XXIX
PITOU VALLANKUMOUKSELLISENA
Kun Pitou oli tyydyttänyt ensimmäiset ruumiilliset vaatimuksensa, tahtoi hän tyydyttää myös sydämensä vaatimukset.
Suloisinta on totella silloin, kun käskijän vaatimus vastaa tottelijan suloisimpia toiveita.
Hän otti siis jalat allensa ja pitkin kapeaa katua, joka Pleuxista johtaa Lonnet-kadulle, piirtäen molemmin puolin kasvavine puineen kuin viheriäisen vyön tälle puolelle kaupunkia, läksi suoraan peltojen poikki päästäkseen pikemmin Pisseleuxin taloon.
Mutta pian hänen vauhtinsa hiljeni. Joka askel johdatti muistoja mieleen.
Kun tulee syntymäkaupunkiinsa tai -kyläänsä, astelee keskellä nuoruuttaan, menneiden päivien keskellä, jotka, niinkuin englantilainen runoilija lausuu, asettuvat palavana matkamiehen eteen kuin kunniamatoksi hänen askeliensa alle. Joka askelella herää muisto, ja sydän lyö kiivaasti.
Täällä on kärsinyt, täällä ollut onnellinen. Tuossa on nyyhkyttänyt tuskasta, tuossa itkenyt ilosta.
Vaikka Pitou ei ollutkaan sielunelämän erittelijä, oli hän ainakin ihminen. Hän kokoili muistoja menneisyydestä pitkin tien vartta ja saapui sielu täynnä voimakkaita vaikutelmia muori Billotin taloon.
Kun hän näki sadan askeleen päästä kattojen pitkän rivin, kun hän silmillään mittasi satavuotisia lehmuksia, jotka taivuttivat oksiaan katsellakseen ylhäältäpäin, kuinka sammaltuneista piipuista nousi sauhu, kun hän etäältä kuuli karjan äänet, koiran haukunnan, rattaan kitinän, korjasi hän päässään olevaa kypärää, sitoi rakuunamiekan lujemmin kupeelleen ja koetti ottaa kasvoilleen uljaan ilmeen, niinkuin ainakin on rakastuneella ja sotilaalla.
Ei kukaan tuntenut häntä aluksi. Se siis todisti, että hän oli esiintymisessään hyvin onnistunut.
Renki juotti hevosia lammen luona. Hän kuuli astuntaa, kääntyi ja pajupensaan tiheän latvan läpi näki Pitoun, oikeammin sanoen kypärän ja miekan. Renki jäi sanattomaksi hämmästyksestä.
Pitou sanoi ohimennessään:
"Kas, Barnaut! Päivää, Barnaut!"
Renki hämmästyi huomatessaan, että kypärä ja miekka tunsivat hänen nimensä, otti lakin päästään ja siveli tukkaansa. Pitou meni hymyillen hänen ohitseen. Mutta renki ei rauhoittunut. Pitoun ystävällinen hymy oli jäänyt piiloon kypärän alle.
Samalla kertaa huomasi muori Billot sotilaan, katsoessaan ruokasalin ikkunasta. Hän nousi.
Maaseudulla oltiin siihen aikaan varuillaan. Hirveitä huhuja liikkui, puhuttiin rosvoista, jotka hakkasivat metsän maahan ja korjasivat vihannan laihon.
Mitä tiesi tämän sotilaan tulo? Oliko hän hyökkäämässä vai puolustamassa?
Muori Billot tarkasti silmänräpäyksessä koko Pitoun. Hän ihmetteli, kuinka miehellä, jolla oli huonot jalkineet, oli niin kiiltävä kypärä. Ja miettiessään hän kallistui yhtä paljon epäilyksien kuin toivonkin puolelle.
Tämä tuntematon sotilas tuli keittiöön. Muori Billot astui pari askelta vastatullutta kohti. Pitou puolestaan tahtoi olla yhtä kohtelias ja otti kypärän päästään.
"Ange Pitou", huudahti muori Billot, "Ange Pitou!"
"Päivää, rouva Billot", vastasi Pitou.
"Ange! Kukapa tätä olisi aavistanut! Oletko mennyt sotaväkeen?"
"Sotaväkeenkö?" sanoi Pitou.
Ja hän hymyili ylemmyyttä osoittavin ilmein. Sitten hän katsoi ympärilleen etsien, mitä ei nähnyt.
Muori Billot hymyili. Hän aavisti Pitoun katseiden tarkoituksen ja sanoi yksinkertaisesti: "Etsit kai Catherinea?"
"Niin etsinkin, rouva Billot", sanoi Pitou, "sanoakseni hänelle hyvää päivää."
"Hän on vaatteita kuivattamassa. Mutta istuhan, katso minuun, kerrohan minulle."
"Sen kyllä teen", sanoi Pitou. "Hyvää päivää, päivää, päivää, rouva
Billot!"
Ja Pitou istuutui tuolille.
Oville ja portaille kerääntyivät hänen ympärilleen kaikki palvelijattaret ja päivätyöläiset, jotka rengin kertomuksen kuultuaan olivat rientäneet saapuville. Ja jokaisen uuden henkilön tullessa kuuli kuiskuteltavan:
"Onko se Pitou?"
"On, hän se on."
"Jopa nyt jotakin!"
Pitou katsoi hyväntahtoisesti kaikkiin entisiin tovereihinsa. Hän hyväili hymyilyllään useimpia heistä.
"Ja sinä siis tulet Pariisista, Ange?" jatkoi talon emäntä.
"Ihan suoraan, rouva Billot!"
"Miten mieheni voi?"
"Oikein hyvin, rouva Billot."
"Miten Pariisi voi?"
"Oikein huonosti, rouva Billot."
"Oh!"
Ja kuuntelijoiden piiri kävi ahtaammaksi.
"Ja miten voi kuningas?" kysyi emäntä.
Pitou pudisti päätänsä ja maiskautti hyvin nöyryyttävästi kuningasvallalle.
"Ja kuningatar?"
Tällä kertaa ei Pitou vastannut kerrassaan mitään.
"Oh!" sanoi rouva Billot.
"Oh!" kertasivat kaikki muut.
"Jatkahan", lausui emäntä.
"No, kyselkäähän", sanoi Pitou, joka ei tahtonut Catherinen poissaollessa kertoa kaikkia parhaimpia tietojaan.
"Miksi sinulla on kypärä?" kysyi rouva Billot.
"Se on trofea", sanoi Pitou.
"Mikä on trofea, ystäväiseni?" kysyi kelpo eukko.
"Sehän on totta, rouva Billot", sanoi Pitou suojelevaisesti hymyillen, "ettehän te voi tietää, mitä on trofea. Trofea on voitonmerkki, jonka saa, kun on kukistanut vihollisen."
"Sinä olet siis kukistanut vihollisen, Pitou?"
"Vihollisen!" sanoi Pitou halveksivasti. "Hyvä rouva Billot, ettekö siis tiedä, että herra Billot ja minä olemme kahden valloittaneet Bastiljin."
Tämä taikasana sai kuulijakunnan intoihinsa. Pitou tunsi läsnäolevien henkäisyn tukassaan ja heidän kätensä tuolinsa selkänojalla.
"Kerro, kerro hiukan, mitä meidän isäntä on tehnyt", sanoi rouva
Billot samalla vapisten ja ylpeillen.
Pitou katsoi ympärilleen, joko Catherine oli tullut. Hän ei ollut saapunut.
Häntä loukkasi se, että tällaisten erikoisten uutisten tuojan saapuessa Pariisista neiti Billot ei voinut jättää pesuvaatteita sikseen.
Pitou pudisti päätänsä. Hän alkoi olla tyytymätön.
"Sen kertominen vie paljon aikaa", sanoi hän.
"Onko sinun nälkä?" kysyi rouva Billot.
"Ehkä on."
"Onko jano?"
"Sitä en kiellä."
Heti rengit ja piiat ryntäsivät sellaisella kiireellä, että Pitou näki käsissään haarikan, leipää, lihaa ja kaikenlaisia hedelmiä, ennenkuin oli ennättänyt ajatellakaan, mihin pyyntö johtaisi.
Pitoulla oli hyvä ruoansulatus. Mutta kuinka pian tahansa hän sulatti, ei hän vielä ollut ennättänyt sulattaa tätinsä kukkoa, jonka viimeisen palan oli niellyt noin puoli tuntia sitten. Pyynnöllään hän ei siis voittanut paljoakaan aikaa, sillä niin pian tuotiin hänelle kaikki.
Hän huomasi olevansa pakotettu ponnistamaan voimansa viimeiseen asti, ja hän kävi syömään. Mutta vaikka hänen tahtonsa oli kuinka hyvä tahansa, niin vähän ajan päästä hänen oli pakko lopettaa.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi rouva Billot.
"Hitto vieköön, minä…"
"Tuokaa Pitoulle juotavaa."
"Minulla on omenaviiniä, rouva Billot."
"Mutta ehkä otat mieluummin viinaa?"
"Viinaako?"
"Niin, oletko Pariisissa tottunut sitä juomaan?"
Tuo kunnon nainen otaksui, että parin viikon aikana Pitoun olisi
Pariisissa pitänyt oppia ryyppäämään.
Pitou torjui ylpeästi sellaisen otaksumisen.
"Minä en koskaan juo viinaa", sanoi hän.
"Kerro siis."
"Jos minä kerron, täytyy minun alkaa uudestaan neiti Catherinea varten, ja kertomukseni on pitkä."
Pari kolme henkilöä riensi pesutupaan etsimään Catherinea.
Mutta kaikkien juostessa samaan suuntaan Pitou loi koneellisesti katseensa toiseen kerrokseen johtaville portaille, ja kun alhaalta tuleva ilmavirta oli saanut aikaan vedon, oli muuan ovi avautunut, ja hän näki Catherinen katselevan ikkunasta. Catherine katsoi metsään päin, siis Boursonnea kohden. Hän oli siihen määrään vaipunut katselemiseen, ettei huomannut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, ettei ollut kuullut, mitä tapahtui talon sisällä tai sen ulkopuolella.
"Ahaa", sanoi Pitou huoaten, "metsään päin, Boursonneen päin, Isidor de Charnyn asunnolle päin, siis sinne."
Ja hän huokasi toistamiseen, tuskaisemmin kuin edellisellä kerralla.
Tällä kertaa etsijät saapuivat sekä pesutuvasta että muualtakin, missä Catherine olisi voinut olla.
"No!" kysyi rouva Billot.
"Emme ole löytäneet neitiä."
"Catherine, Catherine!" huusi rouva Billot.
Nuori tyttö ei kuullut mitään. Pitou rohkeni silloin puhua.
"Rouva Billot", sanoi hän, "kyllä minä tiedän, miksi neiti Catherinea ei löytynyt pesutuvasta."
"Miksi ei löytynyt?"
"No, kun hän ei ole siellä."
"Tiedät siis, missä hän on?"
"Tiedän."
"Missä?"
"Tuolla ylhäällä."
Ja tarttuen emännän käteen Pitou pakotti hänet astumaan pari kolme askelta portaita ylöspäin ja osoitti hänelle Catherinea, joka istui ikkunalaudalla köynnöskasvien keskellä.
"Hän sukii tukkaansa", sanoi emäntä.
"Ei suinkaan, hänen tukkansa on suittu", vastasi Pitou alakuloisesti.
Emäntä ei huomannut Pitoun alakuloisuutta, vaan huusi kovalla äänellä:
"Catherine! Catherine!"
Nuori tyttö vavahti, hämmästyi, sulki nopeasti ikkunan ja sanoi:
"Mitä nyt?"
"Tulehan tänne, Catherine", huusi muori Billot aavistamattakaan, minkä vaikutuksen hänen sanansa saivat aikaan. "Ange on tullut Pariisista."
Pitou odotti jännittyneenä, mitä Catherine vastaisi.
"Vai niin!" sanoi hän kylmästi.
Niin kylmästi, että Pitoun rohkeus ihan lamaantui.
Ja Catherine astui alas portaita, veltosti kuin flaamittaret Van
Ostaden tai Brauwerin maalaamissa tauluissa.
"Kas", sanoi hän tultuaan alas, "sehän on hän."
Pitou kumarsi punastuen ja väristen.
"Hänellä on kypärä", sanoi eräs palvelijatar nuoren emäntänsä korvaan.
Pitou kuuli lauseen ja odotti, mikä vaikutus ilmenisi Catherinen kasvoille.
Mitkä ihanat kasvot! Ne olivat ehkä hiukan kalvenneet, mutta yhä ne olivat täyteläiset, ja hipiä oli hieno.
Mutta Catherine ei millään tavalla näyttänyt ihailevan Pitoun kypärää.
"Vai on hänellä kypärä", sanoi hän. "Minkä vuoksi?"
Tällä kertaa suuttumus sai vallan kunnon pojan sydämessä.
"Minulla on kypärä ja miekka", sanoi hän ylpeästi, "sillä olen taistellut ja surmannut rakuunoita ja sveitsiläisiä, ja jos sitä epäilette, neiti Catherine, niin kysykää isältänne. Siinä kaikki."
Catherine oli niin omissa mietteissään, ettei näyttänyt kuulevan muuta kuin lopun Pitoun vastauksesta.
"Miten isä voi?" kysyi hän, "ja miksi hän ei ole palannut teidän kerallanne? Tuotteko Pariisista huonoja uutisia?"
"Hyvin huonoja", sanoi Pitou.
"Minä luulin jo kaiken järjestyneen", sanoi Catherine.
"Niin kyllä. Mutta sitten kaikki taas meni sekaisin", vastasi Pitou.
"Eivätkö kuningas ja kansa ole tulleet yksimielisyyteen? Neckerhän kutsuttiin takaisin?"
"Mitäpä Neckeristä", sanoi Pitou itsetietoisesti.
"Tyydyttihän se kansaa, eikö totta?"
"Niin paljon, että kansa on päättänyt ryhtyä itse rankaisemaan ja tappaa kaikki vihollisensa."
"Kaikki vihollisensako?" huudahti Catherine kummastuneena. "Ja ketkä siis ovat kansan vihollisia?"
"Aristokraatit tietysti", vastasi Pitou.
Catherine kalpeni.
"Ja keitä nimitetään aristokraateiksi?" kysyi hän.
"Hitto vieköön, tietysti niitä, joilla on suuret tilukset, — joilla on suuret linnat, — jotka näännyttävät kansan nälkään, — jotka omistavat kaikki, kun meillä ei ole mitään."
"Joko taas tuota samaa?" sanoi Catherine kärsimättömästi.
"Niitä, joilla on komeat hevoset ja kauniit vaunut, kun me saamme kulkea jalan."
"Hyvä Jumala!" sanoi nuori tyttö ja kävi melkein kelmeäksi.
Pitou huomasi tämän muutoksen hänen kasvoissaan.
"Minä nimitän aristokraateiksi teidän tuttavianne."
"Minunko tuttaviani?"
"Meidänkö tuttaviamme?" kysyi muori Billot.
"Keitä?" kysyi Catherine.
"Berthier de Savignytä esimerkiksi."
"Berthier de Savignytäkö?"
"Joka antoi teille kultaiset korvarenkaat, joita kannoitte tanssiessanne herra Isidorin kanssa."
"Entä sitten?"
"Entäkö sitten? Minä itse näin ihmisten syövän hänen sydäntään."
Kamala huuto pääsi kaikkien rinnasta. Catherine vaipui tuolille, johon hän oli tarttunut.
"Näitkö sinä sen?" kysyi muori Billot vapisten kauhusta.
"Herra Billotkin näki sen."
"Hyvä Jumala!"
"Niin, tällä hetkellä kai tapetaan ja poltetaan kaikki Pariisin ja
Versaillesin aristokraatit."
"Se on kamalaa!" sopersi Catherine.
"Kamalaa! Miksi se olisi kamalaa? Ettehän te ole mikään aristokraatti, neiti Billot."
"Herra Pitou", sanoi Catherine synkän tarmokkaasti, "minun mielestäni te ette ollut noin julma ennen Pariisiin menoanne."
"Enkä minä nytkään ole julma", vastasi Pitou hiukan epäröiden.
"Mutta…"
"Älkää siis kerskailko rikoksista, joita pariisilaiset ovat tehneet, koska ette ole pariisilainen, ettekä ole noita rikoksia tehnyt."
"Minä olen niin vähän syyllinen", sanoi Pitou, "että herra Billot ja minä olimme menettää henkemme koettaessamme puolustaa herra Berthieriä."
"Kunnon isäni! Hyvä isäni. Se on hänen kaltaistaan!" sanoi Catherine innoissaan.
"Kunnon mieheni!" sanoi muori Billot. "Mitä hän siis teki?" Pitou kertoi Grève-torin kauheat tapahtumat, Billotin epätoivon ja halun palata Villers-Cotteretsiin.
"Miksi hän siis ei palaa?" sanoi Catherine sellaisella äänellä, että se vaikutti Pitoun sydämen syvyyksiin, niinkuin kaameat ennustukset, jotka loihtijat osaavat upottaa syvälle sydämien pohjaan.
Muori Billot pani kätensä ristiin.
"Herra Gilbert ei sitä tahtonut", sanoi Pitou.
"Herra Gilbert tahtoo siis syöstä mieheni kuolemaan", sanoi rouva
Billot nyyhkyttäen.
"Tahtooko hän siis hävittää isäni kodin?" sanoi Catherine yhtä synkän alakuloisesti kuin ennenkin.
"Ei suinkaan!" lausui Pitou. "Herra Billot ja herra Gilbert pääsivät kyllä yksimielisyyteen. Herra Billot jää vielä joksikin aikaa Pariisiin lopettamaan vallankumousta."
"Hekö kahden sen tekevät?" kysyi muori Billot.
"Eivät, vaan herra Lafayetten ja herra Baillyn keralla."
"Ah", sanoi emäntä ihastuen, "kun hän kerran on herra Lafayetten ja herra Baillyn seurassa, niin…"
"Milloin hän aikoo palata?" kysyi Catherine.
"Sitä en tiedä, neiti."
"Ja miksi sinä, Pitou, siis palasit?"
"Minä toin apotti Fortierille Sébastien Gilbertin ja olen tullut tänne tuomaan herra Billotin määräyksiä."
Lopettaessaan nämä sanat Pitou nousi diplomaattisen arvokkaasti, minkä ainakin isäntäväki ymmärsi ja ehkä palvelijatkin.
Muori Billot nousi heti ja käski kaikkia poistumaan. Catherine jäi istumaan ja tutkisteli sielunsa syvyyteen asti Pitoun lausetta, ennenkuin kysymys tuli hänen huuliltaan.
"Mitä hän siis käskee meille sanomaan?" kysyi Catherine.