XX
MAILLARD KENRAALINA
Maillardilla oli todellakin komennettavanaan armeija.
Sillä oli kanuunia, joissa kyllä ei ollut lavetteja eikä pyöriä, mutta ne oli pantu rattaille. Sillä oli pyssyjä; monesta puuttui kyllä liipaisin tai hana, mutta kaikissa oli pistin. Sillä oli suuri määrä kaikenlaisia kömpelöitä aseita, mutta ne olivat sittenkin aseita. Sillä oli ruutia nenäliinoissa, päähineissä ja taskuissa, ja keskellä tätä elävää ruutikellaria kulkivat kanuunansytyttäjät palavine sytyttimineen.
On suoranainen ihme, ettei koko armeija tällä merkillisellä matkallaan räjähtänyt ilmaan.
Maillard arvosteli yhdellä silmäyksellä armeijansa ominaisuuksia. Hän huomasi, että ainoa, mitä hän voi tehdä, oli estää sitä jäämästä paikalleen Pariisiin, johdattaa se Versaillesiin ja sinne tultuaan estää se paha, mitä se voisi saada aikaan.
Tämä tehtävä on vaikea, sankarillinen, mutta Maillard toteuttaa sen.
Hän siis menee torille ja ottaa nuoren tytön kaulaan ripustetun rummun.
Nälkään kuolemaisillaan nuori tyttö ei jaksa sitä enää kantaa. Hän antaa rummun, horjuu pitkin seinäviertä ja vaipuu maahan, pää kiveä vasten. Surullinen päänalainen… nälän päänalainen…
Maillard kysyy tämän naisen nimeä. Hänen nimensä on Madeleine Chambry. Hän on veistellyt puuesineitä kirkkoja varten. Mutta kuka nyt ajatteleekaan lahjoittaa kirkoille kauniita tuoleja, kauniita kuvapatsaita, kauniita korkokuvia, 15. vuosisadan mestariteoksia?
Nälkään kuolemaisillaan hän meni kukkakauppiaaksi Palais-Royaliin. Mutta kuka ostaa kukkia, kun ei ole rahaa, millä ostaa leipää? Kukat, kauniit tähdet rauhan ja runsauden taivaalla kuolevat myrskyjen ja vallankumousten tuulissa.
Kun hän ei enää voinut veistää puusta hedelmiä eikä myydä ruusuja, jasmineja ja liljoja, tarttui hän rumpuun ja pärrytti nälän kamalan merkkisoiton.
Hänet on vietävä Versaillesiin, sillä hänhän on koonnut tämän surullisen lähetystön, mutta kun hän on liian heikko kävelläkseen, kuljetetaan hänet sinne rattailla.
Versaillesiin tultua pyydetään, että hän pääsee kahdentoista muun naisen kanssa palatsiin. Siellä hänen on esiinnyttävä puhujana, hänen on nälkiintyneenä kuninkaalle puhuttava nälkiintyneitten puolesta.
Kaikki taputtavat käsiään kuultuaan Maillardin ehdotuksen.
Tällä tavalla Maillard muutamalla lauseella on jo muuttanut vihamieliset aikeet toisiksi.
Ei kukaan tiennyt, miksi mennään Versaillesiin, ei kukaan tiennyt, mitä siellä tehdään.
Nyt se tiedetään: mennään Versaillesiin, jotta kahdentoista naisen suuruinen lähetystö, ja sen etunenässä Madeleine Chambry rukoilisi kuningasta nälän nimessä armahtamaan kansaansa.
Noin seitsemäntuhatta naista on koolla. He lähtevät matkalle, kulkevat pitkin rantakatuja.
Mutta Tuilerien kohdalle tultua kuuluu hirveää huutoa.
Maillard nousee pengermälle nähdäkseen paremmin joukkonsa.
"Mitä te tahdotte?" kysyy hän.
"Me tahdomme mennä Tuileriein läpi."
"Se on mahdotonta", sanoo Maillard.
"Ja miksi se on mahdotonta?" huutaa seitsemäntuhatta ääntä.
"Siksi, että Tuilerie on kuninkaan talo ja hänen puutarhansa, siksi, että kuninkaan luvatta meneminen puutarhan poikki on kuninkaan loukkaamista, siksi, että loukkaamalla kuninkaan persoonaa loukataan meidän kaikkien vapautta."
"Pyytäkää siis lupaa vartijalta", sanovat naiset.
Maillard menee vartijan luo kolmikolkkainen hattu kädessään.
"Hyvä ystävä", sanoo hän, "sallitteko näiden naisten mennä Tuileriein läpi? Me menemme vain käytävää pitkin eikä mitään vahinkoa tehdä istutuksille eikä kukille."
Vastaukseksi paljastaa vartija pitkän miekkansa ja hyökkää Maillardia kohden. Maillard vetää omansa, joka on jalkaa lyhyempi. Tällä välin eräs nainen lähestyy vartijaa ja iskemällä häntä luudanvarrella päähän kaataa hänet Maillardin jalkoihin.
Maillard pistää oman miekkansa tuppeen, ottaa vartijan miekan kainaloonsa ja eräältä naiselta pyssyn toiseen kainaloonsa, sieppaa taistelun aikana pudonneen hattunsa ja lähtee Tuileriein läpi, missä hänen lupauksensa mukaisesti ei tehty mitään vahinkoa.
Antakaamme heidän jatkaa matkaansa Cours-la-Reinen kautta Sèvresia kohden, missä he jakaantuvat kahteen joukkueeseen, ja katsokaamme, mitä tapahtui Pariisissa.
Nämä seitsemäntuhatta naista eivät olleet turhaan hukuttamaisillaan valitsijoita, hirttämäisillään apotti Lefèvreä ja Maillardia, ja polttamaisillaan kaupungintaloa, saamatta aikaan jonkinlaista hälinää.
Kuultuaan melun, joka ulottui kaupungin kaukaisimpiin osiin, riensi Lafayette paikalle. Hän piti Mars-kentällä jonkinmoista sotilastarkastusta. Kello kahdeksasta asti aamulla hän oli ollut hevosen selässä. Hän saapui kaupungintalolle puolenpäivän aikaan.
Aikakauden pilapiirtäjät kuvasivat Lafayetten kentauriksi. Ruumiina oli hänen valkoinen hevosensa, josta hänet tunnettiin. Pää oli kansalliskaartin päällikön pää.
Vallankumouksen alettua Lafayette puhui hevosen selästä, söi hevosen selässä, komensi hevosen selässä. Toisinaan hän sattui nukkumaankin hevosen selässä. Kun hänen siis joskus onnistui päästä vuoteeseen nukkumaan, nukkui hän hyvin.
Kun Lafayette tuli Pelletier-rantakadulle, pidätti hänet mies, joka ratsasti oivallisella kilpa-ajohevosella.
Tämä mies oli Gilbert. Hän meni Versaillesiin ilmoittamaan kuninkaalle uhkaavasta vaarasta ja asettumaan hänen käytettäväkseen.
Parilla sanalla hän kertoi kaikki Lafayettelle. Sitten kumpikin jatkoi matkaansa, Lafayette kaupungintaloa, Gilbert Versaillesia kohden. Naisten marssiessa virran oikeaa rantaa hän ratsasti pitkin vasenta.
Kaupungintalon tori, josta naiset olivat poistuneet, oli nyt tullut täyteen miehiä. Nämä olivat kansalliskaartilaisia, palkattuja tai palkkaamattomia, pääasiassa entisen ranskalaisen kaartin miehiä. He olivat menneet kansan riveihin ja siten kadottaneet kuninkaan kaartin etuoikeudet, jotka henkikaarti ja sveitsiläiset olivat perineet.
Naisten melun sijaan oli tullut hätäkellon soitto ja yleinen kokoontuminen.
Lafayette meni tämän joukon halki, nousi ratsun selästä portaiden juurella ja välittämättä kättentaputuksista ja uhkaavista huudoista, jotka hänen ilmestyessään kaikuivat, ryhtyi sanelemaan kirjettä kuninkaalle, kertoakseen aamulla tapahtuneesta kapinasta.
Hän oli päässyt kirjeen kuudenteen riviin, kun huoneen ovi aukeni äkkiä. Lafayette kohotti katseensa. Krenatöörien lähetystö pyysi päästä kenraalin puheille.
Lafayette viittasi lähetystöä astumaan sisään, ja se tulikin. Puhetta pitämään valittu krenatööri astui pöydän luo.
"Kenraali", sanoi hän varmalla äänellä, "me edustamme kymmentä krenatöörikomppaniaa. Emme usko teitä petturiksi mutta uskomme, että hallitus pettää meitä. Jo on aika lopettaa tämä. Emme voi kääntää painettejamme naisia vastaan, jotka pyytävät leipää. Elintarvekomitea joko tekee vääryyttä tai on kykenemätön. Olkoon miten tahansa, muutos on saatava aikaan. Kansa on onneton, ja onnettomuuden alkusyy on Versaillesissa. Kuningas on noudettava Pariisiin, Flandrian rykmentti ja henkivartiosto pitää hajoittaa, sillä ne ovat polkeneet jalkoihinsa kansalliskokardin. Jos kuningas on liian heikko kantamaan kruunua, luopukoon siitä. Me kruunaamme hänen poikansa. Nimitetään holhoojahallitus ja kaikki käy hyvin."
Lafayette katsoi kummastuneena puhujaan. Hän oli nähnyt kapinoita, itkenyt murhien tähden, mutta nyt vasta ensi kerran vallankumouksellinen henkäisy osui suoraan hänen kasvoilleen.
Kun kansa pitää kuninkaan erottamista mahdollisena, kummastuttaa se
Lafayettea, jopa saa aikaan enemmänkin: saattaa hänet ymmälle.
"Mitä", huudahti hän, "aiotteko siis ryhtyä sotaan kuningasta vastaan ja pakottaa hänet luopumaan kruunustaan?"
"Kenraali", vastasi puhuja, "me rakastamme ja kunnioitamme kuningasta; ikäväähän olisi, jos hän jättäisi meidät, sillä me rakastamme häntä paljon. Mutta jos hän meidät jättää niin onhan meillä dauphin."
"Hyvät herrat, hyvät herrat", sanoi Lafayette, "varokaa mitä teette. Te kajoatte kruunuun, ja velvollisuuteni kieltää minua sellaista suvaitsemasta."
"Kenraali", vastasi kansalliskaartilainen, "me olisimme valmiit uhraamaan viimeisen veripisaramme teidän tähtenne. Mutta kansa on onneton, ja onnettomuuden alkusyy on Versaillesissa; meidän pitää mennä tuomaan kuningas Pariisiin, sillä kansa tahtoo niin."
Lafayette huomaa, että hänen on pantava persoonallisuutensa vaaraan.
Sen välttämättömyyden edestä hän ei koskaan ollut väistynyt.
Hän menee kaupungintalon edessä olevalle torille ja aikoo puhua kansalle, mutta huudot: Versaillesiin! Versaillesiin! peittävät hänen äänensä.
Äkkiä kuuluu kovaa melua Vannerie-kadun puolelta. Bailly saapuu nyt vuorostaan kaupungintaloon.
Kun joukko näkee hänet, kaikuu joka taholta huutoja: Leipää, leipää!
— Versaillesiin, Versaillesiin!
Kansan keskeen hukkunut Lafayette tuntee, että laine nousee yhä korkeammalle ja tukehuttaa hänet.
Hän lykkää joukkoa syrjään päästäkseen hevosensa luo niin kiihkeästi kuin hukkuva ui tarttuakseen kallioon.
Hän pääsee hevosen luo, nousee satulaan ja yrittää ratsastaa portaiden luo. Mutta tie hänen ja kaupungintalon välillä on tukossa; ihmismuurit ovat kohonneet eteen.
"Hitto vieköön, kenraali, te jäätte meidän luoksemme!" huutavat miehet.
Samalla kertaa kaikki huutavat: Versaillesiin! Versaillesiin!
Lafayette epäröi, horjuu. Jos hän menee Versaillesiin, voi hän epäilemättä siellä auttaa kuningasta, mutta voiko hän hallita koko tätä joukkoa, joka häntä vaatii Versaillesiin lähtemään? Voiko hän hillitä tätä tulvaa, joka on riistänyt maan hänen jalkojensa alta ja jota vastaan hän turhaan taistelee pelastaakseen itsensä?
Äkkiä muuan mies astuu portaita alas, lykkää joukon syrjään, pitää kädessään kirjettä ja käyttää niin hyvin nyrkkejään ja jalkojaan, etupäässä kyynärpäitään, että pääsee Lafayetten luo. Tämä mies on uupumaton Billot.
"Tässä on kirje kolmeltasadalta teille", sanoo hän.
Sillä nimellä mainittiin valitsijoita.
Lafayette ottaa kirjeen, avaa sen ja aikoo lukea sen itsekseen, mutta kaksikymmentä tuhatta ääntä huutaa yhtaikaa: "Ääneen! Ääneen!"
Lafayetten on siis pakko lukea kirje ääneen. Hän viittaa kaikkia vaikenemaan. Samassa, kuin ihmeen kautta, seuraa hiljaisuus tätä tavatonta melua, ja kaikkien kuullen hän lukee seuraavan kirjeen:
"Ottaen varteen olosuhteet ja kansan tahdon sekä ylikenraalin esityksestä, jota emme ole voineet hylätä, valtuutamme täten sekä määräämme ylikenraalin lähteinään Versaillesiin. Neljä valtuuston jäsentä seuraa häntä."
Lafayette-parka ei ollut esittänyt mitään valitsijoille, jotka mielellään siirsivät osan tulevien tapahtumien vastuusta hänen niskoilleen. Mutta kansa uskoi, että hän todellakin oli esittänyt, ja kun tämä kenraalin esitys vastasi sen omaa tahtoa, huusi se: Eläköön Lafayette!
Silloin Lafayette kalpeni ja sanoi vuorostaan: Versaillesiin!
Viisitoistatuhatta miestä seurasi häntä. Heidän innostuksensa ei ollut yhtä meluisa kuin edeltä menneiden naisten, mutta sitä peloittavampi.
Koko tämä joukko oli matkalla Versaillesiin pyytääkseen kuninkaalta leivän murusia, jotka olivat pudonneet henkikaartin juhlapöydästä lokakuun ensimmäisen ja toisen päivän välisenä yönä.