XIX
NAISET SEKAANTUVAT ASIAAN
Versaillesissa valmisteltiin sankarillista mielialaa kansaa vastaan. Pariisissa koottiin ratsuväkeä hovia vastaan. Mutta tämä ratsuväki kuljeksi kaduilla. Nämä kansan ritarit kulkivat ryysyisinä, käsi miekan kahvassa tai pistoolin varressa, ajatellen tyhjiä taskujaan ja kurisevia vatsojaan.
Kun Versaillesissa juotiin liian paljon, ei Pariisissa ollut edes kylliksi ruokaa. Versaillesin pöydissä oli liiaksi viiniä. Pariisin leipureilla ei ollut kylliksi jauhoja.
Kummallinen seikka! Tämä suuri sokeus saisi meikäläiset politikoitsijat, jotka ovat tottuneet näkemään monen valtaistuimen sortumisen, säälistä hymyilemään.
Valmistaa vastavallankumousta ja kiihoittaa taisteluun nälkäisiä ihmisiä! Onhan selvää, sanoo historia, jonka on täytynyt ruveta materialistiseksi filosofiksi, että kansa ei milloinkaan taistele hurjemmin kuin päivällistä syömättä.
Olihan kuitenkin helppo antaa kansalle leipää, ja Versaillesin leipä olisi silloin tuntunut vähemmän katkeralta.
Mutta Corbeilin jauhot eivät saapuneet. Corbeil on niin kovin kaukana Versaillesista! Kukahan kuninkaan ja kuningattaren seurassa olisi ajatellut Corbeilia?
Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämän hovin huolimattomuuden tähden nälänhätä, niin vaikeasti nukkuva ja niin helposti heräävä kummitus, tullut kalpeana ja huolestuttavana Pariisin kaduille. Se kuuntelee kaikissa kadunkulmissa, kokoo joukkonsa kiertolaisista ja pahantekijöistä, painaa kasvonsa rikkaitten ja virkailijoitten ikkunaruutuja vasten.
Miehet muistavat kahakoita, jotka maksavat paljon verta, muistavat Bastiljin, Foulonin, Berthierin ja Flessellesin, pelkäävät saavansa kerran vielä murhaajan nimen ja odottavat.
Mutta naiset eivät tähän asti ole vielä tehneet muuta kuin kärsineet kolminkertaisesti: Lapsensa puolesta, joka itkee ja on kärsimätön, koska se ei tunne nälän syytä, ja joka sanoo: Miksi et anna minulle, leipää? Miehensä puolesta, joka synkkänä ja vaiteliaana lähtee aamulla kotoa palatakseen illalla vielä synkempänä ja vaiteliaampana. Lopuksi omasta puolestaan, ajatellen kaikkia perheellisiä ja äidillisiä kärsimyksiään. Mutta nyt naiset tahtovat päästä kostamaan, palvella isänmaata omalla tavallaan.
Naisethan olivat saaneet aikaan lokakuun ensimmäisen päivän Versaillesissa. Naisten vuoro oli panna toimeen lokakuun viides päivä Pariisissa. Gilbert ja Billot olivat Palais-Royalissa Foyn kahvilassa. Siellä tehtiin päätöksiä. Äkkiä kahvilan ovi aukeni; muuan nainen syöksyi sisään kauhuissaan. Hän ilmoitti nähneensä miehiä valkoisine ja mustine kokardeilleen, jotka olivat tulleet Versaillesista Pariisiin. Hän puhui yleisestä vaarasta.
Muistammehan, mitä Charny oli sanonut kuningattarelle:
"Madame, silloin on syytä pelätä, kun naiset sekaantuvat asiaan."
Se oli Gilbertinkin mielipide.
Nähdessään siis naisten sekaantuvan asiaan hän kääntyi Billotin puoleen ja sanoi vain tämän sanan:
"Kaupungintalolle!"
Sen keskustelun jälkeen, joka oli ollut Billotin, Gilbertin ja Pitoun
välillä ja jonka seurauksena oli Pitoun paluu pienen Sébastien
Gilbertin seurassa Villers-Cotteretsiin, Billot totteli jokaista
Gilbertin viittausta ja sanaa, sillä hän ymmärsi olevansa voima,
Gilbertin edustaessa järkeä.
Molemmat riensivät kahvilasta, menivät Palais-Royalin puiston poikki, sitten Fontaines-pihan halki Saint-Honoré-kadulle. Hallien kohdalla he näkivät nuoren tytön, joka pärryttäen rumpua tuli Bourdonnais-kadulta. Gilbert pysähtyi ihmeissään.
"Mitä tämä tietää?" kysyi hän.
"Näettehän itse, tohtori", sanoi Billot: "nuori tyttö pärryttää rumpua jokseenkin hyvin."
"Hän on kai kadottanut jonkun ruuvin", sanoi eräs ohikulkija.
"Hän on hyvin kalpea", sanoi Billot.
"Kysykää häneltä, mitä hän tahtoo", lausui Gilbert.
"Kaunis tyttö", sanoi Billot, "miksi noin soitatte rumpua?"
"Minun on nälkä!" vastasi nuori tyttö heikolla ja kimakalla äänellä.
Ja hän jatkoi matkaansa soittaen rumpuaan.
Gilbert oli kuullut vastauksen.
"Tämä alkaa näyttää peloittavalta", sanoi hän.
Ja hän katsoi tarkemmin naisia, jotka seurasivat rumpua lyövää tyttöä. He olivat laihoja, horjuvia, epätoivoisen näköisiä.
Näiden naisten joukossa oli sellaisia, jotka eivät olleet syöneet kolmeenkymmeneen tuntiin. Ja sieltä kuului toisinaan huuto, joka uhkasi heikkoudellaankin, sillä tämän huudon saattoi kuulla tulevan nälkiintyneistä suista.
"Versaillesiin!" huusivat he, "Versaillesiin!"
Ja matkallaan he viittasivat kaikille vastaan tuleville naisille, ja kaikille, jotka he näkivät ikkunoissa.
Vaunut ajoivat ohitse; niissä istui kaksi vallasnaista, jotka pistivät päänsä vaunujen ikkunasta ja alkoivat nauraa.
Rummuttajan kulkue pysähtyi. Parikymmentä naista hyökkäsi vaunujen ovelle, pakotti naiset astumaan kadulle ja liittymään heidän joukkoonsa. Kun he vastustelivat ja estelivät, sai pari kovaa korvapuustia heidät heti tottelemaan.
Näiden naisten jäljestä, jotka etenivät hitaasti, sillä he kokosivat joukkoa pitkin matkaa, asteli mies molemmat kädet housuntaskuissa.
Tämä laihan ja kalpean näköinen, pitkä ja hoikka mies oli puettu teräsharmaaseen takkiin ja mustiin housuihin ja liiveihin. Päässään hänellä oli pieni kolmikulmainen hattu, joka oli hiukan viistossa otsalla. Pitkä miekka kalisi hänen laihoja, mutta voimakkaita sääriään vasten.
"Minähän tunnen tuon miehen", sanoi Billot; "olen nähnyt hänet kaikissa kahakoissa."
"Se on vahtimestari Maillard", sanoi Gilbert.
"Niin onkin, sama, joka minun jäljestäni astui lautaa pitkin
Bastiljiin. Hän oli minua taitavampi, ei pudonnut vallihautaan."
Maillard katosi naisten keralla kadunkulman taakse.
Billotin teki mieli seurata Maillardia, mutta Gilbert vei hänet mukanaan kaupungintalolle.
Hän oli varma siitä, että sinne jokainen kapina lopulta päättyisi, pankootpa sen toimeen miehet tai naiset. Hän ei seurannut virran rantaa, vaan meni suoraan sen suulle.
Kaupungintalolla tiedettiin, mitä Pariisissa tapahtui. Mutta siitä ei suuriakaan välitetty. Mitä välittikään hidasverinen Bailly ja aristokraattinen Lafayette siitä että nainen oli ryhtynyt rumpua pärryttämään! Sehän oli vain liian varhaista karnevaalia, ei mitään muuta.
Mutta kun tämän rummuttavan tytön jäljestä näkyi saapuvan kaksi tai kolmetuhatta naista, kun joka hetki suurenevan joukon rinnalla näki astelevan yhtä suuren joukon miehiä, jotka hymyilivät synkästi ja pitivät kamalia aseitaan lepoasennossa; kun käsitti, että nämä miehet hymyilivät edeltäpäin kaikelle sille pahalle, mitä nämä naiset saisivat aikaan ja mitä oli sitä vaikeampi korjata, koska järjestysvalta ei ryhtyisi mihinkään, ennenkuin tämä paha olisi tehty eikä laki jälkeenpäin sitä rankaisisi, alettiin ymmärtää tilanteen vakavuus. He hymyilivät sen vuoksi, että mielellään näkivät yhteiskunnan vaarattomamman puolen tekevän sen, mitä he eivät olleet uskaltaneet tehdä.
Puolen tunnin päästä oli kymmenentuhatta naista kokoontunut Grève-torille. He alkoivat neuvotella, kädet kupeilla, huomattuaan olevansa kylliksi taajalukuisina koolla.
Neuvottelu ei ollut rauhallinen. Neuvottelijat olivat pääasiassa porttivahteja, hallimyyjättäriä ja yleisiä naisia. Monet heistä olivat kuningasmielisiä, ja sensijaan, että olisivat tehneet pahaa kuninkaalle tai kuningattarelle, he olisivat olleet valmiit kuolemaan heidän puolestaan. Tämän oudon väittelyn kohu kuului Notre-Damen hiljaisille torneille asti, jotka nähtyään hyvin paljon valmistautuivat näkemään vieläkin erikoisempaa.
Neuvottelun tulos oli seuraava: "Kärventäkäämme kaupungintaloa, missä kirjoitellaan paljon papereita, joilla estetään meitä joka päivä syömästä."
Juuri sinä hetkenä tuomittiin kaupungintalossa leipuria, joka oli myynyt väärin punnitsemaansa leipää.
Ymmärtäähän, että mitä kalliimpaa leipä on, sitä parempi on käyttää tällaisia keinoja, mutta mitä tuottavampi on sellainen keino, sitä vaarallisempi se myös on. Seurauksena olikin, että lyhtytolpan luona muutamat odottivat vanhan tottumuksen mukaan uusi köysi kädessään leipuria.
Kaupungintalon vartiosto koetti pelastaa onnetonta ja käytti kaikki keinonsa. Mutta olemmehan nähneet, että viime aikoina ei tällaisesta ihmisystävällisestä auttamisesta ollut mitään hyötyä.
Naiset hyökkäsivät vartioston kimppuun, hajoittivat sen, tunkeutuivat kaupungintaloon ja alkoivat ryöstää.
He tahtoivat heittää Seine-virtaan kaikki, mitä löysivät, ja polttaa torilla sen, mitä eivät voineet kuljettaa pois. Siis miehet veteen ja talo tuleen! Siinä oli paljon tehtävää. Kaupungintalossa oli paljon kaikenlaista. Siellä oli ensiksikin 300 valitsijaa. Siellä olivat apulaiset. Siellä olivat pormestarit.
"Kestää kauan, ennenkuin ennätämme ne kaikki heittää veteen", sanoi muuan järkevä nainen, jolla oli kiire.
"Eipä silti, etteivät he sitä ansaitsisi", sanoi toinen.
"Mutta meillä ei ole siihen aikaa."
"Polttakaamme siis kaikki", sanoi eräs; "se on selvintä."
Etsittiin sytykkeitä, pyydettiin tulta. Ja tätä odotellessa, jotta aika ei menisi hukkaan, hirtettiin huvin vuoksi muuan apotti, apotti Lefèvre Ormessonista.
Kaikeksi onneksi harmaapukuinen mies oli saapuvilla. Hän leikkasi nuoran poikki, apotti putosi seitsemäntoista jalan korkeudesta, nyrjäytti jalkansa ja poistui ontuen kaikkien raivottarien nauraessa.
Apotti pääsi näin rauhallisesti poistumaan siksi, että soihdut oli sytytetty, että sytyttäjillä oli jo soihdut käsissään, että he jo lähensivät niitä arkistoon ja että kymmenen minuutin päästä kaikki olisi tulessa.
Äkkiä harmaapukuinen mies syöksyi esiin ja riisti kekäleet sekä soihdut naisten käsistä. Naiset vastustelivat, hän löi näitä soihduilla, ja tulen syttyessä hameisiin hän sammutti liekin, joka jo oli syttynyt papereihin.
Kuka olikaan tuo mies, joka tällä tavalla vastusti kymmenentuhannen raivoisan olennon tahtoa?
Miksi he sallivat tämän miehen komennella? Apotti Lefèvre hirtettiin puoliksi; tämä mies kaiketi hirtettäisiin kokonaan, koska hän ei silloin olisi itse sitä estämässä.
Tämän jälkeen kuului hirveä huuto, joka uhkasi häntä kuolemalla. Ja uhkaukseen liittyi teko. Naiset ympäröivät harmaapukuisen miehen heittäen hänen kaulaansa köyden.
Mutta Billot oli juossut avuksi. Hän aikoi tehdä Maillardille saman palveluksen, jonka tämä oli tehnyt apotille.
Hän tarttui köyteen, ja leikkasi sen parista kolmesta kohdasta poikki hyvin terävällä puukolla, jota nyt käytettiin köyden katkomiseen, mutta joka äärimmäisessä tilassa voisi väkevän käden pitelemänä tehdä muutakin. Ja leikatessaan köyden niin moneksi kappaleeksi kuin suinkin Billot huusi:
"Onnettomat, ettekö tunne yhtä Bastiljin valloittajista! Hän on sama, joka lautaa myöten meni noutamaan antautumispaperia minun jouduttuani vallihautaan rämpimään? Ettekö tunne herra Maillardia?"
Kuullessaan tämän tutun ja pelätyn nimen, kaikki naiset pysähtyivät, katsoivat toisiinsa ja pyyhkivät otsaansa.
Olihan työ ollut raskasta, ja vaikka nyt oli lokakuu, sai hikoilla sitä tehdessään.
"Bastiljin valloittaja! Vieläpä herra Maillard, Châteletîn vahtimestari! Eläköön herra Maillard!"
Uhkaukset muuttuvat hyväilyksi. He syleilevät Maillardia ja huutavat: eläköön Maillard!
Maillard puristaa Billotin kättä ja katsoo häneen. Kädenpuristus merkitsee: Me olemme ystäviä! Katse merkitsee: Jos joskus tarvitsette minua, niin luottakaa minuun!
Maillard on taas saanut tavattoman suuren vaikutusvallan näihin naisiin, ja se johtuu siitä, että naiset tietävät varsin hyvin Maillardilla olevan pikku syntejä heille anteeksiannettavana.
Mutta Maillard on vanha kansanmeren purjehtija. Hän tuntee tämän esikaupunkien meren, joka yhden puuskan vaikutuksesta nousee ja yhden sanan vaikutuksesta tyyntyy. Hän tietää, millä tavoin on ihmismeren aalloille puhuttava, kun vain annetaan tilaisuus puhua.
Nyt juuri onkin sopiva puhumisen hetki. Kaikki vaikeneva Maillardin ympärillä.
Maillard ei tahdo, että pariisilaiset hävittävät valtuuston, koska se on ainoa valta, joka heitä suojelee. Hän ei tahdo, että hävitetään siviililuettelot, koska ne ovat ainoita, jotka todistavat, etteivät heidän lapsensa ole äpäriä.
Maillardin erikoinen, pureva, leikillinen puhe vaikuttaa.
Ei ketään tapeta, ei mitään polteta. Mutta Versaillesiin he tahtovat mennä.
Siellä on pahan alku, siellä tanssitaan samaan aikaan, kun
Pariisissa nähdään nälkää. Versailleshan nielee kaikki. Pariisilta
puuttuu viljaa ja jauhoja, sillä vilja menee Corbeilista suoraan
Versaillesiin Pariisissa pysähtymättä.
Niin ei olisi asianlaita, jos leipuri, leipurin vaimo ja pikku oppipoika olisivat Pariisissa. Näillä nimillä tarkoitetaan kuningasta, kuningatarta ja dauphinia, luonnollisia kansan leivän jakajia.
Siis mennään Versaillesiin.
Koska naiset ovat järjestyneet joukoksi, koska heillä on pyssyjä, kanuunia ja ruutia ja niillä, joilla ei ole pyssyjä eikä ruutia, on peitsiä ja heinähankoja, pitää nyt saada kenraali.
Miksi he eivät saisi? Onhan kansalliskaartillakin.
Lafayette on miesten kenraali. Maillardista tulee naisten kenraali.
Lafayette komentaa laiskoja krenatöörejä, jotka näyttävät reserviläisiltä: niin vähän he toimivat silloin, kuin olisi paljon tehtävää. Maillard sensijaan saa komennettavakseen toimivan armeijan.
Hymyilemättä, silmää räpäyttämättä Maillard suostuu. Hän on Pariisin naisten ylikenraali.
Taistelusta ei tule pitkä, mutta ratkaiseva.