XXVIII
KUINKA TÄTI ANGÉLIQUE, JOKA OLI AJANUT PITOUN KOTOAAN YHDEN LAUSEVIRHEEN JA KOLMEN KIELIVIRHEEN TÄHDEN, KIROSI HÄNET UUDELLEEN JA AJOI POIS LINTUPAISTIN TÄHDEN
Pitou saapui Villers-Cotteretsiin tietysti sen puiston osan kautta jota sanotaan fasaanipuistoksi. Hän meni tanssipaikan poikki, joka näin keskellä viikkoa oli tyhjänä ja jonne hän kolme viikkoa sitten oli vienyt Catherinen.
Kuinka paljon olikaan tapahtunet Pitoulle ja Ranskalle näinä kolmena viikkona!
Kastanjakäytävää pitkin hän saapui linnatorille ja meni kolkuttamaan apotti Fortierin koulun takaportille.
Kolme vuotta sitten Pitou oli lähtenyt Haramontista, mutta vasta kolme viikkoa sitten Villers-Cotteretsista. Häntä ei siis kukaan tuntenut Haramontissa, mutta sen sijaan jokainen Villers-Cotteretsissa.
Hyvin pian levisi kaupungissa tieto, että Pitou oli saapunut Sébastien Gilbertin seurassa ja että molemmat olivat menneet apotti Fortierin luo takaportin kautta; että Sébastien oli melkein samanlainen kuin lähtiessäänkin, mutta että Pitoulla oli kypärä ja pitkä miekka.
Tämän vuoksi kerääntyikin suuri joukko suurelle portille, sillä arveltiin, että jos Pitou oli mennyt apotti Fortierin luo takaportista, hän lähtisi pois Soissons-kadun varrella olevan suuren portin kautta. Sitä tietähän mentiin Pleuxiin.
Pitou ei viipynytkään apotti Fortierin luona kuin sen verran, että antoi tämän sisarelle tohtorin kirjeen, uskoi hänen huostaansa Sébastien Gilbertin ja viisi kultarahaa pojan asunnon maksamiseksi.
Apotti Fortierin sisar pelästyi ensin pahanpäiväisesti nähdessään puutarhan portista tulevan peloittavan näköisen sotilaan. Mutta pian hän tunsi, kenen tyynet ja rauhalliset kasvot olivat rakuunan kypärän alla, ja hän rauhoittui hiukan. Sitten hän rauhoittui kokonaan nähdessään viisi kultarahaa.
Tämän vanhanpiian pelon ymmärtää varsin hyvin, kun saa tietää, että apotti Fortier oli lähtenyt kävelemään kaikkien oppilaittensa kanssa ja hän oli ihan yksinään kotona.
Kun Pitou oli antanut kirjeen ja rahat syleili hän Sébastienia ja läksi, painaen sotilaallisen veikeästi kypärän päähänsä.
Sébastien vuodatti muutamia kyyneleitä erotessaan Pitousta, vaikka ero ei tulisikaan olemaan pitkäaikainen ja vaikka hänen seuransa ei millään tavalla ollutkaan kehittävä. Mutta Pitoun iloisuus, rohkeus ja ainainen palvelevaisuus olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoreen Gilbertiin. Pitou muistutti suuria newfoundilaisia koiria, jotka kyllä väsyttävät toisinaan, mutta jotka viimein nuoleskelemalla kättä voittavat ja kokonaan sammuttavat suuttumuksen.
Sébastienin surua lievitti Pitoun lupaus tulla häntä usein katsomaan.
Pitoun surua lievensi se, että Sébastien kiitti häntä siitä.
Seuratkaamme nyt hiukan sankariamme. Tullessaan ulos apotti Fortierin luota Pitou tapasi parikymmentä henkilöä odottamassa. Useimmat kokoontuneista tunsivat jo hänen oudon asunsa, josta huhu oli kiertänyt koko kaupungin. Kun nähtiin hänen sellaisena tulevan Pariisista, jossa tapeltiin, otaksui jokainen Pitounkin ottaneen tappeluihin osaa, ja kaikki halusivat kuulla uutisia.
Pitou kertoi näitä uutisia juhlallisesti, tapansa mukaan. Hän kertoi Bastiljin valloittamisesta, Billotin, Maillardin, Elien ja Hullinin suurteoista; kuinka Billot oli pudonnut linnoituksen vallihautaan ja kuinka hän itse oli isännän sieltä kiskonut; ja lopuksi, kuinka tohtori Gilbert, istuttuaan kahdeksan tai kymmenen päivää vankina, oli vapautettu.
Kuulijat tiesivät jo osan siitä, mitä Pitou heille kertoi, sillä he olivat lukeneet sen sanomalehdistä, mutta kertokoon sanomalehtimies kuinka hauskasti tahansa, ei hän vedä vertoa silminnäkijälle, jolta voi kysellä ja joka vastaa.
Pitou siis kertoi, vastasi, antoi yksityistietoja, ystävällisesti ottaen keskeytykset vastaan ja esittäen vastauksensa perin hyväntahtoisesti.
Tästä olikin seurauksena, että kun hän noin tunnin ajan oli kertonut näitä yksityiskohtia apotti Fortierin portilla, Soissons-kadun ollessa täynnä kuuntelijoita, muuan lausui huomatessaan Pitoun kasvoilla hiukan kärsimättömän ilmeen:
"Mutta Pitou-parkahan on väsynyt ja me pidämme häntä seisomassa emmekä päästä häntä tätinsä Angéliquen luo. Se vanhapiika-parka on varmaan hyvin iloinen saadessaan jälleen nähdä Pitoun."
"Minä en ole väsynyt", sanoi Pitou, "mutta minun on nälkä. Minä en koskaan väsy, mutta minun on aina nälkä."
Pitoun annettua viattoman selityksensä kunnioitti joukko hänen vatsansa vaatimuksia, väistyi tieltä, ja Pitou saattoi muutamien kiihkeimmin innostuneitten kuulijoittensa seuraamana lähteä Pleuxiä kohden tätinsä Angéliquen luo.
Täti Angélique oli poissa, epäilemättä kyläilemässä, ja ovi oli lukossa.
Useat henkilöt pyysivät silloin Pitouta tulemaan heille aterialle, jota Pitou tarvitsi, mutta hän hylkäsi ystävälliset tarjoukset jyrkästi.
"Mutta näethän, Pitou", sanottiin hänelle, "että tätisi ovi on lukossa."
"Tädin ovi ei voi olla suljettu nöyrän ja nälkäisen sukulaisen edessä", sanoi hän erikoisen tarkoittavasti.
Ja paljastaen pitkän miekkansa, jonka nähdessään naiset ja lapset väistyivät, hän pisti sen kärjen pihtipielen ja lukon väliin, painoi, ja ovi aukeni, jolloin kukaan läsnäolleista ei enää epäillyt Pitoun urotöitä, koska hän näin uljaasti tohti uhmata tätinsä vihaa.
Tuvan sisusta oli samanlainen kuin Pitoun siellä eläessä. Huoneen keskellä oli kuninkaana kuuluisa nahkatuoli; pari kolme viallista tuolia oli sen ontuvana hoviseurana. Huoneen perällä oli leipälaari, oikealla kaappi, vasemmalla liesi.
Pitou astui, huoneeseen herttaisesti hymyillen. Hänellä ei ollut mitään vihamielisyyttä näitä huonekaluja kohtaan. Päinvastoin, olivathan ne hänen lapsuutensa ystäviä. Totta kyllä ne olivat melkein yhtä kovia kuin täti Angélique, mutta kun ne avasi, löysi niiden sisältä aina jotakin hyvää, jotavastoin avatessaan täti Angéliquen olisi huomannut sisustan vielä kuivemmaksi ja kovemmaksi kuin ulkokuoren.
Pitou todisti heti sen, mitä arvelimme häntä seuranneiden henkilöiden ajattelevan. Nähdessään, mitä tapahtui, he kurkistelivat ulkoa uteliaina tietämään, miten kävisi täti Angéliquen tullessa kotiin.
Oli helppo huomata, että nämä muutamat henkilöt olivat perin myötämielisiä Pitoulle.
Olemme sanoneet, että Pitoun oli nälkä, niin nälkä, että sen olivat toisetkin huomanneet hänen kasvojensa ilmeistä. Senvuoksi hän ei heittänytkään aikaansa hukkaan. Hän meni suoraan laarin ja kaapin luo.
Ennen muinoin, — sanomme ennen muinoin, vaikka tuskin kolmea viikkoa oli kulunut Pitoun lähdöstä, sillä meidän mielestämme on aikaa mitattava tapahtumien mukaan eikä sen pituuden perustuksella, — ennen muinoin olisi Pitou, ellei häntä olisi suorastaan paholainen tai vastustamaton nälkä kiusannut, jotka molemmat voimat kovasti muistuttavat toisiaan, istunut nöyrästi suljetun oven eteen ja odottanut täti Angéliquen tuloa. Kun täti sitten olisi saapunut, olisi hän tervehtinyt lempeästi hymyillen ja väistynyt syrjään päästääkseen hänet sisään. Kun täti olisi astunut sisään, olisi hän vuorostaan seurannut ja mennyt noutamaan leivän ja veitsen, jotta saisi leikatuksi hänelle tulevan palan. Kun hän olisi osuutensa saanut, olisi hän luonut ahnaan, kostean ja magneettisen, — ainakin hän luuli katsettaan sellaiseksi, — magneettisen katseen, saadakseen hiukan juustoa tai makeita ruokia, joita oli kaapin hyllyllä.
Tämä sähkötemppu onnistui harvoin, mutta se onnistui kuitenkin toisinaan.
Mutta nyt mieheksi tultuaan Pitou ei enää menetellytkään siten. Hän avasi rauhallisesti laarin, veti taskustaan pitkän puukkonsa, tarttui leipään ja leikkasi siitä kappaleen, joka painoi ainakin kilon, niinkuin sittemmin hyväksyttyjen painomittojen mukaan notkeasti sanotaan.
Sitten hän pudotti leivän laariin ja kannen sen päälle.
Senjälkeen hän rauhallisesti meni avaamaan kaapin.
Tosin Pitou oli hetkisen kuulevinaan tätinsä torailua. Mutta kaapin sarana narisi, ja kun tämä ääni kuului todellisuuteen, tukahdutti se tuon toisen äänen, joka oli vain kuvittelun synnyttämä.
Pitoun vielä asuessa täällä oli saita täti säästellyt ruokia hankkien toisinaan Marolles-juuston tai rasvapalasen, jonka ympärillä oli suuria kaalinlehtiä. Mutta kun suursyömäri oli näiltä tienoilta lähtenyt, hankki täti saituudestaan huolimatta eräitä ruokia, jotka kestivät hyvinä koko viikon ja olivat jokseenkin arvokkaita. Milloin hänellä oli naudanlihaa, jonka ympärille oli pantu juurikkaita ja edellisestä päivästä jääneessä rasvassa paistettuja sipulia; milloin lampaanpaisti, jonka ympärillä oli maukkaita perunoita, suuria kuin lapsenpää; milloin vasikanjalka, joka oli maustettu etikassa keitetyillä sipuleilla; milloin suuri uunissa paistettu munakas, joka oli koristeltu ruohosipulilla ja persiljalla tai kaunistettu ihraviipaleilla, joista yksikin olisi riittänyt hänen ateriakseen entiseen aikaan.
Koko viikon ajan täti Angélique maisteli tätä ruokaa hyvin säästeliäästi, ottaen joka kerta vain sen verran kuin tarvitsi Joka päivä hän iloitsi siitä, että hän yksinään oli tätä hyvyyttä nauttimassa, ja tämän onnellisen viikon aikana muisteli yhtä monta kertaa Ange Pitouta kuin ojensi kätensä vatia kohden tai pisti palan suuhunsa.
Pitou oli tullut sopivaan aikaan. Oli torstai, jolloin täti Angélique oli riisissä paistanut vanhan kukon, ja tätä hän oli kuumentanut niin kauan taikinakuoressa, että luut olivat irtaantuneet lihasta ja liha oli käynyt melkein pehmeäksi.
Paisti näytti juhlalliselta. Se oli pantu soikeaan vatiin, joka päältäpäin oli musta, mutta sisältä loistava ja houkutteleva. Lihankappaleet näkyivät riisin keskeltä kuin laineet merestä! ja kukon heltta kohosi monien harjojen keskeltä kuin Ceutan riutta Gibraltarin salmessa.
Pitou ei ollut edes niin kohtelias, että olisi päästänyt ihailevan huudon tätä ihmetuotetta katsellessaan. Hän piti oikeassa kädessään leivänkappaletta. Herkkuruokien turmelemana unohti tuo kiittämätön, ettei moinen komeus koskaan ollut asustanut tädin ruokakaapissa. Hän tarttui vatiin ja piti sitä tasapainossa suuren peukalonsa avulla, joka vaipui ensimmäiseen niveleen asti rasvaiseen, hyvältä tuoksuvaan ruokaan. Tänä hetkenä oli Pitou näkevinään varjon asettuvan ovesta tulevan valon ja hänen välilleen. Hän kääntyi hymyillen sillä hän oli sellainen hyväntahtoinen olento, jossa sydämen tyytyväisyys kuvastuu kasvoilla.
Tämä varjo oli täti Angélique. Entistä ahneempi, entistä tylympi, entistä kuivempi täti Angélique.
Ennen — meidän on pakko tavantakaa palata samaan sanamuotoon, vertaukseen nimittäin, koska vain vertauksen avulla voimme ilmaista ajatuksemme, — ennen Pitou olisi tädin nähdessään pudottanut vadin, ja sillä välin kun täti Angélique olisi kumartunut poimimaan kukonkappaleet ja riisin jätteet, olisi hän hypännyt tädin pään yli ja leipä kainalossaan karannut.
Mutta Pitou ei enää ollut sama kuin ennen; kypärä ja miekka olivat ruumiillisesti muuttaneet häntä yhtä paljon kuin seurustelu aikakauden suurimpien filosofien kanssa henkisesti. Sensijaan että olisi kauhuissaan paennut tätiään, lähestyi hän ystävällinen hymy huulillaan, avasi sylinsä, ja vaikka täti koettikin välttää hänen syleilyään, kietoi eukon molempien ulottimiensa väliin, joita sanottiin käsivarsiksi, ja puristi häntä rintaansa vasten; kädet, joista toisessa oli puukko ja toisessa leipä, yhtyivät hänen selkänsä takana.
Ja kun hän oli täyttänyt tämän sukulaisrakkautta ilmaisevan tehtävän, jota hän arveli asemansa veljenpoikana vaativan, hengitti hän syvään ja sanoi:
"Niin, täti Angélique, tässä on Pitou-parka."
Täti Angélique ei ollut tottunut syleilyihin; hän siis kuvitteli, että Pitou, jouduttuaan ilkityöstä kiinni, tahtoi kuristaa hänet, niinkuin Herkules kuristi Anteus-jättiläisen.
Hän siis omasta puolestaan hengähti helpotuksesta, kun pääsi ehein nahoin tästä syleilystä. Mutta hän huomasi, että Pitou ei ollut edes ilmaissut ihastustaan nähdessään paistetun kukon. Pitou ei ollut vain kiittämätön, vaan epäkohteliaskin.
Mutta eräs seikka oli toisella lailla viedä häneltä hengen. Sillä Pitou, joka ennen tädin istuessa mahtavana nahkatuolissaan, ei uskaltanut edes istahtaa sen likeisille heiluville raheille tai ontuville tuoleille, meni nyt syleilyn jälkeen tyynesti istumaan nojatuoliin, pani vadin polvelleen ja alkoi tyhjentää sen sisällystä.
Väkevässä kädessään, niinkuin Raamatussa sanotaan, hän piti mainitsemaamme puukkoa. Siinä oli leveä terä, oikea lapio, sellainen, jolla jättiläinen Polyfemos olisi syönyt keitostaan.
Toisessa kädessä oli kolmen sormen levyinen ja kuuden tuuman pituinen leivänpalanen, oikea luuta, jolla hän vadissa lykki riisiä, veitsen toiselta puolen kiitollisena lykätessä lihoja leivän päälle. Tämän taitavan ja säälimättömän menettelyn tulos oli se, että muutaman minuutin päästä näkyi vadin sinisenvalkoinen sisus, jokseenkin kuin luodeveden aikana näkyvät satamalaiturin laivarenkaat ja peruskivet.
Mahdotonta on kuvata täti Angéliquen kamalaa säikähdystä ja epätoivoa. Kuitenkin hän luuli ensin voivansa huutaa, mutta ei saanutkaan ääntä suustaan.
Pitou hymyili niin sähköttävästi, että huuto kuoli täti Angéliquen huulille. Silloin eukko koetti puolestaan hymyillä, yrittäen siten taltuttaa näläksi sanotun pedon, joka asusti hänen sukulaisensa suolissa. Mutta Pitoun nälkäiset sisälmykset pysyivät tunteettomina.
Hymyilemästä päästyään täti rupesi itkemään. Se saattoi Pitoun hiukan hämilleen, mutta ei estänyt häntä syömästä.
"Kylläpä olette hyvä, täti, itkiessänne ilosta nähdessänne minut", sanoi hän. "Kiitos, hyvä täti, kiitos."
Ja hän jatkoi syömistään. Ranskan vallankumous oli selvästi turmellut tämän miehen. Hän söi kaksi kolmannesta kukosta ja jätti hiukan riisiä vadin pohjalle, sanoen:
"Täti hyvä, tehän pidätte enemmän riisistä, eikö totta? Se on hampaillenne pehmeämpää. Minä jätän teille riisin."
Kuullessaan tämän ystävällisyyden, jota hän piti epäilemättä pilkantekona, täti Angélique oli tukehtumaisillaan. Hän astui päättäväisenä nuoren Pitoun luo ja sieppasi häneltä vadin päästäen suustaan kiroustulvan, joka kaksikymmentä vuotta myöhemmin olisi erinomaisesti sopinut vanhan kaartin krenatöörille.
Pitou huokasi syvään.
"Täti", sanoi hän, "te taidatte surra kukkoanne."
"Roisto!" sanoi täti Angélique. "Tässä hän vielä pilkkaa minua."
Pitou nousi.
"Täti", sanoi hän juhlallisesti, "aikomukseni ei ole jättää maksamatta. Minulla on rahaa. Jos tahdotte, jään tänne ruokavieraaksenne, mutta siinä tapauksessa tahdon itse määrätä ruokalistan."
"Konna!" huusi täti Angélique.
"Arvioikaamme annos neljäksi souksi. Olen siis teille velkaa neljä souta riisistä ja kaksi sonta leivästä. Yhteensä kuusi souta."
"Kuusi souta!" huusi täti. "Mutta siinähän oli riisiä yksinään kahdeksan soun edestä ja leipää kuuden soun edestä."
"Minä en olekaan laskenut mitään hintaa kukolle", sanoi Pitou, "sillä se on varmaankin otettu omasta kanatarhastanne. Se on vanha tuttavani; tunsin sen heti heltastaan."
"Hintansa silläkin on yhtäkaikki."
"Se oli yhdeksän vuoden vanha. Minä sen teille varastin emonsa siipien alta. Se oli silloin nyrkin kokoinen, ja te annoitte minulle selkään senvuoksi, etten samalla kertaa tuonut jyviä ruokkiaksenne sitä. Neiti Catherine antoi minulle jyviä. Se on minun omaisuuttani, ja minä söin siis omaani. Olihan minulla siihen oikeus."
Vihanvimmoissaan täti musersi vallankumouksellisen tomuksi katseillaan. Hän oli ihan käheä.
"Pois täältä!" sähisi hän.
"Heti paikallako, näin vain, syötyäni, antamatta minun edes sulattaa ruokaani. Ettepä, täti, ole kohtelias."
"Mene!"
Pitou, joka oli uudelleen istuutunut, nousi. Tyytyväisyydelleen hän huomasi, ettei hänen vatsaansa olisi mahtunut enää riisinjyvääkään.
"Täti", sanoi hän juhlallisesti, "te olette huono sukulainen. Tahdon näyttää teille, että olette minua kohtaan menetellyt yhtä väärin nyt kuin aina ennenkin; olette ollut yhtä tyly ja yhtä saita. Mutta minä en tahdo antaa teille tilaisuutta sanoa, että syön teidät putipuhtaaksi."
Hän asettui ovelle ja lausui jyrisevällä äänellä, jonka kuulivat sekä ne, jotka häntä olivat seuranneet ja katselleet tätä kohtausta, että sivullisetkin, jotka oleksivat viidensadan askelen päässä:
"Minä otan nämä kunnon ihmiset todistajiksi", sanoi hän, "että saavuin jalkaisin Pariisista valloitettuani Bastiljin, että olin väsynyt, että olin nälkäinen, että istuin syömään sukulaiseni luo, että minua soimattiin siihen määrään ruokani tähden, ajettiin niin säälimättömästi tieheni, että minun oli pakko lähteä."
Ja Pitou sanoi tämän kaiken niin voimakkaasti, että lähellä olevat alkoivat mutista uhkauksia tädille.
"Olen kulkijaparka", jatkoi Pitou. "Olen astellut kahdeksantoista penikulmaa. Olen kunniallinen poika, jota herra Billot ja herra Gilbert kunnioittavat luottamuksellaan; olen tuonut Sébastien Gilbertin apotti Fortierin luo, olen Bastiljin valloittaja, Baillyn ystävä, kenraali Lafayetten ystävä! Otan teidät kaikki todistajiksi siitä, että minut on ajettu ulos."
Mutina kiihtyi.
"Ja", jatkoi hän, "koska en ole kerjäläinen, vaikka minua soimataan syömästäni leivästä, niin maksan sen. Tässä on pieni kultaraha, jolla suoritan sen, mitä olen syönyt tätini luona."
Ja näin sanoen Pitou otti mahtavasti kultarahan taskustaan ja heitti pöydälle, josta se kaikkien nähden hyppäsi vatiin ja puoliksi hukkui riisiin.
Tämä viimeinen teko nöyryytti eukon. Hän painoi päänsä kumaraan kuullessaan yleisen paheksumisen, joka ilmeni pitkänä mutinana. Parikymmentä kättä kohottautui Pitouta kohden, joka poistui majasta pyyhkien jalkansa kynnykseen, seurassaan parikymmentä henkilöä, jotka tarjosivat hänelle sekä asunnon että ruoan, onnellisina, kun saivat ilmaiseksi pitää luonaan Bastiljin valloittajaa, Baillyn ja Lafayetten ystävää.
Täti otti kultarahan, pyyhki sen ja pani kupposeen, missä se sai odottaa useiden toisten seurassa siksi, kunnes se vaihdettaisiin vanhaan louisdoriin.
Mutta tallettaessaan tämän rahan, joka oli tullut hänen luokseen näin merkillisellä tavalla, hän huokasi ja arveli, että ehkä Pitoulla oli oikeus syödä kaikki, koska hän niin hyvin maksoikin.