XXI
VERSAILLES
Niinkuin aina, ei Versaillesissa tiedetty mitään siitä, mitä tapahtui
Pariisissa.
Kuvaamiemme kohtausten jälkeen, joiden johdosta kuningatar seuraavana päivänä oli ylpeä, hän lepäsi nyt.
Olihan hänellä armeija, oli puolustajia. Hän oli laskenut vihollisensa ja halusi ryhtyä taisteluun.
Olihan hänellä kostettavana heinäkuun 14 päivän tappio. Täytyihän hänen saada hovinsa ja itsensäkin unohtamaan tuo kuninkaan "Pariisin-matka", jolta hän oli palannut kolmivärinen kokardi hatussaan.
Naisparka! Hän ei osannut odottaa sitä matkaa, joka hänen itsensä oli pakko tehdä.
Sanakiistansa jälkeen Charnyn kanssa hän ei ollut tälle puhunut sanaakaan. Hän oli osoittavinaan Andréelle entistä ystävyyttään, joka oli hetkiseksi himmennyt hänen omassa sydämessään, mutta aina säilyi hänen kilpailijattarensa sielussa.
Mitä Charnyhyn tulee, niin kuningatar ei puhunut hänelle eikä katsonutkaan häneen päin, paitsi silloin, kun hänen oli pakko, pyytäessään häneltä palvelusta tai antaessaan hänelle määräyksiä.
Tämä epäsuosio ei kohdannut sukua, sillä samana aamuna, jona pariisilaiset lähtivät Versaillesiin, nähtiin kuningattaren hyvin ystävällisesti puhuttelevan nuorta Georges de Charnyta, keskimäistä kolmesta veljeksestä, samaa, joka poiketen veljestään Olivierista oli antanut kuningattarelle sotaisia neuvoja Bastiljin valloittamispäivänä.
Kello yhdeksän aikaan aamulla tämä nuori mies meni gallerian kautta ilmoittamaan ylimetsästäjälle kuninkaan lähtevän metsälle, kun Marie-Antoinette, joka palasi messusta, huomasi hänet ja kutsui luokseen.
"Minne te noin juoksette?" kysyi hän.
"En juossut enää silloin, kun näin teidän majesteettinne", vastasi Georges; "päinvastoin, minä pysähdyin nöyränä odottamaan sitä kunniaa, jonka hänen majesteettinsa suo minulle puhuttelemalla minua."
"Ei kai tämä estä teitä vastaamasta minulle, minne aiotte?"
"Madame", vastasi Georges, "olen määrätty seurueeseen. Hänen majesteettinsa lähtee metsästämään ja tulin kuulemaan ylimetsästäjältä, missä on kokoontumispaikka."
"Kuningas lähtee siis vielä tänäänkin metsästämään", sanoi kuningatar katsoen pilviä, jotka vierivät suurina ja mustina, lähestyen Pariisista päin; "siinä hän ei tee oikein. Ilma näyttää uhkaavalta, eikö totta, Andrée?"
"Näyttää kyllä, madame", vastasi nuori nainen hajamielisesti.
"Ettekö ole samaa mieltä, monsieur?"
"Olen kyllä, madame, mutta kuningas tahtoo lähteä."
"Tapahtukoon kuninkaan tahto metsässä ja maanteillä", vastasi kuningatar luontevan hilpeästi, "älköötkä sydänsurut ja valtiolliset huolet yhdessä pilatko hänen metsästysonneaan."
Sitten hän jatkoi, alentaen ääntään ja Andréen puoleen kääntyen:
"Täytyyhän hänellä olla ainakin tämä huvi."
Ja ääneen hän sanoi Georgesille:
"Voitteko sanoa, missä kuningas aikoo metsästää?"
"Meudonin metsässä, madame."
"Seuratkaa siis häntä ja suojelkaa häntä."
Tänä hetkenä kreivi de Charny oli astunut sisään. Hän hymyili ystävällisesti Andréelle ja pudistaen päätään rohkeni lausua kuningattarelle:
"Sen kehoituksen veljeni kyllä muistaa, madame, ei ainoastaan keskellä kuninkaan huvituksia, vaan keskellä vaarojakin."
Kuullessaan tämän äänen, joka äkkiä sattui korvaan, sillä hän ei ollut huomannut Charnyn saapumista, kuningatar vavahti ja sanoi kääntyen hänen puoleensa halveksivan tylysti:
"Olisin ihmetellyt, ellei tuo lause olisi tullut kreivi Olivier de
Charnyn suusta."
"Miksi?" kysyi kreivi kunnioittavasti.
"Sillä se ennustaa pahaa."
Andrée kalpeni nähdessään kreivin kalpenevan. Charny kumarsi vastaamatta mitään. Sitten hän virkkoi, nähdessään vaimonsa ihmettelevän näin suurta kärsivällisyyttä:
"Olen hyvin onneton, koska en enää laisinkaan tiedä, miten minun on puhuttava kuningattarelle loukkaamatta häntä."
Tämä sana enää korostettiin samoin kuin näyttämöllä taitava näyttelijä korostaa tärkeät sanat.
Kuningattarella oli siksi herkkä kuuloaisti, että hän heti huomasi, minkä tarkoituksen Charny oli antanut tälle sanalle.
"Enää", sanoi hän kiihkeästi; "enää, mitä tarkoittaa tuo enää?"
"Huomaan jälleen puhuneeni pahasti", lausui Charny vaatimattomasti.
Ja hän loi Andréehen katseen, jonka kuningatar tällä kertaa huomasi.
Marie-Antoinette kalpeni vuorostaan ja sanoi vihaisesti, purren hampaitaan yhteen:
"Sana on paha silloin, kun tarkoitus on paha."
"Korva on vihamielinen", sanoi Charny, "silloin kun ajatus on vihamielinen."
Iskettyään tällä tavalla sattuvasti, vaikka ei kunnioittavasti, hän vaikeni.
"Viivytän vastaustani siksi, kunnes kreivi de Charny onnistuu hyökkäyksissään paremmin", sanoi kuningatar.
"Ja minä", vastasi Charny, "odotan siksi, kunnes kuningatar onnistuu valitsemaan palvelijansa paremmin kuin tähän asti on tehnyt."
Andrée tarttui äkkiä miehensä käteen ja valmistautui lähtemään hänen kanssaan.
Kuningattaren silmäys pidätti hänet. Hän oli huomannut liikkeen.
"Mutta mitä asiaa teidän miehellänne oli minulle?" lausui kuningatar.
"Hän aikoi sanoa teidän majesteetillenne, että mentyään kuninkaan käskystä eilen Pariisiin hän huomasi kaupungissa hyvin kummallista kuohuntaa."
"Joko taas!" lausui kuningatar. "Ja mikä nyt on syynä? Pariisilaiset ovat valloittaneet Bastiljin ja hävittävät sitä paraillaan. Mitä he vielä tahtovat? — vastatkaa, kreivi de Charny!"
"Kaikki tuo on totta", vastasi kreivi. "Mutta kun he eivät voi syödä kiviä, sanovat he näkevänsä nälkää."
"Näkevänsä nälkää! Näkevänsä nälkää!" huudahti kuningatar. "Mitä me sille voimme?"
"On ollut aika, madame", sanoi Charny, "jolloin kuningatar ensimmäisenä on säälinyt yleistä hätää ja sitä huojentanut. Oli aika, jolloin hän meni köyhien ullakkohuoneihin, ja köyhien ullakoista nousivat rukoukset Jumalan luo."
"Aivan oikein", vastasi kuningatar katkerasti, "ja olenhan minä saanut runsaan palkinnon säälistäni toisten kurjuutta kohtaan. Suurin onnettomuuteni on johtunut siitä, että menin tuollaiseen ullakkohuoneeseen."
"Jos teidän majesteettinne on kerran erehtynyt", sanoi Charny, "ja osoittanut armoaan ja suosiotaan kelvottomalle olennolle, niin pitääkö yhden heittiön mukaan arvostella koko ihmiskuntaa? Madame, madame, kuinka teitä siihen aikaan rakastettiin!"
Kuningatar loi kreiviin leimuavan katseen.
"Mitä siis tapahtui eilen Pariisissa?" kysyi hän. "Älkää puhuko minulle muuta kuin mitä olette nähnyt; tahdon olla varma siitä, että puhutte totta."
"Olen nähnyt osan väestöä tungeksivan rantakaduille odottaen turhaan jauholastien saapumista. Olen nähnyt toisen joukon jonottavan leipurien ovilla odottaen turhaan leipää. Olen nähnyt nälkään nääntyvän kansan; miehet katselivat murheellisina vaimojaan, äidit katselivat murheellisina lapsiaan. Mitä olen nähnyt? Puitavan uhkaavia nyrkkejä Versaillesiin päin. Madame, madame, se vaara, josta olen puhunut, tilaisuus saada kuolla teidän majesteettinne puolesta, se onni, jota veljeni ja minä ensimmäisinä vaadimme itsellemme, se vaara, sitä pelkään, on kohta uhkaamassa."
Kuningatar käänsi kärsimättömänä selkänsä Charnylle ja nojasi polttavaa otsaansa marmoripihalle päin olevan ikkunan ruutuun. Tuskin hän oli ennättänyt tehdä tämän liikkeen, kun kaikki näkivät hänen vapisevan.
"Andrée", sanoi hän, "tulkaahan katsomaan, kuka ratsumies tuolta tulee. Hän näyttää tuovan kiireellisiä tietoja."
Andrée lähestyi ikkunaa. Mutta melkein heti hän kalveten astui askelen taapäin.
"Madame", lausui hän moittivalla äänellä.
Charny lähestyi nopeasti ikkunaa. Hän oli huomannut kaikki, mitä äsken tapahtui.
"Tuo ratsastaja", sanoi hän katsoen vuoroin kuningattareen ja
Andréehen, "on tohtori Gilbert."
"Se on totta", sanoi kuningatar sellaisella äänellä, ettei Andréekaan voinut päättää, oliko kuningatar kutsunut hänet ikkunan luo naisellisella tavalla kostaakseen, niinkuin Marie-Antoinette parka toisinaan teki, vai siksi, etteivät hänen valvomisesta ja kyynelistä rasittuneet silmänsä voineet jonkun välimatkan päästä erottaa henkilöitä, joiden tunteminen oli hänelle tärkeätä.
Jäinen vaitiolo tuli tämän kohtauksen päähenkilöiden kesken. Heidän katseensa vain yhä kysyivät ja vastasivat.
Gilbert saapui todellakin, tuoden Charnyn aavistamat synkät uutiset. Vaikka hän olikin nopeasti hypännyt hevosen selästä, vaikka hän juoksi portaita ylös, vaikka kolmen levottomina odottavan henkilön, kuningattaren, Andréen ja Charnyn, katseet olivat kääntyneet portaille vievää ovea kohti, josta tohtorin olisi pitänyt astua sisään, niin ovi ei auennut.
Nämä kolme ihmistä odottivat silloin tuskan vallassa muutamia minuutteja.
Äkkiä aukeni vastaisella puolella oleva ovi, ja sisään astui upseeri.
"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert, joka saapui ilmoittamaan kuninkaalle tärkeitä ja kiireellisiä asioita, pyytää saada kunnian päästä teidän majesteettinne puheille, koska kuningas tunti sitten on lähtenyt Meudoniin."
"Pyytäkää häntä astumaan sisään", sanoi kuningatar luoden oveen kovuuteen asti lujan katseen, Andréen peräytyessä niinkuin hänen luonnollisimpana turvanaan olisi hänen miehensä ja nojautuessa kreivin käsivarteen.
Gilbert ilmestyi ovelle.