XXIII
LOKAKUUN 5 PÄIVÄN ILTA
Charny ja Gilbert juoksevat portaita alas.
"Kuninkaan nimessä!" huutaa toinen.
"Kuningattaren nimessä!" huutaa toinen.
Ja molemmat lisäävät:
"Avatkaa portit."
Mutta tätä käskyä ei täytetty kyllin nopeasti. Kansalliskokouksen puheenjohtaja kaatuu maahan ja tallataan jalkoihin. Hänen vieressään on kaksi lähetystöön kuuluvaa naista haavoittunut.
Gilbert ja Charny rientävät avuksi. Nämä kaksi miestä, joista toinen on lähtenyt yhteiskunnan yläpäästä ja toinen alapäästä, kohtaavat toisensa samassa ympäristössä.
Toinen tahtoo pelastaa kuningattaren rakkaudesta kuningattareen, toinen tahtoo pelastaa kuninkaan rakkaudesta kuninkuuteen.
Porttien auettua ryntäävät naiset pihaan. He heittäytyvät henkivartioston ja Flandrian rykmentin sotilaitten keskeen, uhkaavat, rukoilevat, hyväilevät. Mitenkä miehet voisivatkaan vastustaa naisia, jotka rukoilevat heitä äitiensä ja sisariensa nimessä!
"Tilaa, tilaa lähetystölle!" huutaa Gilbert.
Ja rivit aukenevat päästääkseen läpi Mounierin ja ne onnettomat naiset, joiden kanssa hän tahtoo mennä kuninkaan luo.
Saatuaan edeltäpäin tiedon Charnylta kuningas odottaa lähetystöä kappelin viereisessä salissa.
Mounier aikoo puhua Kansalliskokouksen nimessä. Madeleine Chambry, rummuttava kukkakauppias, aikoo puhua naisten puolesta.
Mounier lausuu muutaman sanan kuninkaalle ja esittää hänelle kukkakauppiaan. Tämä astuu muutaman askeleen eteenpäin, aikoo sanoa jotakin, mutta ei jaksa lausua muuta kuin:
"Sire, leipää!"
Ja hän kaatuu pyörtyneenä maahan.
"Auttakaa!" huutaa kuningas. "Auttakaa!"
Andrée rientää antamaan kuninkaalle hajusuolapullonsa.
"Madame", sanoo Charny moittivalla äänellä kuningattarelle.
Kuningatar kalpenee ja vetäytyy huoneisiinsa.
"Pankaa vaunut kuntoon", sanoo hän; "kuningas ja minä lähdemme
Rambouilletiin."
Tällä välin tyttöparka tointuu. Huomatessaan nojautuvansa kuninkaan käsivartta vasten ja saavansa haistella hajusuolaa hän häpeää, huudahtaa ja aikoo suudella kuninkaan kättä.
Mutta kuningas estää sen.
"Kaunis lapsi", sanoo hän, "sallikaa minun suudella teitä; kyllä te sen ansaitsette."
"Sire, sire, koska olette näin hyvä", sanoo nuori tyttö, "niin antakaa määräys."
"Mikä määräys?" kysyy kuningas.
"Että tuodaan viljaa, jotta nälänhätä taukoo."
"Rakas lapsi", sanoo kuningas, "kyllä kirjoitan pyytämänne määräyksen alle, mutta suoraan sanoen en luule sen teitä paljoakaan auttavan."
Kuningas istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa, kun äkkiä kuuluu yksinäinen laukaus ja sitä seuraa kiivas ammunta.
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahtaa kuningas.
"Mitä nyt taas tapahtuu? Menkäähän katsomaan, monsieur Gilbert."
Toista naisryhmää vastaan oli tehty hyökkäys, ja siitä johtui yksinäinen laukaus, jota sitten seurasi ammunta. Tämän yksinäisen laukauksen ampui eräs rahvaanmies ja lävisti kaartinluutnantti Savonnièresin käsivarren juuri sinä hetkenä, jona hän kohotti käsivartensa iskeäkseen nuoreen sotilaaseen, kun tämä oli paennut vajan seinän luo ja levittäen molemmat aseettomat kätensä koetti suojata takanaan polvillaan olevaa naista. Kaartilaiset vastasi viidellä tai kuudella karbiininlaukauksella.
Kaksi kuulaa osui. Eräs nainen kaatui kuolleena maahan. Toinen vietiin pois vaarallisesti haavoittuneena.
Kansaa vastaan ammuntaan, ja vuorostaan kaksi kaartilaisia putoo hevosensa selästä.
Samassa kuuluu huutoja: Tilaa! Tilaa! Saint-Antoinen esikaupungin miehet saapuvat vetäen mukanaan kolmea kanuunaa, jotka he asettavat rinnakkain ristikon eteen.
Kaikeksi onneksi sataa virtanaan, sytytin pistetään turhaan sankkireikään; kostunut ruuti ei ota syttyäkseen.
Tänä hetkenä kuiskaa eräs ääni hiljaa nämä sanat Gilbertille:
"Lafayette saapuu eikä ole täältä enää kuin puolen penikulman päässä."
Gilbert etsii turhaan tämän ilmoittajaa. Mutta mistä tahansa se tieto saapui, se oli hyvä tieto.
Hän katselee ympärilleen, näkee isännättömän hevosen. Se kuuluu toiselle surmatulle kaartilaiselle. Hän hyppää sen selkään ja lähtee täyttä laukkaa ajamaan Pariisia kohden.
Toinen ratsastajaton hevonen tahtoo seurata häntä. Mutta tuskin on hevonen ennättänyt juosta parikymmentä askelta, kun joku tarttuu sen suitsiin. Gilbert arvaa toisten aavistaneen hänen aikeensa ja ajavan häntä takaa. Kiitäessään eteenpäin hän vilkaisee taakseen.
Ei kukaan ajattelekaan takaa-ajoa. Kaikkia vaivaa nälkä. He tahtovat syödä, ja hevonen tapetaan puukoniskuilla.
Hevonen kaatuu ja on muutamassa minuutissa jaettu kahteenkymmeneen kappaleeseen.
Tällä välin oli kuningas saanut saman tiedon kuin Gilbertkin:
Lafayette saapuu!
Kuningas oli Mounierille allekirjoittanut ihmisoikeuksia koskevan säädöksen ja Madeleine Chambrylle määräyksen viljan hankkimisesta.
Saatuaan säädöksen ja määräyksen, joiden luultiin rauhoittavan mieliä, lähtivät Maillard, Madeleine Chambry ja tuhatkunta naista Pariisia kohden.
Kaupungin äärimmäisten talojen kohdalla he tapaavat Lafayetten, joka Gilbertin kiihoittamana saapuu rientomarssissa kansalliskaartin etunenässä.
"Eläköön kuningas!" huutavat Maillard ja naiset heiluttaen päänsä yläpuolella säädöksiä.
"Mitä te puhutte kuningasta uhkaavasta vaarasta?" kysyi Lafayette hämmästyen.
"Tulkaa, tulkaa, kenraali", huudahti Gilbert kiihoittaen häntä yhä eteenpäin. "Saatte itse päättää."
Ja Lafayette kiiruhtaa eteenpäin. Kansalliskaarti saapuu rumpujen soidessa Versaillesiin.
Rummutuksen alkaessa kuulua Versaillesiin kuningas tuntee jonkun kunnioittavasti koskevan häntä käsivarteen.
Hän kääntyy. Se on Andrée.
"Tekö madame de Charny?" sanoo kuningas. "Mitä kuningatar tekee?"
"Sire, kuningatar pyytää teitä lähtemään, odottamatta pariisilaisia. Henkivartiostonne ja Flandrian rykmentin suojaamana voitte päästä minne tahansa."
"Onko se teidän mielipiteenne, kreivitär de Charny?" kysyi kuningas.
"On sire, jos samalla kertaa menette rajan yli, sillä muuten…"
"Muuten?"
"Muuten on parempi jäädä."
Kuningas pudisti päätänsä.
Hän jää, ei suinkaan sen vuoksi, että hänellä on rohkeutta jäädä, vaan sen vuoksi, että hänellä ei ole voimaa lähteä.
Hiljaa hän mutisee:
"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"
Sitten hän sanoo kääntyen Andréen puoleen:
"Menkää sanomaan kuningattarelle, että hän lähtisi yksinään."
Viiden minuutin päästä kuningatar saapuu ja asettuu kuninkaan viereen.
"Mitä täällä teette, madame?" — kysyy Ludvig XVI.
"Tulen kuolemaan kanssanne, monsieur", vastaa kuningatar.
"Nyt hän on todella kaunis!" sanoo Charny itsekseen hiljaa.
Kuningatar vavahtaa; hän on kuullut lauseen.
"Eiköhän olisikin minun parempi kuolla kuin elää", sanoo hän katsoen
Charnyn puoleen.
Tänä hetkenä kuuluu kansalliskaartin astuntaa palatsin ikkunoiden alta.
Gilbert tuli nopeasti sisään.
"Sire", sanoi hän kuninkaalle, "teidän majesteettinne ei tarvitse enää mitään pelätä; Lafayette on tuolla alhaalla."
Kuningas ei pitänyt Lafayettesta, mutta ei mennyt siinä sen pitemmällekään. Kuningatar sitävastoin vihasi Lafayettea eikä salannut vihaansa. Seurauksena tästä oli, että ilmoittaessaan omasta mielestään tänä hetkenä kaikkein tärkeimmän uutisen Gilbert ei saanut mitään vastausta.
Mutta Gilbert ei ollut niitä miehiä, jotka pelkäävät kuninkaallisten vaikenemista.
"Kuuliko teidän majesteettinne?" sanoi hän varmalla äänellä kuninkaalle. "Lafayette on tuolla alhaalla ja teidän majesteettinne käytettävänä."
Kuningatar oli yhä vaiti. Kuningas sanoi vähän ajan päästä:
"Viekää hänelle sana, että kiitän häntä ja pyydän häntä saapumaan luokseni."
Muuan upseeri kumarsi ja poistui. Kuningatar astui kolme askelta taapäin. Mutta melkein käskevällä liikkeellä kuningas pidätti hänet.
Hoviherrat jakaantuivat kahteen ryhmään.
Charny ja Gilbert jäivät kuninkaan luokse. Kaikki muut peräytyivät kuningattaren tavoin ja asettuivat hänen taakseen.
Kuului yksinäisen miehen astuntaa, ja Lafayette ilmestyi ovelle.
Hänen tullessaan syntyi vaitiolo. Sen keskeltä kuului kuningattaren ryhmästä ääni:
"Toinen Cromwell."
Lafayette hymyili.
"Cromwell ei olisi yksinään tullut Kaarle I:n luokse", sanoi hän.
Ludvig XVI kääntyi näitä hirveitä ystäviänsä kohti, jotka muuttivat viholliseksi hänen avukseen tulleen miehen. Sitten hän lausui Charnylle:
"Kreivi, minä jään. Herra Lafayetten tultua tänne ei minulla ole enää mitään pelon syytä. Käskekää sotaväkeä siirtymään Rambouilletiin. Kansalliskaarti vartioi palatsin ulkopuolta, henkikaarti sisäpuolta."
Hän jatkoi, kääntyen Lafayetten puoleen:
"Tulkaa, kenraali, tahdon puhella kanssanne."
Ja kun Gilbert astui askelen poistuakseen, sanoi kuningas:
"Te, herra tohtori, ette häiritse. Tulkaa."
Ja näyttäen tietä Lafayettelle ja Gilbertille, hän astui sivuhuoneeseen, jonne molemmat seurasivat häntä.
Kuningatar seurasi heitä katseillaan, ja kun ovi oli suljettu, sanoi hän:
"Tänään olisi pitänyt paeta! Tänään se vielä olisi voinut tapahtua.
Huomenna se ehkä on jo liian myöhäistä!"
Hän poistui mennäkseen omiin huoneisiinsa.
Sillä välin sattui palatsin ikkunoihin väkevä valo, kuin tulipalon kuumotus. Suurella roviolla paistettiin tapetun hevosen kappaleita.