XXIV
LOKAKUUN 5 JA 6 PÄIVÄN VÄLINEN YÖ
Yö oli jokseenkin rauhallinen. Kansalliskokous istui kello kolmeen asti aamulla.
Kello kolme, ennenkuin jäsenet poistuivat, lähettivät he kaksi vartijaa tarkastamaan Versaillesia ja sen lähitienoita ja kiertämään puiston kautta. Kaikki oli tai ainakin näytti olevan rauhallista.
Keskiyön aikaan oli kuningatar aikonut poistua Trianonin portin kautta, mutta kansalliskaartilainen ei päästänyt häntä menemään. Hän selitti pelkäävänsä, mutta hänelle vakuutettiin, että Versaillesissa oli turvallisempaa kuin missään muualla.
Hän siis vetäytyi pieneen huoneistoonsa ja rauhoittui nähdessään kaikkein uskollisimmat henkivartijansa sitä suojaamassa.
Ovellaan hän tapasi Georges de Charnyn. Tämä oli aseissa, nojautuen lyhyeen pyssyyn, jommoisia kaartilaiset käyttivät samoin kuin rakuunatkin. Se oli tapojen vastaista: sisällä ollessaan kantoivat vartijat vain miekkaa.
Kuningatar lähestyi häntä.
"Tekö se olettekin, parooni!" sanoi hän.
"Minä, madame."
"Aina uskollinen!"
"Olenhan vartiopaikallani."
"Kuka teidät siihen määräsi?"
"Veljeni, madame."
"Ja missä on veljenne?"
"Kuninkaan luona."
"Miksi kuninkaan luona?"
"Siksi, että hän on suvun päämies, ja sen vuoksi hänellä on oikeus kuolla kuninkaan, valtion päämiehen, puolesta."
"Niin kyllä", sanoi Marie-Antoinette hiukan katkerasti, "jota vastoin teillä on oikeus kuolla kuningattaren puolesta."
"Jos Jumala sallii minun täyttää tämän velvollisuuteni, on se minulle suuri kunnia", vastasi nuori mies kumartaen.
Kuningatar astui askelen poistuakseen, mutta epäluulo kalvoi hänen sydäntään. Hän kääntyi ja kääntäen päänsä puoliksi poispäin, kysyi:
"Ja… kreivitär, minne hän on joutunut?"
"Kreivitär saapui kymmenen minuuttia sitten ja on käskenyt valmistaa itselleen vuoteen teidän majesteettinne etuhuoneeseen."
Kuningatar puri huuleensa.
Missä tahansa tämän Charnyn perheen kanssa joutui kosketuksiin, aina he olivat velvollisuuttaan täyttämässä.
"Kiitos, monsieur", sanoi kuningatar, tehden hurmaavan liikkeen sekä päällään että kädellään, "kiitos siitä, että huolellisesti suojaatte kuningatartanne. Kiittäkää minun puolestani veljeänne siitä, että hän huolellisesti suojaa kuningasta."
Ja tämän sanottuaan hän poistui. Etuhuoneessa hän tapasi Andréen, ei levolla, vaan seisaallaan, kunnioittavana odottamassa.
Kuningatar ei voinut olla ojentamatta hänelle kättään.
"Kiitin juuri äsken lankoanne, Georgesia", sanoi kuningatar. "Pyysin häntä kiittämään miestänne ja kiitän itse teitä."
Andrée niiasi syvään ja väistyi tieltä päästääkseen kuningattaren menemään ohitseen. Tämä poistui makuuhuoneeseensa.
Kuningatar ei pyytänyt häntä seuraamaan. Tämä uskollisuus, josta varsinainen kiintymys oli kadonnut ja joka kylmän tyynenäkin oli yhtäkaikki valmis uhrautumaan kuolemaan asti, vaikutti häneen kiusallisesti.
Kello kolmen aikaan aamulla oli siis kaikki rauhallista.
Gilbert poistui linnasta Lafayetten seurassa, joka oli ollut kaksitoista tuntia hevosen selässä ja nyt oli väsymyksestä nääntymäisillään, Portilla hän kohtasi Billotin, joka oli saapunut kansalliskaartin kanssa. Billot oli nähnyt Gilbertin poistuvan, arvellut tämän tarvitsevan hänen apuaan ja saapunut hänen luokseen niinkuin koira saapuu yksinään lähteneen isäntänsä luo.
Kello kolmen aikaan, niinkuin olemme maininneet, oli kaikki rauhallista, Kansalliskokouskin, vartijoittensa tiedonantojen rauhoittamana, oli poistunut. Kaikki toivoivat, ettei mikään häiritsisi tätä rauhallisuutta. Siinä he erehtyivät.
Melkein jokaisessa kansanliikkeessä, joka valmistaa suurta vallankumousta, on seisahdushetkiä, jolloin kaikki näyttää rauhalliselta ja kaikki uskovat voivansa turvassa nukkua. Siinä he erehtyvät.
Niiden miesten takana, jotka panevat asian alkuun, on toisia, jotka odottavat tämän valmistelun päättymistä, että sen toimihenkilöt joko kyllästyvät tai väsyvät syystä tai toisesta eivätkä tahdo enää mennä sen pitemmälle, vaan asettuvat lepäämään.
Silloin tulee tuntemattomien miesten, kohtalokkaiden intohimojen salaperäisten kätyrien vuoro. He hiipivät pimeässä esiin, tarttuvat kesken jääneeseen toimintaan ja vieden kaikki viimeiseen äärimmäisyyteen asti kauhistuttavat niitä, jotka olivat kesken tietä menneet levolle, uskoen kulkeneensa matkan ja saavuttaneensa päämäärän.
Tänä yönä vallitsi Versaillesissa kaksi vastakkaista mielialaa molemmissa joukoissa, joista toinen saapui sinne illalla ja toinen yöllä.
Ensimmäinen saapui siksi, että se kärsi nälkää ja tahtoi leipää.
Toinen saapui vihan vuoksi ja vaati kostoa.
Tiedämme, kuka johti ensimmäistä ryhmää: Maillard ja Lafayette.
Mutta kuka johti toista? Historia ei mainitse ketään. Mutta perintätieto sensijaan mainitsee hänen nimensä: Marat!
Olemme tutustuneet häneen, nähneet hänet Marie-Antoinetten häiden aikana leikkaavan jalkoja Ludvig XV:n torilla. Olemme nähneet hänet kaupungintalon torilla yllyttämässä kansaa Bastiljia valloittamaan.
Nyt saamme nähdä hänen hiipivän yöllä, kuin susi hiipii lammaskarsinan luona, odottaen paimenen nukkumista uskaltaakseen tehdä verisen työnsä.
Verrière!
Ensimmäisen kerran mainitsemme tämän nimen. Hän oli epämuotoinen kääpiö, inhoittava kyttyräselkäinen mies, jolla oli epäsuhteiset sääret. Jokaisen yhteiskunnan perustuksia mullistavan myrskyn aikana näki tämän verisen kääpiön nousevan loan mukana pinnalle. Pari kolme kertaa näki hänen kamalina aikakausina ajavan kyyryillään mustan hevosen selässä. Hän muistutti Ilmestyskirjan petoa tai niitä muodottomia paholaisia, jotka Callot on kuvannut kiusaamassa pyhää Antoniusta.
Kerran hän eräässä klubissa pöydällä seisoen ankarasti uhkaili ja syytti Dantonia. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin syyskuun toisen päivän miehen kansansuosio alkoi horjua. Tämän myrkyllisen hyökkäyksen aikana Danton huomasi olevansa hukassa, samoin kuin leijona huomaa kahden sormen päässä suustaan myrkyllisen käärmeen pään. Hän katsoi ympärilleen kuin etsien asetta tai tukea. Hän huomasi kaikeksi onneksi toisen kyttyräselkäisen, tarttui heti tämän kainalokuoppiin ja nosti hänet pöydälle toisen eteen.
"Hyvä ystävä", sanoi hän, "vastatkaahan tuolle herralle: minä luovutan teille puheenvuoron."
Kaikki purskahtivat nauruun, ja Danton oli pelastettu. Ainakin sillä kertaa.
Perintätieto siis mainitsee, että Marat ja Verrière olivat läsnä. Vieläpä eräs kolmaskin: Aiguillonin herttua, kuningattaren suurimpia vihamiehiä, naiseksi puettuna.
Kuka sitä on väittänyt? Kaikki. Apotti Delille ja apotti Maury, nuo molemmat perin erilaiset apotit. Edellisen väitetään kirjoittaneen seuraavan säkeen:
Hän miesnä raukka on ja naisna murhaaja.
Maurysta taas mainitaan ihan toista. Kaksi viikkoa kohta kuvattavien tapausten jälkeen tapasi Aiguillonin herttua hänet Feuillants-klubin parvekkeella ja aikoi puhutella häntä.
"Mene tiehesi, portto", sanoi apotti Maury ja erkani majesteetillisena herttuasta.
Kerrotaan siis näiden kolmen miehen saapuneen Versaillesiin kello neljän aikaan aamulla. He johtivat tätä toista mainitsemaamme joukkuetta.
Siihen kuuluivat ne, jotka tulevat voiton vuoksi taistelleiden jäljestä. He saapuvat ryöstämään ja murhaamaan.
Olihan Bastiljissa hiukan murhattu, mutta ei laisinkaan ryöstetty.
Versaillesissa saisi oivallisen korvauksen.
Kello puolikuuden aikaan aamulla palatsi vavahti unestaan.
Marmoripihalla ammuttiin pyssyllä.
Viisi-, kuusisataa miestä oli äkkiä tullut ristikon luo, ja kiihoittaen, lykkien toisiaan, he olivat yhdellä voimanponnistuksella kiivenneet aidan yli tai rikkoneet portit. Silloin vartija oli laukaisemalla antanut hätämerkin.
Yksi hyökkääjistä kuoli, ja hänen ruumiinsa virui pihalla. Tämä laukaus jakoi ryöstäjien ryhmän kahtia: toinen tavoitti palatsin hopea-esineitä, toinen ehkä kuninkaan kruunua. Niinkuin suunnattoman kirveen halkaisemana joukko jakaantui kahteen ryhmään. Toinen ryhmä ryntää kuningattaren huoneita kohti, toinen menee kappeliin päin, siis kuninkaan huoneisiin.
Seuratkaamme ensin sitä, joka menee kuninkaan huoneisiin. Olettehan nähnyt meren nousevan suuren vuoksen aikana? Kansanlaine on samanlaatuinen, siltä erotuksella vain, että se hyökyy aina eteenpäin, painumatta taaksepäin.
Kuninkaan suojana olivat ainoastaan se sotamies, joka vartioi ovella, ja upseeri, joka äkkiä tuli etuhuoneesta kädessään peitsi; sen hän oli siepannut hätääntyneeltä sveitsiläiseltä. "Kuka siellä!" huutaa vartija. "Kuka siellä?" Ja kun hän ei kuule vastausta ja laine yhä nousee, huutaa hän kolmannen kerran:
"Kuka siellä!" Ja hän nostaa pyssyn poskelleen. Upseeri käsittää, mitä seuraa laukauksesta kuninkaan huoneistossa. Hän kohottaa pyssynsä, rientää hyökkääjiä vastaan ja sulkee peitsellään koko portaiden leveyden. "Mitä te tahdotte?" huutaa hän. "Mitä te etsitte?"
"Emme mitään", kuuluu useita pilkallisia ääniä. "Päästäkää meidät menemään. Me olemme hänen majesteettinsa hyviä ystäviä."
"Olette hänen majesteettinsa hyviä ystäviä ja julistatte hänelle sodan."
Tällä kertaa ei kuulunut vastausta… Ei muuta kuin synkkää naurua.
Muuan mies tarttuu peitsen varteen, jota upseeri ei tahdo päästää irti. Saadakseen hänet päästämään mies puree häntä käteensä.
Upseeri sieppaa peitsen vastustajansa käsistä, tarttuu molemmin käsin sen varteen kahden jalan päähän tyvestä ja lyö varren täydellä voimalla vastustajansa päähän, halkaisten hänen kallonsa.
Kova isku taittaa peitsen.
Tästä lähin on upseerilla kaksi uutta asetta, keppi ja tikari. Keppiä hän heiluttaa, ja tikarilla hän pistää. Tällä välin on vahtisotamies avannut oven etuhuoneeseen ja kutsuu apua. Viisi kuusi henkikaartilaista tulee.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", sanoo vartija, "rientäkää kreivi de
Charnyn avuksi!"
Miekat välähtävät huotristaan, kimaltelevat hetkisen portaiden yläpäässä olevan lampun valossa ja sitten iskevät Charnyn molemmin puolin joukkoon.
Kuuluu tuskanhuutoja, veri purskuu, laine peräytyy portaita alas, jotka nyt ovat veriset ja liukkaat.
Etuhuoneen ovi aukenee kolmannen kerran, ja vartija huutaa:
"Palatkaa sisään, hyvät herrat, kuningas määrää." Kaartilaiset käyttävät hyväkseen hetken hämminkiä, joka on syntynyt joukossa. He rientävät ovea kohden. Charny menee viimeisenä. Ovi sulkeutuu hänen järjestään, suuret rautaiset teljet painuvat paikoilleen.
Tuhannet iskut osuvat yhtaikaa oveen. Mutta sen taakse kootaan penkkejä, pöytiä, tuoleja. Se voi siten kestää ainakin kymmenen minuuttia.
Kymmenen minuuttia! Sinä aikana voi saapua apu. Katsokaamme, mitä tapahtui kuningattaren luona. Toinen ryhmä ryntäsi pientä huoneistoa kohden. Mutta portaat olivat ahtaat, ja töin tuskin kaksi henkeä rinnatusten voi pihalta päästä käytävään.
Täällä valvoo Georges de Charny.
Kun hänen kolmanteen kysymykseensä: Ken siellä! ei kuulu mitään vastausta, laukaisee hän.
Laukauksen jälkeen aukenee kuningattaren huoneen ovi. Andrée pistää kalpeana, mutta tyynenä päänsä esiin. "Mitä on tapahtunut?" kysyy hän.
"Madame", huutaa Georges, "pelastakaa hänen majesteettinsa; hänen henkensä on uhattu. Olen täällä yksin tuhatta vastaan. Mutta mitä siitä. Kestän niin kauan kuin mahdollista. Mutta kiirehtikää, kiirehtikää!"
Ja kun hyökkääjät ryntäävät häntä kohden, vetää hän oven kiinni ja huutaa:
"Teljetkää ovi! Minä kestän kyllä niin kauan, että kuningatar ennättää nousta ja paeta."
Ja kääntyessään hän lävistää painetillaan kaksi käytävässä lähinnä olevaa miestä.
Kuningatar on kuullut kaikki, ja kun Andrée tulee hänen huoneeseensa, tapaa hän valtiattarensa jo jalkeilla.
Kaksi kamarineitiä, Hogué ja Thibault, pukee kiireesti hänen ylleen.
Sitten molemmat naiset vievät salaista käytävää myöten puoliksi puetun kuningattaren kuninkaan huoneisiin. Sinä aikana Andrée tyynesti ja välittämättä omasta vaarastaan telkee jokaisen oven astuessaan Marie-Antoinetten jäljestä.