hän tulikaan ajatellessaan, kuinka epätasaisesti onnen lahjat jakaantuivat!
Hän, jota Haramontin, Taillefontainen ja Vivièresin tytöt etsivät, joka myös olisi voinut tavata näitä metsässä, komeilla kuin onnellinen rakastaja ainakin, tulikin mieluummin itkemään kuin piesty lapsi herra Isidorin huvihuoneen suljetun oven taakse.
Pitou rakasti Catherinea, rakasti intohimoisesti, sitä enemmän, kun piti häntä itseään parempana. Hän ei enää ajatellutkaan sitä, että Catherine rakasti toista. Isidoria kohtaan hän ei enää tuntenut mitään mustasukkaisuutta; Isidor oli ylhäinen herra, kaunis, rakkauden arvoinen. Mutta Catherinen, rahvaan tyttären, ei olisi pitänyt tuottaa häpeää suvulleen eikä ainakaan saattaa Pitouta epätoivoon.
Ja miettiessään tätä kaikkea hän tunsi katkeraa kipua ja julmia pistoksia.
— Hänellä ei ollut laisinkaan sydäntä, — tuumi Pitou itsekseen, — sillä hän päästi minut menemään. Ja kerran lähdettyäni hän ei ole edes tiedustellut, olenko ehkä kuollut nälkään. Mitähän ukko Billot sanoisi, jos tietäisi tyttärensä lyövän tällä tavalla laimin hänen ystävänsä ja asiansa? Mitähän hän sanoisi, jos kuulisi, että talon emäntä, sen sijaan että valvoisi väen töitä, meneekin rakastelemaan herra Isidoria, aristokraattia! Ukko Billot ei sanoisi mitään. Hän tappaisi Catherinen.
— Onhan se edes jotakin, — jatkoi hän itsekseen, — että sellainen koston mahdollisuus on vallassani.
Mutta ei ollut hyvä sitä käyttää.
Sen Pitou oli kuitenkin tullut huomaamaan, että tietämättä jääneistä hyvistä töistä ei ole mitään hyötyä niiden tekijöille.
Eikö hän jollakin tavalla voisi saattaa Catherinen tietoon tehneensä hyviä töitä?
Hyvä Jumala, sehän oli helppoa! Voisihan hän jonakin sunnuntaina puhutella Catherinea tanssissa ja ilmaista kuin sattumalta kamalan totuuden, saattaa syyllisen siihen tietoon, että kolmas tunsi hänen salaisuutensa.
Eikö kannattaisi sitä tehdä, vaikkapa ei muun vuoksi kuin nähdäkseen ylpeän tytön kärsivän?
Mutta mennessään tanssiin hänen täytyisi esiintyä komean aatelisherran rinnalla, eikä kilpailijan kannattanut mennä vertailtavaksi niin kauniin miehen kanssa.
Niinkuin kaikki ne, jotka osaavat keskittää tuskansa, keksi Pitou toisen keinon.
Sen huvihuoneen ympärillä, jossa Catherine ja herra Isidor kohtasivat toisensa, oli tiheä viidakko, joka kuului Villers-Cotteretsiin.
Oja vain oli ilmoittamassa rajaa kreivin maiden ja yhteisten maiden välillä.
Kun Catherinen piti tavantakaa käydä lähikylissä, kun hänen täytyi ehdottomasti mennä tämän metsän halki, kun kellään ei ollut mitään sanottavaa, niin kauan kuin hän oli tässä metsässä, ei hänen tarvinnut muuta kuin mennä ojan yli tullakseen rakastajansa alueelle. He olivat ottaneet tämän asian huomioon paikkaa valitessaan.
Huvihuone kohosi niin paljon viidakon yläpuolelle, että sen viheriällä lasilla varustetusta ikkunasta voi nähdä kaiken lähistöllä olevan, ja huvihuoneen ovi oli niin täydellisesti viidakon peitossa, että sieltä lähtevä henkilö saattoi parilla kolmella hyppäyksellä olla metsässä, siis turvassa.
Mutta Pitou oli tullut tänne niin usein päivällä ja yöllä, oli niin tarkoin tutkinut seudun, että tiesi, miltä kohtaa Catherine tulee pois, samoin kuin salametsästäjä tietää polun, mistä tulee hirvi, jonka hän aikoo ampua piilopaikastaan.
Catherine ei koskaan tullut metsään Isidorin seurassa. Isidor jäi vielä vähäksi aikaa huvihuoneeseen, tarkastaakseen, ettei Catherinelle tapahtunut mitään pahaa kotimatkalla, sitten hän meni päinvastaiseen suuntaan, eikä kukaan tiennyt mitään.
Sinä päivänä, jona Pitou oli aikonut toimia, hän piiloutui Catherinen käyttämän tien varrelle suureen lehmukseen, jonka kolmesataa vuotta vanhoilta oksilta saattoi nähdä sekä huvihuoneen että viidakon.
Tunnin päästä hän näki Catherinen tulevan. Tämä sitoi ratsunsa metsän piiloon ja yhdellä hyppäyksellä, pelästyneen hirven tavoin loikkasi ojan yli, kadoten huvihuonetta ympäröivään viidakkoon.
Catherine meni juuri sen lehmuksen alta, jonka oksille Pitou oli lymynnyt. Pitoun ei tarvinnut tehdä muuta kuin laskeutua puusta ja nojautua sen runkoa vasten. Hän otti taskustaan Täydellisen kansalliskaartilaisen ja koetti lukea.
Tunnin päästä Pitou kuuli, että ovi suljettiin. Sitten hame kahisi lehtiä vasten. Oksien välistä tuli esiin Catherinen pää, kun hän säikähtyneenä katseli ympärilleen, oliko kukaan nähnyt häntä.
Hän oli nyt kymmenen askeleen päässä Pitousta, joka pysyi liikkumatta paikallaan ja piti avointa kirjaansa polvillaan. Mutta hän ei ollut lukevinaan, vaan katsoi suoraan Catherineen, jolloin tyttökin huomasi tämän katseen.
Hän päästi tukahtuneen huudahduksen, tunsi Pitoun, kalpeni kuin kuolema olisi kulkenut hänen ohitseen koskettaen häneen. Hetkisen epäröityään, kuten huomasi hänen kätensä vapisemisesta ja olkapäittensä nytkähdyksistä, hän syöksyi suinpäin metsään, etsi hevosensa ja pakeni. Pitoun laatima ansa oli onnistunut, ja Catherine oli mennyt siihen.
Pitou palasi Haramontiin puoliksi onnellisena, puoliksi kauhuissaan. Sillä heti tultuaan tietoiseksi siitä, mitä hän oli tehnyt, hän näki tässä yksinkertaisessa menettelyssään joukon kauhistuttavia yksityiskohtia, joita hän alussa ei ollut ajatellutkaan.
Seuraavana sunnuntaina piti Haramontissa olla suuri sotilaallinen juhlallisuus. Koska he olivat tarpeeksi harjaantuneet tai ainakin luulivat olevansa, pyysivät kylän kansalliskaartilaiset päälliköltään lupaa julkiseen näytteeseen.
Muutamien lähikylien, jotka kilpailu-innossaan olivat myöskin perustaneet kaartinsa, piti saapua Haramontiin pannakseen toimeen jonkinmoisen kilpailun vanhimman joukon kanssa. Eri kylien lähetystöt olivat neuvotelleet Pitoun esikunnan kanssa. Heitä johti eräs maatyöntekijä, entinen kersantti.
Näin suurenmoisen juhlan näkeminen houkutteli ison joukon sunnuntaipukuisia henkilöitä Haramontin Mars-kentälle. Ensiksi tuli aamulla joukko nuoria tyttöjä ja lapsia, joihin myöhemmin liittyi hitaammin, vaikka yhtä uteliaina, kilpailevien isät ja äidit.
Ensiksi syötiin nurmikolla hedelmiä ja leivoksia, joiden paineeksi juotiin lähdevettä.
Pian kuului rummutusta neljältä eri taholta, Largnystä, Vezistä,
Taillefontainesta ja Vivièresistä. Haramontista oli tullut keskus.
Viides rumpu soi uljaasti johdattaen Haramontin kylästä sen kolmekymmentäkolme kansalliskaartilaista.
Katselijain joukossa oli Villers-Cotteretsin tienoon aatelisia ja porvareita, jotka olivat saapuneet nauramaan. Suuri joukko lähiseudun maanviljelijöitä oli tullut katsomaan. Viimeksi tuli Catherine äitinsä kanssa, kumpikin ratsastaen omalla hevosellaan.
Juuri sinä hetkenä Haramontin kansalliskaarti saapui kentälle kylästä huilunsoittajineen, rummuttajineen, päällikkönsä Pitoun ajaessa komealla, valkoisella hevosella, jonka luutnantti Maniquet oli lainannut Pitoulle, jotta yhdenkaltaisuus Pariisin kanssa olisi täydellinen ja kenraali Lafayette voitaisiin näyttää Haramontille ilmielävänä.
Säteillen kunnianhimoa ja ylpeyttä Pitou ratsasti miekka kädessään jykevällä kultaharjaisella hevosellaan, ja vaikkei hän näyttänytkään sirolta ja ylimykselliseltä, näytti hän ainakin voimakkaalta ja urhoolliselta, mitä oli hauska katsella. Iloisin kättentaputuksin otettiin vastaan Pitou ja hänen joukkonsa, jotka olivat panneet maakunnan liikkeelle.
Kaikilla Haramontin kansalliskaartilaisilla oli samanlaiset hatut, joissa oli kansalliskokardi; heidän kiväärinsä loistivat, ja he astuivat kahdessa rivissä niin hyvin kuin saattoi toivoa.
Kun he saapuivat manööverikentälle, olikin Haramont jo voittanut kaikkien suosion puolelleen.
Pitou huomasi Catherinen vilkaistessaan sivulle ja punastui.
Catherine kalpeni.
Tästä hetkestä alkaen merkitsi yleisharjoitus hänelle enemmän kuin kellekään muulle. Hän antoi miestensä ensin tehdä yksinkertaisia liikkeitä kivääreillä, ja jokainen liike tehtiin niin täsmällisesti, että hyvä-huudot täyttivät ilman.
Mutta samoin ei käynyt toisten kylien. He olivat velttoja ja epäsäännöllisiä. Toiset, joilla oli osaksi aseet ja jotka jo osasivat puoliksi temput, pelkäsivät jäävänsä vertailussa tappiolle; toiset tekivät liioitellen kaiken sen, niitä eilen olivat suorittaneet moitteettomasti. Tulos oli epätyydyttävä.
Mutta aseharjoituksista siirryttiin manööveriin. Ja tässä aikoi kersantti voittaa Pitoun.
Vanhemmuuden perustuksella piti kersantin saada johtaa, ja hänen tehtävänään oli saada nämä sataseitsemänkymmentä miestä yhtaikaa marssimaan ja tekemään liikkeensä. Siitä ei tullut mitään.
Miekka kainalossa ja uskollinen kypärä päässä Pitou katseli tätä hymyillen, niinkuin ainakin etevä henkilö.
Kun kersantti näki kolonnansa alkupään katoavan metsään, loppupään mennessä Haramontin tietä pitkin, kun hän näki eri ryhmien hajaantuvan eri tahoille, kun hän näki eri joukkojen sekaantuvan toisiinsa ja eksyvän johtajistaan, joutui hän perin ymmälle, ja hänen omat kaksikymmentä sotilastaan ilmaisivat paheksumistaan mutinalla.
Silloin kuului huuto haramontilaisten puolelta:
"Pitou! Pitou! Pitou!"
"Niin, niin, Pitou!" huusivat toisten kylien miehet, vimmoissaan omasta kykenemättömyydestään, josta he syyttivät opettajiaan.
Pitou nousi uudelleen valkoisen hevosensa selkään, asettui omien miestensä eteen, jotka hän asetti armeijan etunenään, ja lausui komentosanan niin kovalla ja kaikuvalla äänellä, että tammet tärähtivät.
Samassa kuin ihmeen voimasta rivit järjestyivät. Kaikki määrätyt liikkeet tehtiin säännöllisesti, ja Pitou toteutti niin täydellisesti ukko Clouisilta ja Täydellisestä kansalliskaartilaisesta saamansa opetukset, että hänen menestyksensä oli tavattoman suuri.
Yhteisen innon valtaamana armeija nimitti hänet imperaattoriksi taistelukentällä.
Pitou laskeutui hikisenä ja ylpeydestä huumaantuneena valkoisen hevosensa selästä ja päästyään maahan otti vastaan onnitteluja. Mutta samalla hän katseillaan etsi joukosta Catherinea.
Äkkiä kaikui nuoren tytön ääni hänen korvansa juuressa.
Pitoun ei tarvinnut mennä Catherinen luo, sillä tämä oli tullut hänen luokseen! Menestys oli täydellinen.
"No!" sanoi tyttö nauraen, vaikka hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, "no, herra Ange, ettekö sano meille mitään? Olette käynyt ylpeäksi päästyänne suureksi kenraaliksi…"
"En suinkaan!" sanoi Pitou. "Hyvää päivää, neiti!"
Sitten hän lausui rouva Billotille:
"Minulla on kunnia tervehtiä teitä, rouva Billot."
Hän kääntyi uudelleen Catherinen puoleen sanoen:
"Erehdytte, neiti, en ole mikään suuri kenraali, vaan köyhä poikaparka, jolla on palava halu palvella isänmaataan."
Tämä lause levisi joukkoon, ja yleisten kättentaputusten puhjetessa se julistettiin yleväksi lauseeksi.
"Ange", sanoi Catherine hiljaa, "minun täytyy saada puhella kanssanne."
"Ahaa", tuumi Pitou, "siinä nyt ollaan."
Ääneen hän sanoi:
"Niinkuin käskette, neiti Catherine."
"Tulkaa heti meille."
"Kyllä."