XVIII
HENKIKAARTIN JUHLA
Sinä hetkenä, jona kuningatar kuninkaan ja poikansa kanssa saapui oopperan permannolle, kaikui niin väkevä huuto yltympäri kuin miina olisi räjähtänyt. Huumaantuneet sotilaat, kiihoittuneet upseerit nostivat hattujaan ja miekkojaan huutaen: Eläköön kuningas! eläköön kuningatar! eläköön dauphin!
Soittokunta alkoi soittaa: Oi Rikhard, kuninkaani!
Tähän lauluun sisältyvät ajatukset olivat tulleet niin selviksi, ne kuvasivat niin täydellisesti kaikkien mietteitä, niin täydellisesti juhlan tunnelmaa, että kaikki heti laulun alussa yhtyivät siihen.
Kuningatar unohti innoissaan olevansa humalaisten miesten seurassa. Kuningas oli hämmästynyt; selvän järkensä avulla hän varsin hyvin tajusi, ettei hänen paikkansa ollut täällä, että hän asteli tietä, jota omatunto ei sallinut, mutta hän oli heikko, ja mieltä hiveli suosio ja innostus, jota hän ei ollut tottunut enää näkemään kansassaan. Hänkin antautui vähitellen yleisen innostuksen valtaan.
Charny, joka koko aterian aikana ei ollut juonut muuta kuin vettä, nousi kalpeana nähdessään kuninkaan ja kuningattaren. Hän oli toivonut, että kaikki olisi tapahtunut heistä etäällä, ja vähät silloin kaikesta; voisihan väittää sen vääräksi, peruuttaa kaikki, mutta kuninkaan ja kuningattaren läsnäolo muutti sen historiaksi.
Mutta hänen kauhunsa vielä yltyi, kun hän näki veljensä Georgesin lähestyvän kuningatarta ja hymyilyn rohkaisemana puhuvan.
Hän oli siksi kaukana, ettei voinut kuulla, mitä veli sanoi. Mutta liikkeistä hän arvasi, että se oli jokin pyyntö.
Sen kuultuaan kuningatar nyökkäsi myöntävästi ja irroittaen äkkiä kokardin, joka oli hänen päähineessään, antoi sen nuorelle miehelle.
Charny vavahti, ojensi käsivartensa ja oli huutamaisillaan.
Se ei ollut edes valkoinen kokardi, ranskalainen, jonka kuningatar ojensi ajattelemattomalle upseerille. Se oli musta kokardi, itävaltalainen, vihollisen tunnus.
Tällä kertaa ei kuningattaren teko enää ollut ajattelemattomuutta; se oli petosta.
Mutta nämä intomieliset miesraukat, jotka Jumala tahtoi tuhota, olivat niin mielettömiä, että kun Georges de Charny näytti heille mustaa kokardia, silloin ne, joilla oli valkoinen kokardi heittivät sen syrjään, ja ne, joilla oli kolmivärinen, polkivat sen jalkoihinsa.
Ja silloin huumaus kävi niin suureksi, että peläten tukehtuvansa suudelmiin ja joutuvansa niiden tallattaviksi, jotka polvistuivat heidän eteensä, Flandrian rykmentin ylhäisten vieraitten täytyi poistua omiin huoneisiinsa.
Tämä kaikki oli epäilemättä vain ranskalaista hurjuutta, jolle ranskalaiset aina ovat valmiit antamaan anteeksi, jos hurjastelu olisi päättynyt innostukseen. Mutta kun sivuutettiin innostuskin!
Olivathan nämä kunnon kuningasmieliset hyväillessään kuningasta kynsineet hiukan kansakuntaa, jonka nimessä kuninkaalle tehtiin niin paljon vääryyttä, että laulun sanat olivat täysin oikeassa:
"Ei armaalleen sais huolta tuottaa!"
Tätä laulun säveltä soitettaessa kuningas, kuningatar ja dauphin poistuivat.
Heti heidän poistuttuaan juhlan osanottajat yllyttivät toisiaan ja muuttivat juhlasalin piankin valloitetuksi kaupungiksi.
Monsieur Perceval, d'Estaingin ajutantti, viittasi soittamaan hyökkäysmerkin.
Hyökkäys ketä vastaan? Poissaolevaa vihollista vastaan!
Kansaa vastaan.
Hyökkäyssoitto, tämä ranskalaisen korville suloinen sävel, muutti Versaillesin oopperasalin taistelukentäksi ja aitioissa istuvat kauniit, helläsydämiset naiset vihollisiksi.
Huuto: "hyökätkää!" kaikui sadoista suista, ja aitioihin alettiin kiivetä. Totta kyllä olivat hyökkääjät kaikkea muuta kuin peloittavat, ja piiritetyt ojensivat heille kätensä.
Ensimmäiseksi saapui parvekkeelle muuan flandrialainen krenatööri.
Perceval otti ristin napinreiästään ja kiinnitti sen hänen rintaansa.
Totta kyllä se oli limburgilainen risti, sellainen, joka ei ole
oikeastaan mikään risti.
Ja tämä kaikki tapahtui itävaltalaisten värien vallitessa, kansallista kokardia kirotessa.
Sieltä täältä kuului uhkaavia huutoja. Mutta nämä huudot, yhtyen laulajien karjuntaan, piirittäjien hurraahuutoihin, torvien räikynään, kaikuivat uhkaavina kansan korviin, joka kuunteli ovilla, ensiksi hämmästyen ja sitten suuttuen.
Sitten levisi tieto ulkosalle, torille, sitten kaduille, että musta kokardi oli tullut valkoisen kokardin sijaan, ja että kolmivärinen oli tallattu maahan.
Saatiin tietää, että muuan kansalliskaartin upseeri, joka kaikista uhkauksista huolimatta oli säilyttänyt kolmivärisen kokardinsa, oli saanut pahan haavan kuninkaan huoneistossa.
Siellä täällä kerrottiin, että yksi ainoa upseeri oli liikkumatta ja surullisena seisonut tämän salin ohella, joka oli muuttunut sirkukseksi, missä kaikki nämä miehet juoksivat raivoissaan. Hän oli katsellut, kuunnellut, astunut uskollisena sotilaana esiin, alistunut enemmistön kaikkivaltaan, ottaen niskoilleen toisten syyn, ottaen edesvastuun kaikesta siitä, mitä armeija Flandrian rykmentin upseerien edustamana oli tehnyt luvatonta. Mutta tämän hullujen keskellä olleen ainoan viisaan upseerin nimeä ei mainittu. Ja jos olisi mainittu, ei kukaan olisi uskonut, että kreivi de Charny, kuningattaren suosikki, oli ollut se, joka valmiina kuolemaan kuningattaren puolesta oli eniten kärsinyt hänen menettelystään.
Kuningatar puolestaan oli palannut huoneisiinsa huumaantuneena tämän kohtauksen taikavaikutuksesta. Hänen ympärilleen kokoontui piankin suuri lauma hoviherroja ja ihailijoita.
"Näettehän", sanottiin hänelle, "näettehän, millainen on oikeastaan joukkomme mieliala. Kun teille puhutaan kansan raivosta anarkististen ihanteiden puolesta, näettehän, ettei se voi taistella ranskalaisten sotilaitten voimakasta, kuningasvaltaa suosivaa intoa vastaan."
Ja kun kaikki nämä sanat sisälsivät juuri sen, mitä kuningatar salaa toivoi, antautui hän haaveittensa valtaan huomaamattakaan, että Charny oli jäänyt kauas hänestä.
Vähitellen melu kuitenkin taukosi. Uni sammutti kaikki juopumuksen virvatulet, kaikki kuvittelut. Kun kuningas ennen levollemenoa kävi tapaamassa kuningatarta, sanoi hän nämä syvää viisautta ilmaisevat sanat: "Saamme nähdä huomenna."
Mikä ajattelemattomuus! Kaikki muut paitsi kuningatar olisivat käsittäneet nämä sanat viisaaksi neuvoksi. Mutta Marie-Antoinettessa ne elähdyttivät puoliksi kuivettuneet vastustuksen ja uhman lähteet.
"Se on totta", ajatteli hän kuninkaan poistuttua, "tämä nyt palatsiin tänä iltana suljettu liekki leviää yöllä Versaillesiin ja sytyttää huomenna koko Ranskan tuleen. Kaikki nämä upseerit, nämä sotilaat, jotka tänä iltana antoivat minulle hehkuvia todistuksia uskollisuudestaan, saavat petturin, kansakuntaa vastaan kapinoivan nimen. Heitä sanotaan isänmaan murhaajiksi, näitä aatelissukujen johtohenkilöitä mainitaan Pittin ja Koburgin kätyreitten apulaisiksi, kuningasvallan kiertotähdiksi, barbaareiksi, pohjoisesta tulleiksi raakalaisiksi. Jokainen näistä päistä, joka otti hattuunsa mustan kokardin, on määrätty koristamaan lyhtypatsaita Grève-torilla. Jokaisen näistä rinnoista, joista kauniina kaikui huuto: eläköön kuningatar! lävistää ensimmäisessä kahakassa katala puukko tai inhoittava peitsi. Ja taas olen minä, yhä vain minä, saanut kaiken tämän aikaan. Minä tuomitsen näin kuolemaan monta kunnon palvelijaa, minä, loukkaamaton kuningatar, jolle edessä teeskennellään, mutta jota takana vihan vimmassa solvaistaan. Ei, ennenkuin olen siihen määrään kiittämätön ainoita ja viimeisiä ystäviä kohtaan, ennenkuin olen niin raukkamainen ja sydämetön, otan kaiken syyn niskoilleni. Minun tähteni tämä kaikki on tapahtunut, minä siis otan myös kaikki vihatkin vastaan. Saamme nähdä, kuinka pitkälle viha vie, saamme nähdä, kuinka korkealle valtaistuimeni portaille uskaltaa tuo likainen virta kohota."
Kun kuningatarta kerran kiihoitti synkistä tuumista raskas unettomuus, ei voinut olla epäilystäkään siitä, millaiseksi seuraava päivä kävisi.
Seuraava päivä saapui katumuksen synkistämänä, napinan täyttämällä. Silloin kansalliskaarti, jolle kuningatar oli lahjoittanut lipun, tuli päät kumarassa ja hämärin katsein kiittämään hänen majesteettiansa.
Helposti huomasi näiden miesten käytöksestä, että he eivät hyväksyneet eilisiä tapauksia, ja että he olisivat niitä suoraan moittineet, jos olisivat uskaltaneet. He olivat ottaneet osaa kulkueeseen, olleet ottamassa vastaan Flandrian rykmenttiä, saaneet kutsun saapua juhlaan ja saapuneetkin. Mutta kun he olivat suuremmassa määrässä kansalaisia kuin sotilaita, olivat he pitojen aikana tohtineet tehdä yrmeitä huomautuksia, joita ei kuitenkaan otettu varteen. Nämä huomautukset olivat nyt muuttuneet moitteeksi, soimaukseksi.
Saapuessaan palatsiin kiittämään kuningatarta oli heidän mukanaan suuri väenpaljous.
Olosuhteiden vakavuus sai aikaan sen, että lipun antaminen tuli vaikuttavaksi tilaisuudeksi. Molemmin puolin saaliin nähdä, kenen kanssa oltiin tekemisissä.
Omasta puolestaan kaikki sotilaat ja upseerit, jotka eilen olivat panneet itsensä vaaraan, tahtoivat tietää, missä määrin kuningatar kannatti heidän ajattelematonta mielenosoitustaan. He olivat asettuneet seisomaan vastapäätä tätä loukkaantunutta kansaa, jota he eilen olivat solvaisseet, saadakseen ensimmäisinä kuulla palatsista kaikuvat viralliset sanat.
Vastavallankumouksen koko edesvastuu oli siis nyt kuningattaren niskoilla.
Hän saattoi kuitenkin vielä väistää edesvastuun, estää onnettomuuden. Mutta hän, ylpeän rotunsa ylpeimpänä jäsenenä, loi kirkkaan loistavan, varman katseen ympärilleen, ystäviinsä ja vihamiehiinsä ja kääntyi seuraavin sanoin kansalliskaartin upseerien puoleen:
"Hyvät herrat", sanoi hän, "olen hyvin onnellinen saadessani lahjoittaa teille tämän lipun. Kansakunnan ja armeijan tulee rakastaa kuningasta yhtä paljon kuin minä rakastan kansakuntaa ja armeijaa. Olen ollut ihastuksissani eilispäivästä."
Kuningattaren lausuessa nämä sanat kirkkaalla äänellä, kuului joukosta mutinaa ja voimakas kättentaputus paukahti sotilaitten riveistä.
"Hän kannattaa meitä", ajattelivat toiset.
"Hän pettää meidät", miettivät toiset.
Siis teille, kuningatarparka, ei tuo lokakuun ensimmäisen päivän ilta ollutkaan mitään odottamatonta. Siis, te, onneton kuningatar, ette paheksinut eilistä päivää, ette sitä kadu.
Sensijaan että olisitte sitä katunut, olittekin siitä ihastunut!
Charny, joka seisoi eräässä ryhmässä, kuuli suureksi surukseen tämän hyväksymisen, vieläpä henkikaartin juominkien ylistämisenkin.
Kääntäessään silmänsä joukon puoleen, kuningatar kohtasi nuoren miehen katseen, ja hän tarkasti rakastettunsa ilmeitä nähdäkseen, minkä vaikutuksen hän oli puheellaan tehnyt.
"Ehkä olenkin urhoollinen?" tahtoi hän sanoa.
"Madame, pikemmin olette hullu kuin urhoollinen", vastasi kreivin tuskan synkistämä ilme.