XXV
AAMU
Eräs mies odotti kuningatarta molempien huoneistojen välillä.
Tämä mies oli Charny. Hän oli pahasti veressä.
"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette nähdessään nuoren miehen veriset vaatteet. "Kuningas! Olette luvannut pelastaa kuninkaan!"
"Kuningas on pelastettu, madame", vastasi Charny. Ja katsoen ovien kautta, jotka kuningatar oli jättänyt auki tullessaan Häränsilmä-saliin, missä tänä hetkenä olivat koolla kuningatar, hänen molemmat lapsensa, muutamia henkikaartilaisia, hän aikoi kysyä, missä Andrée oli, kun kuningattaren katse osui häneen. Tämä katse pysäytti kysymyksen hänen huulilleen.
Mutta kuningattaren katse tunkeutui yhä syvemmälle Charnyn sydämeen. Charnyn ei tarvinnut kysyä: Marie-Antoinette aavisti hänen ajatuksensa.
"Hän tulee", lausui hän. "Olkaa turvassa."
Ja hän juoksi poikansa luo, jonka hän nosti syliinsä. Andrée sulki samassa viimeisen oven ja tuli saliin. Andrée ja Charny eivät vaihtaneet sanaakaan. Toisen hymy vastasi toisen hymyyn, siinä kaikki.
Kummallista! Nämä kaksi kauan erossa ollutta sydäntä alkoivat sykkiä yhdessä.
Tänä aikana kuningatar katsoi ympärilleen. Ja ikäänkuin hän olisi onnellinen saadessaan syyttää Charnyta hän lausui:
"Missä on kuningas? Missä on kuningas?"
"Kuningas etsii teitä", vastasi Charny rauhallisesti. "Hän meni teidän luoksenne toista käytävää myöten, sillaikaa kun te saavuitte toista."
Samassa kuului suuri huuto viereisestä salista.
Murhaajat huusivat: Alas Itävallatar! Alas Messalina! Alas Veto! Me tahdomme hänet kuristaa, hirttää!
Sitten kuului kaksi pistoonlinlaukausta, ja kaksi kuulaa lävisti oven eri kohdista. Toinen kuula meni dauphinin pään ohi ja upposi kattokoristeihin.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti kuningatar vaipuen polvilleen.
"Me kuolemme kaikki."
Charnyn viittauksesta nuo viisi tai kuusi henkikaartilaista muodostivat silloin ruumiillaan suojan kuningattarelle ja hänen lapsilleen.
Samassa saapui kuningas kyynelsilmin ja kalpeana, huutaen kuningatarta, niinkuin kuningatar oli huutanut kuningasta. Hän näki kuningattaren ja sulki hänet syliinsä.
"Pelastettu! Pelastettu!" huudahti kuningatar.
"Hänen avullaan, madame", vastasi kuningas osoittaen Charnyta. "Ja kuka teidät on pelastanut?"
"Hänen veljensä", vastasi kuningatar.
"Monsieur", sanoi Ludvig XVI kreiville, "olemme teidän suvullenne niin suuressa kiitollisuudenvelassa, ettemme koskaan voi sitä kuitata."
Kuningatar kohtasi Andréen katseen ja käänsi punastuen päänsä toisaanne.
Hyökkääjät alkoivat iskeä oveen.
"Hyvät herrat", sanoi Charny, "meidän täytyy täällä kestää kokonainen tunti. Meitä on seitsemän. Kuluu ainakin tunti, ennenkuin he ovat meidät surmanneet, jos puolustaudumme hyvin. Tunnin kuluttua täytyy saapua apua teidän majesteetillenne."
Sitten kreivi tarttui isoon kaappiin, joka oli nurkassa. Hänen esimerkkiään seurattiin ja pian oli kasattu röykkiö huonekaluja, joiden lomitse sovitettiin ampuma-aukkoja.
Kuningatar otti molemmat lapsensa syliinsä ja kohottaen molemmat kätensä heidän päänsä päälle rukoili. Lapset tukahduttivat itkunsa ja kyyneleensä. Kuningas meni salin vieressä olevaan huoneeseen polttaakseen muutamia tärkeitä papereita, joita hän ei tahtonut jättää hyökkääjien käsiin.
Nämä iskivät yhä oveen. Tavantakaa näki siitä irtaantuvan kappaleita, kun hyökkääjät iskivät kirveellä ja väänsivät pihdeillä.
Siten saadusta aukosta pistettiin punakärkisiä peitsiä, verisiä painetteja ja koetettiin niillä tuottaa kuolemaa.
Samaan aikaan kuulat lävistivät oven yläosan ja pirstoivat kullatun katon rappausta.
Viimein muuan penkki putosi kaapin päältä. Kaappi alkoi horjua. Kokonainen ovipeili, jonka peittona tämä kaappi oli ollut, aukeni kuilun tavoin, ja laajenneesta aukosta näki painettien sijasta verisiä käsiä, jotka tarttuivat aukkoon repien sitä yhä suuremmaksi.
Henkivartijat olivat ampuneet viimeiset kuulansa eivätkä suinkaan suotta, sillä aukosta näkyi käytävän lattia olevan täynnä ruumiita ja haavoittuneita.
Naisten kirkaistessa, sillä he luulivat tämän aukon kautta jo kuoleman tulevan, saapui kuningas.
"Sire", lausui Charny "sulkeutukaa kuningattaren kanssa etäisimpään huoneeseen. Sulkekaa kaikki ovet, asettakaa kaksi meistä ovien taakse. Pyydän saada olla viimeinen ja puolustaa viimeisenä. Takaan meidän kestävän kaksi tuntia. He ovat tarvinneet yli neljäkymmentä minuuttia murtaakseen tämän oven."
Kuningas epäröi. Hänestä tuntui alentavalta paeta tällä tavalla huoneesta huoneeseen, piiloutua jokaisen oven taakse. Ellei kuningatarta olisi ollut, ei hän olisi peräytynyt askeltakaan. Ellei kuningattarella olisi ollut lapsia, olisi hän pysynyt yhtä lujana kuin kuningaskin.
Mutta voi ihmisraukkoja! Ollessamme kuninkaita tai alamaisia on sydämessämme aina salainen aukko, josta rohkeutemme poistuu ja kauhu astuu sisään.
Kuningas aikoi siis antaa määräyksen, poistua etäisimpään huoneeseen, kun kädet vetäytyivät pois, pistimet ja painetit katosivat, huudot ja uhkaukset loittonivat.
Vähän ajan päästä vallitsi täydellinen hiljaisuus, jolloin jokainen seisoi suu auki kuunnellen, pidättäen hengitystään. Sitten kuului säännöllistä sotaväen astuntaa.
"Se oli kansalliskaarti!" huudahti Charny.
"Kreivi de Charny, kreivi de Charny!" huusi ääni. Ja samassa ilmestyi Billotin tuttu naama aukkoon, "Billot!" huudahti Charny. "Tekö se olette, ystäväni!"
"Niin minä se olen. Missä ovat kuningas ja kuningatar?"
"He ovat täällä."
"Terveinä ja turvassako?"
"Terveinä ja turvassa."
"Jumalan kiitos! Tohtori Gilbert! Tohtori Gilbert! Tänne päin!"
Gilbertin nimeä huudettaessa vavahti kaksi naissydäntä, mutta kumpikin eri tavalla. Kuningattaren sydän ja Andréen sydän.
Charny kääntyi vaistomaisesti; hän näki Andréen ja kuningattaren punastuvan tämän nimen kuullessaan. Hän pudisti päätänsä ja huokasi.
"Avatkaa ovet", sanoi kuningas.
Henkikaartilaiset riensivät hajoittamaan barrikadin jätteet.
Silloin kuultiin Lafayetten äänen huutavan:
"Herrat kansalliskaartilaiset, minä annoin eilisiltana kuninkaalle kunniasanani siitä, ettei millään tavoin vahingoitettaisi sitä, mikä kuuluu hänen majesteetilleen. Jos sallitte henkivartijoita surmattavan, saatatte minut rikkomaan sanani enkä silloin enää ole kelvollinen olemaan teidän päällikkönne."
Oven auettua näkyi kaksi henkilöä: Lafayette ja Gilbert. Hiukan heidän vasemmalla puolellaan oli Billot, iloiten siitä, että oli saanut ottaa osaa kuninkaan vapauttamiseen.
Billot oli käynyt herättämässä Lafayetten.
Lafayetten, Gilbertin ja Billotin takana oli kapteeni Gondran Saint
Philippe-du-Boulen keskuskomppanian komendantti.
Prinsessa Adelaide riensi ensimmäisenä Lafayettea vastaan ja kietoi kätensä hänen kaulaansa kauhun herättämän kiitollisuuden vallassa.
"Te olette meidät pelastanut", sanoi hän.
Lafayette lähestyi kunnioittavasti astuakseen salin kynnyksen yli.
Mutta eräs upseeri pidätti häntä.
"Anteeksi", kysyi hän, "mutta onko teillä oikeus saapua kuninkaallisiin sisähuoneisiin?"
"Ellei hänellä sitä ole, niin minä sen annan", sanoi kuningas ojentaen hänelle kätensä.
"Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!" huusi Billot. Kuningas kääntyi.
"Tuon äänen minä tunnen", sanoi hän hymyillen.
"Olette kovin hyvä muistaessanne minut", sanoi kunnon maanviljelijä. "Niin, niin, minähän olin mukana matkalla Pariisiin. Olisittepa jäänytkin Pariisiin ettekä palannut tänne!" Kuningatar rypisti silmäkulmiaan.
"Niin kyllä", sanoi hän, "varsinkin kun pariisilaiset ovat kovin herttaisia!"
"No, monsieur!" kysyi kuningas Lafayettelta sillä äänellä kuin olisi sanonut: Mitä teidän mielestänne on tehtävä?
"Sire", vastasi Lafayette kunnioittavasti, "luulen parhaimmaksi, että teidän majesteettinne näyttäytyy parvekkeelta."
Kuningas kysyi Gilbertiltä, mutta ainoastaan katseellaan, meni suoraan lasioven luo, avasi sen epäröimättä ja astui parvekkeelle.
Kuului valtava, kaikkein suusta lähtenyt huuto:
"Eläköön kuningas!"
Sitten seurasi toinen huuto:
"Kuningas Pariisiin!"
Sitten kuului näiden kahden huudon keskellä ääniä, jotka toisinaan ne voittivatkin:
"Kuningatar! Kuningatar!"
Tämän huudon kuullessaan kaikki vavahtivat. Kuningas kalpeni, samoin
Charny ja Gilbertkin.
Kuningatar kohotti päänsä.
Kalpeana, huulet yhteen puristettuina, silmäkulmat rypyssä hän seisoi lasioven luona. Nuori prinsessa nojasi häneen. Hänen edessään seisoi pikku kruununprinssi; lapsen vaalean tukan päällä oli kuningattaren marmorinvalkoinen käsi.
"Kuningatar, kuningatar!" huusivat äänet yhä kovempaa.
"Kansa tahtoo teidät nähdä, madame", sanoi Lafayette.
"Oi, älkää menkö, äiti!" sanoi nuori prinsessa kauhuissaan kietoen kätensä kuningattaren kaulaan.
Kuningatar katsahti Lafayetteen.
"Älkää pelätkö mitään, madame", sanoi tämä.
"Kuinka? Ihan yksinkö!" sanoi kuningatar.
Lafayette hymyili, ja kunnioittavasti, esiintyen siron huomaavasti, jommoisena hän pysyi vanhuuteensa asti, hän irroitti molemmat lapset äidistään ja lykkäsi ne ensimmäisinä parvekkeelle. Sitten hän tarjosi kätensä kuningattarelle sanoen:
"Teidän majesteettinne suvaitsee luottaa minuun, minä vastaan kyllä kaikesta."
Ja hän talutti vuorostaan kuningattaren parvekkeelle. Minkä kamalan näyn tarjosikaan marmoripiha! Se suorastaan pyörrytti. Se oli muuttunut ihmismereksi, jossa lainehti ulvovat aallot.
Kuningattaren nähdessään koko tämä joukko päästi suuren huudon, eikä voinut varmasti sanoa, oliko se uhkausta vai iloa kuvaava huuto.
Lafayette suuteli kuningattaren kättä. Silloin kaikki taputtivat käsiään. Onhan jalossa Ranskan kansassa, sen rahvaanomaisimmissakin suonissa, aina virrannut ritarillisuuden veri.
Kuningatar hengähti syvään.
"Kummallinen kansa!" sanoi hän.
Sitten hän äkkiä vavahti.
"Ja minun henkikaartilaiseni, jotka ovat henkeni pelastaneet, ettekö aio tehdä mitään heidän hyväkseen?"
"Kutsukaa tänne yksi heistä", sanoi Lafayette.
"Kreivi de Charny!" huusi kuningatar.
Mutta Charny astui askeleen taapäin. Hän oli arvannut, mistä oli puhe.
Hän ei tahtonut pyytää anteeksi lokakuun ensimmäisen päivän pitojen tähden. Kun hän kerran ei ollut syyllinen, ei hän kaivannut anteeksiantoakaan.
Andrée tunsi puolestaan samaa. Hän oli ojentanut kätensä pidättääkseen miestään. Hänen kätensä osui kreivin käteen. He puristivat toistensa kättä.
Kuningatar näki sen, vaikka hänellä tänä hetkenä olikin niin paljon muuta katsottavaa.
Hänen silmänsä leimahtivat, ja hän sanoi, rinnan läähättäessä, terävällä äänellä eräälle henkikaartilaiselle:
"Monsieur, tulkaa tänne, minä käsken."
Tällä ei ollut samoja syitä epäröimiseen kuin Charnyllä. Lafayette vei kaartilaisen parvekkeelle, pani hänen hattuunsa oman kolmivärisen kokardinsa ja syleili häntä.
"Eläköön Lafayette! Eläköön henkikaarti!" huusi viisikymmentätuhatta ääntä.
Muutamat mutisivat vielä kumeasti kuin poistuvan myrskyn viimeisiä uhkauksia. Mutta heidän äänensä hukkuivat yleiseen riemuhuutoon.
"Kaikki on nyt ohitse", sanoi Lafayette, "ja kaunis ilma on palannut."
Sisään palattuaan hän jatkoi:
"Mutta jotta se ei uudelleen häiriintyisi, sire, on viimeinen uhri tehtävä."
"Niin", sanoi kuningas mietteissään, "lähdettävä Versaillesista, eikö niin?"
"Niin, Pariisiin, sire."
"Monsieur", sanoi kuningas, "saatte ilmoittaa kansalle, että tunnin päästä lähdemme Pariisiin, minä, kuningatar ja lapsemme."
Sitten hän lausui kuningattarelle:
"Madame, menkää huoneistoonne ja valmistautukaa."
Tämä määräys näytti johdattavan Charnyn mieleen jotakin tärkeää, kuin lupauksen, jonka hän oli siihen asti unhottanut.
Hän riensi kuningattaren edelle.
"Mitä aiotte tehdä minun huoneissani?" sanoi kuningatar tylysti; "ei teillä ole sinne mitään asiaa."
"Minun täytyy päästä sinne välttämättä", sanoi Charny, "ja olkaa rauhassa. Ellei minulla ole sinne todella asiaa, en viivy siellä kauan, jotta en läsnäolollani tuottaisi hänen majesteetilleen mielipahaa."
Kuningatar seurasi häntä. Verta oli lattialla; kuningatar näki sen. Kuningatar sulki silmänsä, ja etsiessään jonkun käsivartta tuekseen hän tarttui Charnyn käteen, astuen sitten muutaman askeleen silmät ummessa.
Äkkiä hän tunsi Charnyn koko ruumiin vapisevan.
"Mikä teidän on?" kysyi hän avaten silmänsä.
Sitten hän äkkiä kirkaisi:
"Ruumis! ruumis!"
"Teidän majesteettinne suo anteeksi, että irroitan käsivarteni", sanoi Charny. "Olen löytänyt sen, jota saavuin etsimään kuningattaren huoneesta, veljeni Georgesin ruumiin."
Se oli todellakin nuoren miehen ruumis, jonka hänen veljensä oli määrännyt kuolemaan kuningattaren puolesta. Hän oli täsmälleen totellut.