XVII
FLANDRIAN RYKMENTTI
Kuningattaren pahaksi onneksi olivat kaikki ne tapaukset, jotka olemme nähneet, vain satunnaisia. Väkevä ja taitava käsi olisi helposti voinut kaikki parantaa, eikä ollut mistään muusta puhe kuin voimien keskittämisestä.
Kun kuningatar näki, että pariisilaiset olivat muuttuneet sotilaiksi ja näyttivät haluavan sotaa, päätti hän niille osoittaa, mikä on oikea kansalaissota.
"He ovat tähän asti olleet tekemisissä Bastiljin invalidien sekä huonosti komennettujen ja häilyvien sveitsiläisten kanssa. Nyi heille näytetään, mitä on pari hyvää kuningasmielistä ja harjoitettua rykmenttiä. Ehkä näiden rykmenttien joukossa on jo sellainen, joka on kukistanut kapinan, joka on vuodattanut verta kansalaissodassa. Kutsutaan sellainen, kaikkein tunnetuin rykmentti. Pariisilaiset käsittävät silloin, että heille myönnetään yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus, täydellinen alistuminen."
Olihan kaikki oikeastaan vain kuninkaan ja kansalliskokouksen välistä riitaa veto-oikeudesta. Kuningas oli kahden kuukauden ajan taistellut pelastaakseen siekaleen kuninkuudestaan. Hän oli yhdessä ministeristön ja Mirabeaun kanssa koettanut heikontaa tasavaltaista kiihkoa, joka koetti hävittää kuningasvallan Ranskasta.
Kuningatar oli kyllästynyt tähän taisteluun, varsinkin sen vuoksi, että hän oli nähnyt kuninkaan jäävän tappiolle. Kuningas oli tässä taistelussa menettänyt valtansa ja kansansuosionsa jäännöksetkin ja kuningatar saanut liikanimen, pilkkanimen.
Eräs näistä kansalle oudoista sanoista, jotka juuri outoutensa vuoksi hivelevät sen korvaa, nimi, joka ei vielä ollut solvaus, mutta josta oli tulossa kaikkein verisin, sukkeluus, joka myöhemmin kävi veriseksi sanaksi: Madame Veto. [Rouva Epäys. — Suom.]
Tämä nimi kiiti vallankumouksellisten laulujen siivillä Saksaan, kauhistuttaen siellä niiden alamaisia ja ystäviä, jotka olivat Ranskaan lähettäneet saksalaisen kuningattaren ja syystä ihmettelivät, miksi häntä soimattiin Itävallattareksi.
Tämä nimi joutui järjettömissä lauluissa säestämään uhrien viimeisiä huutoja ja kuolontuskia verilöylyjen päivinä. Marie-Antoinetten nimi oli tästälähin Madame Veto, siihen päivään asti, jona hän sai nimen Capetin leski.
Hän vaihtoi jo kolmannen kerran nimeä. Kun häntä ensin oli nimitetty
Itävallaltareksi, oli hän ollut välillä Madame Deficit.
Kun kuningatar näiden taistelujen jälkeen oli ystävilleen koettanut huomauttaa, kuinka uhkaavassa vaarassa hekin olivat, huomasi hän ainoastaan sen, että kaupungintalolta oli otettu kuusikymmentä tuhatta passia. Kuusikymmentätuhatta Pariisin ja Ranskan aatelista oli mennyt ulkomaille yhtyäkseen kuningattaren ystäviin ja sukulaisiin. Hyvin merkillinen seikka, joka oli herättänyt kuningattaren huomiota.
Hän ei tästä hetkestä alkaen ajatellutkaan muuta kuin huolellisesti valmistettua pakoa, pakosta tai olosuhteista johtuvaa pakoa, jonka tuloksena olisi pelastus, ja sitten Ranskaan jääneet uskolliset ystävät voisivat ryhtyä kansalaissotaan, s.o. rankaisemaan vallankumouksellisia.
Tuuma ei ollut huono. Se olisi varmasti onnistunut. Mutta kuningattaren takanakin valvoivat pahat voimat.
Kummallinen kohtalo! Tämä nainen, joka herätti tavattoman suurta uhrautuvaisuutta, ei missään kohdannut vaiteliaisuutta.
Pariisissa tiedettiin hänen aikovan paeta jo ennenkuin hän itsekään oli tehnyt varmaa päätöstä.
Ja kun se kerran oli tullut tietoon, ei Marie-Antoinette huomannut, että siitä hetkestä alkaen oli sen toteuttaminen mahdotonta.
Yhtäkaikki saapui kuningasmielisistä tunteistaan kuuluisa rykmentti, Flandrian rykmentti, rientomarssissa Pariisia kohden. Tätä rykmenttiä oli pyytänyt saapumaan Versaillesin valtuusto, joka väsyneenä ylimääräisiin vartioihin, tavantakaa uhatun palatsin pakolliseen vartioimiseen elintarpeitten jakamisen tähden syntyneiden alinomaisten kapinoiden vuoksi, tarvitsi toisenlaista voimaa kuin kansalliskaartin ja miliisin. Palatsia oli vaikea yksinään enää puolustaa.
Tämä Flandrian rykmentti siis saapui, ja jotta se heti saavuttaisi arvovallan, joka sille aiottiin hankkia, oli se otettava vastaan sellaisella tavalla, että se herättäisi kansan huomiota. Amiraali d'Estaing kutsui kokoon kaikki kansalliskaartin ja Versaillesissa olevien joukkojen upseerit ja läksi rykmenttiä vastaan.
Se saapui juhlallisesti Versaillesiin, kanuunoineen, telttoineen ja muonavaroineen. Tämän keskipisteen ympärille kokoontui joukko nuoria aatelismiehiä, jotka eivät kuuluneet mihinkään määrättyyn armeijaan.
He valikoivat itselleen määrätyn univormun tunteakseen toisensa, liittyivät palveluksesta vapaina oleviin upseereihin, kaikkiin Pyhän Ludvigin ritarikunnan ritareihin, jotka vaara tai varovaisuus oli tuonut Versaillesiin. Sieltä he hajaantuivat Pariisiin, joka silloin näki suureksi hämmästyksekseen keskellään joukon ihan uusia vihollisia; he olivat hävyttömiä ja tiesivät salaisuuden, joka sopivassa tilaisuudessa kyllä tuli ilmi.
Sinä hetkenä kuningas saattoi huoleti lähteä. Hänellä olisi ollut tuki, häntä olisi matkalla suojattu, ja ehkä Pariisi, joka ei vielä asiaa tarkoin tiennyt ja oli huonosti valmistautunut, olisi päästänyt hänet menemään. Mutta Itävallattaren pahat henget vartioivat kaikkea.
Liège nousi kapinaan keisariaan vastaan, ja Itävallalla oli tämän tähden siksi paljon vaikeuksia, että Ranskan kuningatar unohtui.
Kuningatar puolestaan arveli, että sellaisena aikana oli hänen hienotunteisena lykättävä pakonsa tuonnemmaksi. Ja silloin asiat, jotka olivat päässeet alkuun, alkoivat kiitää hurjaa vauhtia eteenpäin.
Flandrian rykmentille annettujen suosionosoitusten jälkeen päätti henkivartiosto pitää pidot rykmentin upseereille. Nämä päivälliset, tämä juhla, määrättiin lokakuun ensimmäiseksi päiväksi. Kaikki kaupungin huomattavimmat henkilöt oli kutsuttu juhlaan.
Mistä oli puhe? Veljeytymisestä flandrialaisten sotilaitten kanssa. Miksi eivät sotilaat olisi veljeytyneet keskenään, koska piirikunnat ja maakunnatkin veljeytyvät! Oliko perustuslaissa kielto, joka esti aatelisia veljeytymästä?
Kuningas oli vielä rykmentin ylipäällikkö ja komensi sitä yksinään. Hän omisti vielä yksinään Versaillesin palatsin. Hänellä oli oikeus ottaa sinne vieraakseen kenet halusi.
Miksi hän ei olisi ottanut vastaan näitä kunnon sotilaita ja arvokkaita aatelisia, jotka saapuivat Douaista käyttäydyttyään siellä hyvin? Eihän mikään ollut sen luonnollisempaa. Eikä se ketään kummastuttanut, saatikka säikyttänyt.
Tämän yhteisen aterian tarkoituksena oli lujittaa sitä tunnetta, joka oli kaikilla Ranskan armeijan rykmenteillä, niiden tehtävänä kun oli puolustaa vapauden ohella kuningaskuntaa.
Tiesiköhän kuningas edes, mitä oli päätetty?
Suurten tapausten jälkeen oli kuningas vapaa; hän oli tehnyt myönnytyksiä eikä enää välittänyt mistään. Häneltä oli riistetty yleisten asioiden taakka. Hän ei enää tahtonut hallita, koska toiset hallitsivat hänen puolestaan, mutta hän ei suostunut istumaan koko päiviä ikävissään.
Sillä välin kun kansalliskokous petollisesti kalvoi ja jyrsi, oli kuningas metsästysretkellä.
Kun herrat aateliset ja piispat elokuun 1 päivänä luopuivat kyyhkyslakoistaan ja läänitysoikeuksistaan, kyyhkysistään ja pergamenttikirjeistään, tahtoi kuningaskin toisten tavoin tehdä uhrauksia ja hävitti kaikki metsästyspäällikköjen toimet, mutta hän metsästi itse yhtäkaikki.
Kun Flandrian rykmentin herrat söisivät henkikaartin herrojen kanssa, olisi kuningas jokapäiväisen tapansa mukaan metsästämässä, ja ateria olisi lopetettu silloin, kun hän palaisi kotiin.
Tämä asia koski niin vähän häntä, ja hän välitti itse siitä niin vähän, että päätettiin Versaillesissa pyytää kuningattarelta lupaa saada pitää juhla palatsissa.
Kuningattaren mielestä ei ollut mitään syytä kieltää vieraanvaraisuutta flandrialaisilta sotilailta. Hän luovutti näytäntösalin ja salli, että tänä päivänä rakennettaisiin sinne irtopermanto suuremman tilan valmistamiseksi sotilaille ja heidän vierailleen.
Kun kuningatar osoittaa vieraanvaraisuutta ranskalaisille aatelismiehille, osoittaa hän sitä täydellisesti. Ruokasali oli siis saatu kuntoon; puuttui vain salonki. Kuningatar luovutti Herkules-salin.
Torstaina lokakuun ensimmäisenä päivänä, niinkuin olemme jo maininneet, pidettiin nämä pidot, jotka historiassa perin selvästi todistavat, kuinka ajattelematon tai sokea kuningasvalta oli.
Kuningas oli metsästämässä. Kuningatar oli sulkeutunut huoneeseensa alakuloisena ja mietteissään. Hän oli päättänyt olla kuuntelematta ainoatakaan lasien kilahdusta tai ainoatakaan ääntä.
Hänen poikansa oli hänellä sylissään, Andrée hänen lähellään. Kaksi naista teki huoneen nurkassa työtä. Siinä oli hänen ympäristönsä.
Vähitellen saapui linnaan häikäiseviä, sulkatöyhtöisiä, kiiltäväaseisia upseereita. Hevoset hirnuivat tallien luona, torvet soivat, Flandrian rykmentin ja henkikaartin soittokunnat täyttivät ilman sävelillä.
Versaillesin porteilla seisoi kalpea, utelias joukko, joka epäluuloisen levottomana vaani, selitteli, tutki sekä iloa että säveleitä. Silloin tällöin tulvehti kuin etäisen myrskyn tuulahduksina avoimista ovista iloisen melun keralla ruokahöyrypilviä.
Ajattelematonta oli sallia tämän nälkiintyneen kansan hengittää lihan ja viinien hajua, antaa synkän kansan nähdä iloa ja toivorikkautta.
Juhlaa jatkui kuitenkin häiriöttä. Alussa upseerit selvinä ollessaan ja kunnioittaen univormuaan olivat puhelleet hiljaa ja ryypänneet vähän. Ensimmäisen neljänneksen aikana suoritettiin ohjelma, siten kuin se edeltäpäin oli suunniteltu.
Tuotiin toinen ruokalaji.
Herra de Lusignan, Flandrian rykmentin komendantti, ehdotti kolme tervehdysmaljaa juotavaksi: Kuninkaan, kuningattaren, dauphinin ja kuninkaallisen perheen kunniaksi. Neljä kattoon asti kaikuvaa hurraahuutoa kuului ulkona olevien synkkien katselijoiden korviin.
Muuan upseeri nousi. Ehkä hän oli älykäs ja urhea mies, joka terveellä järjellään näki, mihin tämä voisi johtaa: kenties hän rehellisesti rakasti kuninkaallista perhettä, jota nyt sellaisella pauhulla juhlittiin.
Hän ymmärsi, että kaikkien näiden maljapuheiden joukosta oli unohtunut yksi, joka ehdottomasti kuului niihin. Hän ehdotti juotavaksi kansakunnan maljan.
Kuului mutinaa ja sitten pitkäaikainen huuto.
"Ei, ei!" vastasivat kaikki läsnäolevat yhtaikaa.
Ja kansakunnan malja hylättiin. Juhla sai siis oikean luonteensa, virta oikean vauhtinsa.
On sanottu ja sanotaan vieläkin, että tämän maljan ehdottaja oli vastakkaisten mielenosoitusten salainen kätyri. Olkoon kuinka tahansa, hänen sanansa saivat aikaan ikävän vaikutuksen. Kansakunnan voi vielä unohtaa. Mutta sen solvaaminen on jo liikaa. Kansakunta kostaa sen.
Kun tästä hetkestä alkaen jää oli murtunut, kun hiljaisuutta seurasivat huudot ja kiihkeät keskustelut, ei kurista enää voinut puhuakaan; sisään kutsuttiin krenatöörit, rakuunat ja sveitsiläiset, kaikki linnassa olevat tavalliset sotilaat.
Viini virtasi: se täytti kymmenen kertaa lasit. Jälkiruoka tuotiin sisään, anastettiin hyökkäämällä. Humaltuminen oli ihan yleistä. Sotilaat unohtivat kilistelevänsä maljoja upseeriensa kanssa. Se oli todellakin veljeytymisen juhla.
Kaikkialla huudettiin: Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar! Näin paljon kukkia, näin paljon valoja, näin paljon kullatuista katoista säihkyviä välkkeitä, näin paljon riemukkaiden ajatusten valaisemia kasvoja, näin paljon silmistä loistavaa uskollisuuden välkettä! Se oli todella näky, jonka kuningatar olisi hyvin mielellään nähnyt; se olisi antanut kuninkaalle varmuutta.
Tämä onneton kuningas, tämä alakuloinen kuningatar, miksi he eivät ottaneet juhlaan osaa!
Hovipalveluksessa olevat upseerit poistuivat, juoksivat Marie-Antoinetten luo, kertoivat hänelle liioitellen kaikki, mitä olivat nähneet.
Silloin naisen sammunut katse kirkastui, ja hän nousi. Vielä oli siis uskollisuutta ja kiintymystä ranskalaisten sydämissä. Vielä oli siis toivoa.
Kuningatar loi synkän katseen ympärilleen.
Hänen ovelleen alkoi kokoontua palvelijoita. Kuningatarta pyydettiin, rukoiltiin saapumaan, ei muuta kuin vain poikkeamaan tähän juhlaan, missä kaksituhatta miestä innoissaan vakuutti jumaloivansa yksinvaltiutta.
"Kuningas on poissa", sanoi hän alakuloisesti; "minä en voi lähteä yksinäni."
"Dauphinin kanssa", sanoivat muutamat ajattelemattomat, jotka eniten pyysivät häntä lähtemään.
"Madame, madame", kuiskasi muuan ääni hänen korvaansa; "jääkää tänne, minä pyytämällä pyydän, jääkää."
Hän kääntyi; se oli Charny.
"Mitä", sanoi kuningatar, "ettekö te olekaan noiden urhoollisten miesten seurassa?"
"Olen tullut sieltä, madame. Siellä vallitsee sellainen intoilu, että se voi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää teidän majesteettianne."
Marie-Antoinettella oli oikkujensa päivä. Tänään hänen teki mieli toimia päinvastoin kuin Charny toivoi.
Hän katsoi kreiviin halveksivasti ja aikoi vastata hänelle pisteliäästi, kun Charny teki kunnioittavasti estävän liikkeen sanoen:
"Minä rukoilen, madame, odottakaahan edes kuninkaan neuvoa."
Hän luuli siten voittavansa aikaa.
"Kuningas! Kuningas!" huusivat monet yhtaikaa. "Kuningas palaa metsästysretkeltä."
Se oli totta.
Marie-Antoinette nousi, riensi kuningasta vastaan, jolla vielä on saappaat jalassa ja vaatteet pölyssä.
"Monsieur", sanoi hän, "tuolla vietetään juhlaa, joka on Ranskan kuninkaan arvon mukainen. Tulkaa! Tulkaa!"
Ja hän tarttui kuninkaan käsivarteen ja veti hänet mukanaan katsomattakaan Charnyn puoleen, joka raivoissaan tarttui rintaansa niin että kynnet repivät siihen naarmuja.
Taluttaen vasemmalla kädellään poikaansa kuningatar astui portaita alas. Edellä meni suuri lauma hovilaisia, jouduttaen hänen astuntaansa. Hän saapui oopperasalin ovelle sinä hetkenä, jona lasit oli täytetty kahdennenkymmenennen kerran ja ne tyhjennettiin huutaen: eläköön kuningas ja kuningatar!