XXVII
PITOUN JA SÉBASTIEN GILBERTIN LÄHTÖ, MATKA JA PERILLETULO
Olemme nähneet, missä oloissa, paljoa aikaisemmin kuin mihin kertomuksessamme olemme joutuneet, päätettiin Pitoun ja Sébastien Gilbertin matka.
Kun aikomuksemme on hetkiseksi jättää syrjään kertomuksemme päähenkilöt ja seurata näitä kahta nuorta olentoa, suovat lukijamme kai anteeksi, että ryhdymme hiukan selvittämään heidän lähtönsä yksityisseikkoja, matkaansa ja saapumistaan Villers-Cotteretsiin, jonne Pitou uskoi jääneen suuren tyhjyyden hänen lähdettyään Billotin seurassa.
Gilbert oli käskenyt Pitouta tuomaan Sébastienin luokseen. Tämän vuoksi pantiin Pitou ajurin rattaille, ja niinkuin Sébastien oli uskottu Pitoun haltuun, uskottiin Pitou ajurin huostaan.
Tunnin päästä toivat vaunut Pitoun, ja Pitou toi Sébastienin.
Gilbert ja Billot odottivat heitä asunnossa, jonka olivat vuokranneet
Saint-Honoré-kadun varrelta, Ylösnousemuksen kirkon läheltä.
Gilbert selitti silloin pojalleen, että tämän piti lähteä vielä samana iltana Pitoun seurassa, ja kysyi, oliko hän iloissaan päästessään jälleen rakastamaansa suureen metsään.
"Olen, isä", vastasi poika, "kun te vain tulisitte
Villers-Cotteretsiin minua katsomaan tai minä pääsisin tänne
Pariisiin teitä tapaamaan."
"Ole rauhassa, lapseni", sanoi Gilbert suudellen poikaansa otsalle. "Tiedäthän, etten enää voi elää vailla seuraasi." Pitou punastui ilosta ajatellessaan, että hän vielä samana iltana saisi lähteä. Hän kalpeni onnesta, kun Gilbert laski hänen toiseen käteensä Sébastienin molemmat kädet ja toiseen kymmenkunnan kultarahaa, joista jokainen oli neljänkymmenenkahdeksan livren arvoinen.
Tohtori antoi paljon neuvoja, pääasiassa terveydellisiä, ja niitä kuunneltiin hartaasti. Sébastien loi suuret kosteat silmänsä maahan. Pitou punnitsi ja kilisteli kultarahoja mahdottoman suuressa taskussaan.
Gilbert antoi holhoojan asemaan joutuneelle Pitoulle kirjeen, joka oli osoitettu apotti Fortierille.
Kun tohtori oli lopettanut puheensa, puhui Billot vuorostaan.
"Tohtori Gilbert", sanoi hän, "on uskonut huostaasi Sébastien sielun, minä hänen ruumiinsa: Sinulla on kovat nyrkit, ja kun tulee tarve, käytä niitä."
"Kyllä", sanoi Pitou, "ja minulla on miekkakin."
"Älä käytä sitä väärin", jatkoi Billot.
"Lupaan olla laupias", sanoi Pitou, "clemens ero".
"Nyt", sanoi Gilbert, "on minun selvitettävä teille, miten matkustatte, Sébastien ja sinä."
"Eihän Pariisista Villers-Cotteretsiin ole kuin kahdeksantoista penikulmaa", huudahti Pitou; "me juttelemme koko matkan."
Sébastien katsoi isäänsä ikäänkuin kysyäkseen, olisiko hauskaa jutella Pitoun kanssa kävellen kahdeksantoista penikulmaa. Pitou huomasi tämän katseen.
"Me puhumme latinaa", sanoi hän, "ja meitä luullaan oppineiksi."
Se oli viattoman olennon korkein ihanne. Monihan olisi sanonut saadessaan kymmenen kultarahaa: "Me ostamme leivoksia."
Gilbert epäröi hetkisen, katsoen Pitouhun ja sitten Billotiin.
"Kyllä minä ymmärrän", sanoi jälkimäinen. "Te kysytte, onko Pitou oikea opas, ja arkailette uskoa lapsenne hänen huostaansa."
"Minä en usko häntä Pitoun huostaan", sanoi Gilbert.
"Vaan kenen huostaan?"
Gilbert katsoi ylöspäin. Hän oli vielä liiaksi voltairelainen uskaltaakseen sanoa: "Jumalan huostaan!"
Kaikki oli selvää. Päätettiin siis, että muuttamatta mitään Pitoun matkasuunnitelmasta, joka näytti lupaavan nuorelle Gilbertille runsaasti viehätystä, he lähtisivät matkaan seuraavana aamuna.
Gilbert olisi voinut toimittaa poikansa Villers-Cotteretsiin niissä kyytivaunuissa, jotka siihen aikaan välittivät liikennettä Pariisista rajalle, tai omissa vaunuissaan, mutta tiedämmehän, miten hän pelkäsi poikansa vaipuvan liian syviin mietteisiin, eikä mikään siinä määrin houkuttele ihmistä niihin vaipumaan, kuin vaunujen vierintä ja jymy. Hän tyytyi siis saattamaan poikaansa Bourgetiin asti ja osoittaen heille edessä olevaa puiden reunustamaa, päivänpaisteista tietä levitti molemmat käsivartensa ja sanoi:
"Lähtekää!"
Pitou läksi siis vieden Sébastienin mukanaan. Tämä kääntyi monta kertaa lähettääkseen lentosuudelmia Gilbertille, joka oli jäänyt seisomaan kädet ristissä rinnalla sille kohtaa, missä pojastaan erosi, ja seurasi häntä silmillään, kuin unelmaa.
Pitou oikaisi koko pitkän vartalonsa. Hän oli hyvin ylpeä osoitetusta luottamuksesta, varsinkin kun sen oli tehnyt siksi huomattava henkilö kuin herra Gilbert, kuninkaan ylimääräinen lääkäri. Niinpä hän valmistautui tunnollisesti täyttämään velvollisuutensa, ollen samalla sekä holhooja että hoitaja.
Hän luotti täydellisesti itseensä. Hän marssi tyynesti kylien läpi, joissa vielä vallitsi kauhu Pariisin tapausten johdosta, sillä olivathan ne niin tuoreita. Olemme kyllä johdattaneet tapaukset jo lokakuun 5 ja 6 päivään asti, mutta muistammehan, että Pitou ja Sébastien läksivät matkalle heinäkuun lopussa tai elokuun alussa.
Pitou oli säilyttänyt päässään kypäränsä ja miekan kupeellaan. Siinä oli kaikki, mitä hän oli voittanut heinäkuun 11 ja 15 päivän tapauksilla. Mutta nämä voitonmerkit tyydyttivät hänen kunnianhimoaan, ja kun hän niiden nojalla kävi mahtavan näköiseksi, takasivat ne hänen turvallisuutensa.
Tämän mahtavan esiintymisen, johon epäilemättä kylläkin vaikuttivat kypärä ja miekka, oli Pitou ilman näitäkin omaksunut. Kun kerran oli ottanut osaa Bastiljin valloitukseen ja ollut taistelussa mukana, tulihan siitä sankarillisen näköiseksi.
Pitou oli sitäpaitsi tullut hiukan puhujaksikin.
Kun oli kuullut kaupungintalolla tehdyt päätökset, Baillyn puheet, Lafayetten kehoitukset, tulihan siitä itsekin puhujaksi, varsinkin kun sitä ennen oli tutkinut latinalaisia conciones, joista ranskalaisten kaunopuheisuus kahdeksannellatoista vuosisadalla oli heikko, mutta jokseenkin tarkka jäljennös.
Kun hän näihin kahteen etuun liitti vielä kaksi hyvää nyrkkiä, miellyttävän hymyn ja hämmästystä herättävän ruokahalun, saattoi hän hyvin hauskalla tavalla matkustaa Villers-Cotteretsiin.
Politiikasta huvitetuille hän voi kertoa uutisia. Tarpeen tullen hän laati niitä itse, sillä olihan hän asunut Pariisissa, jossa näitä valmistettiin tavattoman paljon. Hän kertoi, kuinka Berthier oli haudannut maahan tavattomat rikkaudet, jotka kaupunginhallitus kyllä vielä kerran löytäisi. Kuinka Lafayette, kaiken maineen keskus, maaseudun suuri ylpeys, ei ollut Pariisissa enää muuta kuin puoliksi kulunut nukke, jonka valkoisen hevosen kustannuksella lasketeltiin sukkeluuksia. Kuinka Bailly, jota Lafayette kunnioitti täydellä ystävyydellä, oli samoin kuin koko sukunsakin aristokraatti, ja pahat kielet kertoivat vielä muutakin.
Kertoessaan tällaisia asioita Pitou herätti suuttumuksen myrskyn, mutta hänellä oli kaikkien myrskyjen quos ego; hän kertoi ihan tuoreita juttuja Itävallattaresta.
Tämän loppumattoman vilkkautensa tähden hän hankki itselleen joukon hyviä aterioita Vauciennesiin asti, joka oli viimeinen kylä, ennenkuin tie kääntyi Villers-Cotteretsiin.
Kun Sébastien söi hyvin vähän tai ei laisinkaan, kun hän ei puhunut mitään, kun hän oli sairaloinen ja kalpea lapsi, ihaili jokainen, joka tunsi mielenkiintoa Sébastienia kohtaan, Pitoun isällistä huolenpitoa, hän kun hyväili, palveli, hoiteli poikaa ja kaiken hyvän lisäksi söi vielä hänen ruokaosuutensakin, koettaen silläkin tavalla olla Sébastienin mieliksi.
Vauciennesiin tultua Pitou näytti epäröivän. Hän katsoi Sébastieniin, ja Sébastien katsoi Pitouhun.
Pitou raapi päätään. Sillä tavalla hän ilmaisi olevansa kahden vaiheilla. Sébastien tunsi jo siksi hyvin Pitoun, että käsitti tämänkin merkin.
"No, mikä nyt vaivaa?" kysyi Sébastien.
"Se vain", sanoi Pitou, "että jos sinulle on yhdentekevää ja ellet ole liian väsynyt, emme jatkaisikaan matkaamme ihan suoraan, vaan menemme Villers-Cotteretsiin Haramontin kautta."
Ja kunnon Pitou punastui tätä lausuessaan, niinkuin Catherine olisi punastunut lausuessaan toivomuksia, jotka eivät olleet yhtä viattomia.
Sébastien ymmärsi asian.
"Sehän on totta", sanoi hän; "siellähän meidän äitiraukkamme kuoli.
Tule, veljeni, tule."
Pitou painoi Sébastienin rintaansa vasten sellaisella voimalla, että oli tukehduttamaisillaan hänet, tarttui pojan käteen ja alkoi juosta oikotietä, joka johtaa Wualan laakson kautta, sellaista kyytiä, että sadan askelen päässä Sébastienin täytyi läähättäen pysähtyä ja sanoa:
"Ei niin nopeasti, Pitou, ei niin nopeasti."
Pitou pysähtyi. Hän ei ollut huomannut mitään, sillä hän oli kulkenut tavallista vauhtiaan. Nähdessään Sébastienin läähättävän kalpeana hän otti tämän syliinsä, samoin kuin pyhä Kristoffer otti syliinsä Jeesus-lapsen, ja läksi eteenpäin.
Tällä tavalla Pitou sai marssia niin nopeasti kuin hänen mielensä teki.
Koska Pitou ei ensi kertaa kantanut Sébastienia, suostui tämä siihen nytkin.
Siten he saapuivat Largnyn kylään. Siellä Sébastien tunsi Pitoun rinnan läähättävän kovasti ja selitti olevansa nyt siksi levännyt, että voi astua niin nopeasti kuin Pitou tahtoi. Pitou hidastutti jalomielisenä käyntiään.
Puolen tunnin päästä Pitou oli Haramontin kylän laidassa ja näki kauniin synnyinseutunsa, niinkuin sanotaan suuren runoilijan laulussa, jonka sävel on epäilemättä parempi kuin sanat.
Sinne päästyään molemmat lapset katsoivat ympärilleen tunnustellakseen seutua. Ensimmäiseksi he näkivät ristin, jonka hurskaat talonpojat tavallisesti pystyttävät kylän laitaan.
Haramontissakin tuntui se outo suunta, jota Pariisi kulki Jumalan kieltämistä kohti. Ristiinnaulitun kuvan oikeanpuolisen käden ja jalan naulat olivat ruosteen syöminä taittuneet. Kristus riippui vain vasemmasta kädestään, eikä ainoankaan mieleen ollut juolahtanut panna tätä vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden vertauskuvaa uudelleen sille paikalle, jolle juutalaiset olivat hänet asettaneet.
Pitou ei ollut hurskas, mutta hänessä oli lapsuudesta perittyä uskonnollisuutta. Tämän unohdetun Kristuksen näkeminen kouristi hänen sydäntään. Hän etsi pensaikosta sitkeää ja ohutta köynnöstä, joka on lujaa kuin rautalanka, laski ruohikkoon kypäränsä ja miekkansa, kiipesi ristiä myöten ylös, kiinnitti taivaallisen marttyyrin oikean käden ristiin, suuteli hänen jalkojaan ja tuli alas.
Tällä välin Sébastien rukoili polvillaan ristin juurella. Kenen puolesta hän rukoili? Kuka sen tietää. Ehkä tuon lapsuudessaan näkemänsä näyn puolesta, jonka hän toivoi uudelleen näkevänsä metsän tuuheiden puiden suojassa, tuntemattoman äidin puolesta, joka ei koskaan ole tuntematon. Sillä ellei hän ravinnut meitä yhdeksää kuukautta maidollaan, niin hän on ravinnut meitä yhdeksän kuukautta verellään.
Toimitettuaan tämän pyhän tehtävän Pitou pani kypärän päähänsä ja vyötti miekan kupeelleen. Rukouksensa lopetettuaan Sébastien teki ristinmerkin ja tarttui Pitoun käteen. Sitten he molemmat menivät kylään ja lähestyivät majaa, missä Pitou oli syntynyt ja Sébastienia oli imetetty.
Pitou tunsi kyllä tarkoin Haramontin, Jumalan kiitos, mutta sittenkään hän ei löytänyt majaa. Hänen täytyi tiedustella. Hänelle näytettiin pientä kivirakennusta, jolla oli liuskakivinen katto. Tämän talon puutarhaa ympäröi muuri.
Täti Angélique oli myynyt sisarensa talon, ja uusi omistaja oli hävittänyt sen, sillä olihan hänellä siihen oikeus. Kadonneet olivat vanhat savetut seinät, portti, missä oli kolo kissaa varten, vanhat ikkunat, joiden ruudut olivat osaksi lasista, osaksi paperista ja joissa näkyi Pitoun kömpelöitä kirjaimia ja myös vihertävää sammalta kasvava olkikatto ja paksulehtiset kasvit, jotka kukkivat siellä. Uusi omistaja oli hävittänyt kaikki, kaikki! Ovi oli suljettu, ja tämän oven ulkokynnyksellä oli suuri musta koira, joka näytti hampaitaan Pitoulle.
"Tule", sanoi Pitou kyynelsilmin, "tule, Sébastien, tule sinne, missä varmastikaan ei mitään ole muuttunut."
Ja Pitou vei Sébastienia hautuumaata kohden, minne hänen äitinsä oli haudattu.
Poika-parka oli oikeassa: siellä ei mikään ollut muuttunut. Ruoho vain oli kasvanut, ja ruoho kasvaa niin hyvin hautuumailla, että hän pelkäsi äitinsä haudan peittyneen siihen tuntemattomaksi.
Kaikeksi onneksi oli, samalla kuin ruohokin, kyynelpajun oksa kasvanut. Oksasta oli kolmessa neljässä vuodessa tullut puu. Hän meni suoraan tämän puun luokse ja suuteli maata sen varjossa yhtä hartaasti kuin oli suudellut Kristuksen jalkoja.
Noustessaan hän tunsi tuulen heiluttamien oksien häilyvän ympärillään. Silloin hän ojensi kätensä, yhdisti oksat ja painoi ne rintaansa vasten. Ne tuntuivat kuin äidin hiuksilta, joita hän suuteli viimeisen kerran.
Lapset viipyivät täällä kauan. Mutta päivä oli jo pitkälle kulunut. Heidän täytyi lähteä haudalta, ainoalta paikalta, joka näytti muistaneen Pitou-paran.
Lähtiessään Pitou aikoi taittaa pajusta oksan, kiinnittää sen kypäriinsä, mutta juuri kun hän aikoi niin tehdä, hän jättikin sen tekemättä. Hänestä tuntui, kuin hän surettaisi äitiään taittamalla oksan puusta, jonka juuret ehkä ympäröivät lahonnutta arkkua.
Hän suuteli kerta vielä maata, tarttui Sébastienin käteen ja poistui.
Kaikki ihmiset olivat joko pelloillaan tai metsässä, hyvin harvat siis olivat nähneet Pitoun, ja kun hänellä oli kypäränsä ja miekkansa, ei kukaan olisi tuntenut häntä.
Hän läksi siis astumaan Villers-Cotteretsia kohden. Tie vei kahden kolmanneksen penikulman pituudelta metsän halki, eikä mikään elävä olento häirinnyt hänen suruaan. Sébastien asteli miettiväisenä ja vaiti kuin Pitoukin.
He saapuivat kello viiden aikaan Villers-Cotteretsiin.