XVI
MITÄ KUNINGATAR TAHTOI
Gilbert palasi Neckerin luo tavattuaan kuninkaan yhtä rauhallisena kuin kuningatar oli ollut kiihdyksissä.
Kuningas rakenteli lausejaksoja, teki laskelmia, tuumi lakiuudistuksia. Tämä hyväntahtoinen, lempeäkatseinen, suoraluontoinen mies, jonka sydän joskus eksyi harhaan kuninkuuteen liittyvien perinnäisten ennakkoluulojen vuoksi, koetti itsepintaisesti voittaa takaisin pikkuseikkoja, kun pääasiat riistettiin häneltä. Hän katseli lyhytnäköisenä eteensä silloin, kun kuilu ammottavana aukeni hänen jalkojensa alla. Gilbertin tuli tätä miestä syvästi sääli.
Mitä kuningattareen tulee, niin hän ei ollut samanlaatuinen, ja Gilbert tunsi kylmäverisyydestään huolimatta, että hän oli niitä naisia, joita täytyy joko intohimoisesti rakastaa tai kuolemaan asti vihata.
Tultuaan huoneeseensa Marie-Antoinette tunsi kuin raskaan painon putoavan sydämelleen. Eihän hänellä kuningattarena eikä naisena ollut ympärillään mitään täydellistä varmaa, ei mitään mikä auttaisi häntä kantamaan musertavaa taakkaa. Kääntyi minne päin tahansa, oli hän näkevinään arkailua tai epäilystä. Hoviherrat olivat levottomia rikkauksiensa puolesta ja myivät tavaroitaan. Sukulaiset ja ystävät ajattelivat maanpakoa. Kaikkein ylpein nainen, Andrée, loittoni vähitellen sekä vierestä että sydämestä.
Kaikkein jaloin ja rakkain mies, Charny, oli oikun vuoksi loukkaantunut ja epäili. Tämä tilanne vaikutti lamauttavasti häneen, joka oli kuin vaisto ja terävä äly yhdessä. Kuinka olikaan tämä puhdas mies, kuinka tämä horjumaton sydän voinut äkkiä muuttua?
— Ei, — sanoi kuningatar huoaten, — hän ei ole vielä muuttunut, mutta hän muuttuu kohta.
Hän muuttuu kohta! Mikä kamala varmuus naiselle, joka rakastaa ylpeänä? Sillä kuningatar rakasti Charnyta sekä sydämellään että ylpeydellään. Kaksi haavaa tuotti kuningattarelle tuskaa.
Mutta kun hän oli tullut tähän, kun se hetki oli koittanut, jolloin hän huomasi, kuinka väärin hän oli tehnyt, mitä pahaa hän oli saanut aikaan, oli vielä aikaa parantaa kaikki.
Tällä kruunatulla naisella ei kuitenkaan ollut joustavaa sielua. Hän ei voinut edes väärin tehtyään taipua. Ehkä hän jonkun vähäpätöisen seikan takia olisi voinut ja tahtonut näyttää sielun suuruutta ja ehkä toinen silloin olisi pyytänyt anteeksi.
Mutta sille, jota hän oli väkevällä ja puhtaalla tunteellaan kunnioittanut, jolle hän oli avannut salaisimmat ajatuksensa, kuningatar ei voinut tehdä pienimpiäkään myönnytyksiä. Kun kuningattaret alentuvat rakastamaan alamaistaan, on heidän onnettomuutensa siinä, etteivät he koskaan rakasta naisina, vaan kuningattarina. Tämä nainen piti antamaansa tunnetta niin kalliina, ettei sitä voitu millään inhimillisellä korvata, ei edes verellä eikä kyynelillä.
Siitä hetkestä alkaen, jona hän alkoi tuntea mustasukkaisuutta Andréeta kohtaan hän oli moraalisesti alkanut pienetä. Ja tämän alentumisen seurauksena olivat oikut. Ja oikkujen seurauksena suuttumus. Suuttumuksen seurauksena huonot ajatukset, jotka johtavat huonoihin tekoihin.
Charnylla ei ollut aavistustakaan kaikesta siitä, mitä olemme kertoneet, mutta hän oli mies, ja hän oli ymmärtänyt, että Marie-Antoinette oli mustasukkainen ja perin aiheettomasti mustasukkainen hänen vaimolleen. Tälle naiselle, jota hän koskaan ei ollut katsellutkaan.
Ei mikään loukkaa suoraa ja petokseen mahdotonta sydäntä niin kovasti kuin jos se huomaa toisen epäilevän sitä petoksesta. Ei mikään ole niin suuressa määrässä omiaan kääntämään huomiota jonkun puoleen, kuin mustasukkaisuus, jolla tätä kunnioitetaan. Varsinkin, kun tämä mustasukkaisuus on aiheeton.
Silloin se, jota epäillään, alkaa miettiä. Hän katselee vuoroin mustasukkaista sydäntä ja mustasukkaista henkilöä.
Mitä suurempi on mustasukkaisen sielu, sitä suurempaan vaaraan se antautuu.
Kuinka voisikaan ajatella, että suuri sydän, terävä äly, oikeutettu ylpeys, että kaikki tämä välittäisi tyhjänpäiväisestä tai vähäpätöisestä? Miksi kaunis nainen olisi mustasukkainen? Miksi valta-asemassa oleva nainen olisi mustasukkainen? Miksi älykäs olisi mustasukkainen? Kuinka voisi otaksuakaan, että kaikki tämä välittäisi tyhjänpäiväisestä tai vähäpätöisestä?
Mustasukkainen olento ei ole muuta kuin jahtikoira, joka välinpitämättömälle metsämiehelle näyttää ansat, joita hän ei ollut huomannutkaan.
Charny tiesi, että neiti Andrée de Taverney oli kuningattaren vanha ystävätär, jota aina ennen oli kohdeltu hyvin, joka aina oli saanut etusijan muiden rinnalla. Miksi Marie-Antoinette ei häntä enää rakastanut? Miksi Marie-Antoinette oli hänen tähtensä mustasukkainen?
Hän oli siis huomannut jonkin ihmeellisen kauneussalaisuuden, jota
Charny ei ollut löytänyt, ehkä siksi, ettei hän ollut etsinytkään?
Hän oli siis tuntenut, että Charny voisi katsella tätä naista ja että hän kadottaisi jotakin, josta miehen huomio kääntyisi tähän naiseen?
Vai oliko hän ollut huomaavinaan, että Charny ei enää rakastanut häntä yhtä paljon kuin ennen, vaikka ei mikään ulkonainen seikka ollut tätä tunnetta vähentänyt?
Mustasukkaisille ei mikään ole sen kohtalokkaampaa kuin se, että he antavat toisten huomata sydämensä hehkun, jonka tahtoisivat pitää väkevimmässä voimassa.
Kuinka usein tapahtuukaan, että rakastettu olento, kuullessaan moitetta kylmäkiskoisuudesta, huomaa sen kylmäkiskoisuuden, jota hän alkaa tuntea, selvittämättä sitä itselleen.
Ja kun mies huomaa tämän, kun hän tuntee moittimisen aiheutetuksi, niin sanokaa, madame, kuinka monta kertaa olette voinut uudelleen sytyttää riutuvan tulen?
Oi rakastavaisten taitamattomuutta! Tottahan on, että missä on paljon taitavuutta, siellä tuskin koskaan on kylliksi rakkautta.
Marie-Antoinette oli siis suuttumuksillaan ja väärillä syytöksillään huomauttanut Charnylle, että kreivin sydämessä oli vähemmän rakkautta kuin hän olisi luullut. Ja heti kun Charny sen tiesi, katseli hän ympärilleen nähdäkseen syyn tähän, ja katsellessaan hän tietystikin huomasi heti syyn kuningattaren mustasukkaisuuteen.
Andrée, hyljätty Andrée-parka, puoliso olematta nainen. Hän sääli
Andréeta.
Pariisista paluun jälkeen sattunut kohtaus oli paljastanut tuon mustasukkaisuuden suuren salaisuuden, joka siihen asti oli ollut kaikilta piilossa.
Kuningatarkin huomasi, että kaikki oli tullut ilmi, ja kun hän ei tahtonut taipua Charnyn edessä, käytti hän toista keinoa, joka hänen mielestään voisi johtaa samaan tulokseen. Hän alkoi taas kohdella hyvin Andréeta, otti hänet kaikille kävelyretkilleen mukaansa, piti iltaisin luonaan. Hän hyväili Andréeta, teki hänet kaikkien toisten hovineitien kateuden esineeksi.
Ja Andrée mukautui hämmästyen kaikkeen, tuntematta mitään kiitollisuutta. Hän oli kauan sitten vakuuttanut itselleen, että hän kuului kokonaan kuningattarelle, että kuningatar voisi tehdä hänelle mitä tahansa, ja mukautui siis kaikkeen.
Mutta kun naisen ärtyisyyden täytyi kohdistua johonkuhun, alkoi kuningatar kohdella hyvin pahoin Charnytä. Hän ei tälle enää puhunut lainkaan, oli hänelle tyly, koetti näyttää voivansa elää iltoja, päiviä, viikkoja huomaamattakaan, että toinen oli saapuvilla.
Mutta heti kun Charny oli poissa, tuli naisraukan sydämeen tuska. Silmät etsivät levottomina sitä, josta ne heti kääntyivät pois, kun vain huomasivat hänet.
Jos hänen tarvitsi nojata jonkun käsivarteen, jos hänen täytyi antaa jokin määräys, jos hänellä oli varaa hukata hymy, tuli kaikki se kenen muun hyvänsä osaksi. Tämä kuka tahansa oli myös aina kaunis ja hienokäytöksinen mies. Kuningatar luuli parantuvansa haavastaan haavoittamalla Charnytä.
Charny kärsi ja pysyi vaiti. Hän saattoi aina hillitä itseään. Hän ei tehnyt ainoaakaan vihaa tai kärsimättömyyttä osoittavaa liikettä näiden kamalien kärsimysten aikana.
Silloin näki kummallisen näyn, jommoisen ainoastaan naiset voivat panna toimeen ja ymmärtää.
Andrée tunsi kaikki, mitä hänen miehensä kärsi. Ja kun hän rakasti miestään sillä enkelimäisellä rakkaudella, joka ei koskaan toivo mitään, alkoi hän tätä sääliä ja ilmaisi sen.
Tästä säälistä oli seurauksena suloinen ja armelias lähestyminen. Andrée koetti lohduttaa Charnytä milloinkaan näyttämättä, että hän huomasi miehensä sitä tarvitsevan.
Ja kaikessa tässä ilmeni se hienotunteisuus, jota voi sanoa naiselliseksi, sillä vain naiset siihen pystyvät.
Marie-Antoinette, joka oli pyrkinyt hajoittamalla pääsemään valtaan, huomasikin menneensä väärään suuntaan ja liittävänsä yhteen nämä kaksi sielua, jotka hän oli toisilla keinoilla tahtonut erottaa.
Silloin tätä naista vaivasivat yön hiljaisina ja yksinäisinä hetkinä sellaiset kamalat epätoivon puuskat, että Jumala voi saada hyvin suuret ajatukset voimastaan, koska oli luonut olentoja, jotka olivat kylliksi voimakkaita kestämään sellaisia koettelemuksia.
Kuningatar olisikin varmasti menehtynyt näihin tuskiinsa, ellei hänen olisi ollut huolehdittava politiikastaan. Vuoteensa kovuutta ei valita se, jonka jäsenet ovat väsymyksestä turtuneet.
Tällaisten mielentilojen vallassa kuningatar eli, kuninkaan palattua Versaillesiin, siihen päivään asti, jolloin hän päätti ryhtyä täydellä todella käyttämään valtaansa koko laajuudessaan.
Ylpeydessään hän arveli heikontumisensa syyksi sitä henkistä painostusta, joka oli häntä naisena jonkun aikaa rasittanut.
Tälle toimintahaluiselle luonteelle oli ajatteleminen samaa kuin toiminta. Hän ryhtyi työhön viivyttelemättä. Multa se, mihin hän ryhtyi, johtikin hänet turmioon.