XXII
LOKAKUUN 5 PÄIVÄ
Gilbert loi silmäyksen kaikkiin niihin henkilöihin, jotka olemme asettaneet näyttämölle, ja lähestyi kunnioittavasti kuningatarta.
"Salliiko kuningatar", sanoi hän, "korkean puolisonsa poissaollessa minun ilmoittaa tuomani uutiset?"
"Puhukaa, monsieur", sanoi Marie-Antoinette. "Nähdessäni teidän niin kiireellisesti saapuvan, olen koonnut kaikki voimani avukseni, sillä arvaan teidän tuovan pahoja tietoja."
"Olisiko kuningatar pitänyt enemmän siitä, että olisin hänet yllättänyt? Saatuaan edeltäpäin tiedon, astuu kuningatar terveen järkensä ja luontaisen varman arvostelukyvyn tukemana vaaraa vastaan, ja silloin ehkä vaarakin väistyy hänen tieltään."
"Mutta mikä on tuo vaara, monsieur?"
"Madame, seitsemän tai kahdeksan tuhatta naista on aseistettuna lähtenyt Pariisista ja saapuu Versaillesiin."
"Seitsemän tai kahdeksan tuhatta naista!" lausui kuningatar halveksivan näköisenä.
"Niin, mutta he ovat pysähtyneet matkalla, ja ehkä heitä on tänne saapuessaan viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta."
"Ja mitä varten he tulevat?"
"Heidän on nälkä, madame, ja he saapuvat pyytämään kuninkaalta leipää."
Kuningatar kääntyi Charnyn puoleen.
"Madame", sanoi kreivi, "se, mitä ennustin, on nyt tapahtunut."
"Mitä on tehtävä?" kysyi kuningatar.
"Kuninkaalle on heti lähetettävä sana", lausui Gilbert.
Kuningatar kääntyi nopeasti.
"Kuninkaalle! Ei mitenkään!" huudahti hän. "Miksi hyväksi saattaisimme hänet vaaraan?"
Tämä huudahdus purkautui Marie-Antoinetten sydämestä vaistomaisesti. Hän ilmaisi sillä oman urhoollisuutensa, tietoisuutensa omasta persoonallisesta voimastaan ja samalla siitä heikkoudesta, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä miehessään eikä sitä muillekaan ilmoittaa.
Mutta eihän Charny ollut vieras eikä Gilbert myöskään. Olihan kohtalo oikeastaan valinnut nämä kaksi miestä, toisen suojelemaan kuningatarta ja toisen kuningasta.
Charny vastasi samalla kertaa sekä kuningattarelle että Gilbertille. Hän hallitsi täydellisesti mieltään, sillä hän oli uhrannut ylpeytensä.
"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert on oikeassa; tästä on ilmoitettava, kuninkaalle. Kuningasta rakastetaan vielä; hän astuu näiden naisten eteen, puhuu heille ja riisuu heiltä aseet."
"Mutta", kysyi kuningatar, "kuka lähtee viemään sanaa kuninkaalle?
Tie on jo varmasti katkaistu, ja tehtävä on vaarallinen."
"Onko kuningas Meudonin metsässä?"
"On, ja luultavasti on tiet…"
"Älköön teidän majesteettinne suvaitko nähdä minussa muuta kuin tavallisen sotilaan", keskeytti Charny yksinkertaisesti. "Sotilas on syntynyt surmattavaksi."
Tämän lausuttuaan hän ei odottanut vastausta, ei kuullut huokausta. Hän riensi nopeasti alas, hyppäsi erään kaartilaisen hevosen selkään ja kiiti Meudonia kohden kahden ratsumiehen seurassa.
Tuskin hän oli ennättänyt kadota viitattuaan viimeisen kerran hyvästiksi ikkunan ääressä seisovalle Andréelle, kun alkoi kuulua kaukaista kohinaa, joka muistutti aaltojen pauhua myrskypäivänä, pakottaen kuningattaren tarkasti kuuntelemaan. Tämä kohina näytti tulevan Pariisiin johtavan tien varrella olevista etäisimmistä puista. Siitä huoneesta, missä kuningatar oli, näki usvan läpi tämän tien Versaillesin äärimmäisiin taloihin asti.
Kohta taivaanranta kävi yhtä uhkaavaksi katselijalle kuin kuuntelijallekin. Valkea, pistävä sade alkoi piirtää viiruja usvaan.
Ja sillä välin kerääntyi Versaillesiin väkeä, joka ei välittänyt taivaan uhkaavista merkeistä.
Toinen tiedontuoja toisensa jälkeen saapui palatsiin. Jokainen kertoi suuren joukon saapuvan Pariisista, ja jokainen, ajatellessaan edellisten päivien ilonpitoa ja helppoja riemuvoittoja, tunsi sydämessään toiselta puolen katumusta, toiselta kauhua.
Sotilaat katselivat levottomina toisiinsa ja tarttuivat hitaasti aseisiinsa. Kuin juopuneet olennot, jotka koettavat ravistaa ruumiistaan viinin vaikutusta, hengittivät upseerit, sotilaiden silminnähtävän epätietoisuuden ja joukon melun hämmentäminä, vaivaloisesti tätä pahaenteistä ilmaa, aavistaen onnettomuuksia, joista heitä tultaisiin syyttämään.
Henkivartioston kolmesataa miestä nousi kylmäkiskoisesti ratsaille, hieman hidastellen niinkuin ainakin ymmärtäessään joutuvansa tekemisiin sellaisen vihollisen kanssa, jonka hyökkäämistapaa he eivät tunteneet.
Mitä tehdä naisille, jotka ovat lähteneet uhkaavina ja aseistettuina, mutta jotka saapuvat aseitta, voimatta edes kohottaa käsivarsiaan: siksi uupuneita ja nälkiintyneitä he ovat!
Joka tapauksessa he asettuvat riviin, paljastavat miekkansa ja odottavat.
Viimein naiset tulevat näkyviin. He lähestyvät kahta tietä myöten. Puolimatkassa he olivat jakaantuneet, toiset saapuivat Saint-Cloudin, toiset Sèvresin kautta.
Ennen jakaantumistaan he olivat jakaneet kahdeksan leipää: enempää ei
Sèvresistä löytynyt.
Kolmekymmentäkaksi naulaa leipää seitsemälletuhannelle ihmiselle!
Saapuessaan Versaillesiin he tuskin jaksoivat enää laahustaakaan. Kolme neljännestä naisjoukosta oli heittänyt aseensa tielle. Maillard oli saanut viimeisen neljäsosankin jättämään aseensa kaupungin ensimmäisten talojen kohdalle.
Kun oli tultu kaupunkiin, sanoi hän: "Kuulkaahan, jotta olisimme varmoja siitä, että olemme kuningaskunnan ystäviä, laulakaamme: Terve, Henrik IV!"
Ja heikolla äänellä, joka tuskin jaksoi enää pyytää leipää, naiset alkoivat laulaa kuninkaallista laulua.
Palatsissa hämmästyttiinkin kovasti, kun uhkausten ja huutojen sijasta kuuluikin lauluja, kun laulajat horjuivat, sillä muistuttaahan nälkä humalaa, kun rauta-aidan ristikkojen takaa näkyi laihoja, kalpeita, harmaita, likaisia, vettä ja hikeä tippuvia kasvoja, tuhansia päitä toinen toisensa yläpuolella, käsillään tarttuen aitauksen kullattuihin kankiin ja niitä ravistellen.
Sitten tämän oudon ryhmän keskeltä kuului tuon tuostakin kumeaa karjuntaa; kuolevien joukosta leimahti salamoita. Toisinaan taas kaikki kädet irtautuivat kangista ja ojentuivat niiden välistä palatsia kohden.
Avoimet ja vapisevat kädet anoivat. Nyrkkiin puristuneet uhkasivat.
Mikä kamala näky!
Sade ja loka vallitsi taivaassa ja maassa. Nälkä ja uhkaukset piirittäjissä. Sääli ja epäröinti puolustajissa.
Odottaessaan Ludvig XVI:tta kuningatar kuumeisesti ja päättävästi käski järjestää puolustuksen. Vähitellen hoviherrat, upseerit, ylhäiset virkailijat kerääntyivät hänen ympärilleen.
Näiden keskellä hän huomasi Saint-Priestin, Pariisin ministerin.
"Menkäähän ottamaan selkoa siitä, mitä nuo ihmiset tahtovat", sanoi kuningatar hänelle.
Herra de Saint-Priest meni pihan poikki ja lähestyi aitaa. "Mitä te tahdotte?" kysyi ministeri naisilta.
"Leipää! Leipää! Leipää!" huusivat tuhannet äänet yhtaikaa.
"Leipää!" toisti Saint-Priest kärsimättömästi. "Kun teillä oli vain yksi valtias, ei teiltä puuttunut leipää. Nyt kun teillä on niitä toista tuhatta, näettehän, mihin olette joutuneet."
Ja Saint-Priest poistui näiden nälkäisten huutaessa, käskien pitämään portit suljettuina.
Mutta saapuu lähetystö, jonka edessä täytyy portti avata. Maillard on naisten puolesta mennyt Kansalliskokoukseen. Hän on saanut aikaan, että puheenjohtaja kahdentoista naisen kanssa lupaa mennä lähetystönä kuninkaan luo.
Samassa kun tämä lähetystö, Mounier etunenässä, lähtee Kansalliskokouksesta, saapuu kuningas täyttä laukkaa talousrakennusten taholta.
Charny oli tavannut hänet Meudonin metsässä.
"Tekö se olettekin?" sanoi kuningas. "Onko teillä minulle asiaa?"
"On, sire."
"Mitä siis on tapahtunut? Teillä on ollut kovin kiire."
"Sire, tänä hetkenä on Versaillesissa kymmenentuhatta Pariisista tullutta naista pyytämässä leipää."
Kuningas kohautti olkapäitään, enemmän säälistä kuin ylenkatseesta.
"Jos minulla olisi leipää", sanoi hän, "niin en odottaisi heidän tuloaan Versaillesiin sitä pyytämään".
Tekemättä muita huomautuksia, katsoen kaihomielin siihen suuntaan, mihin oli aiottu lähteä metsästysretkelle, joka nyt oli lopetettava, hän sanoi:
"Lähtekäämme siis Versaillesiin."
Ja hän lähti Versaillesiin.
Hän saapui juuri silloin, kun asetorilta kuului kovaa huutoa.
"Mitä tuo on?" kysyi kuningas.
"Sire", huusi Gilbert tullen sisään kalmankalpeana, "henkivartiostonne hyökkää Georges de Charnyn johtamana Kansalliskokouksen puheenjohtajaa ja hänen mukanaan tulevaa lähetystöä vastaan."
"Mahdotonta!" huudahti kuningas.
"Kuulkaahan, miten ne huutavat, joita surmataan."
"Avatkaa portit!" huusi kuningas. "Minä otan lähetystön vastaan."
"Mutta, sire!" huudahti kuningatar.
"Avatkaa", toisti Ludvig XVI. "Kuninkaitten palatsit ovat turvapaikkoja."
"Niin kyllä", sanoi kuningatar, "kaikille muille paitsi kuninkaille!"