XXXIII
PITOU SALALIITTOLAISENA
Suurin osa siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, tuottaen joko suurta onnea tai kunniaa, tulee melkein aina siksi, että hän on joko tahtonut tai halveksinut paljon. Jos tahtoo sovelluttaa tämän määritelmän historian henkilöiden elämään, huomaa kyllä sen syvyyden ja samalla sen totuudenmukaisuuden.
Todistellaksemme tyydymme sovelluttamaan sitä Ange Pitouhun, kertomuksemme päähenkilöön.
Jos astumme muutaman askeleen taapäin ja muistelemme Pitoun saamaa haavaa, niin Pitou oli, päästyään asioista selville metsänrannassa, tuntenut suurta halveksimista kaikkea maallista kohtaan. Hän oli toivonut voivansa saada sielussaan kukoistamaan kalliin ja harvinaisen kukkasen, jonka nimi on rakkaus. Kun hän palasi kotitienoolleen kypäröineen ja miekkoineen, ylpeänä siitä, että oli yhdistänyt Marsin Venukseen, niinkuin hänen kuuluisa tasavaltatoverinsa Demoustier sanoo Kirjeissään Emilielle mytologiasta, huomasi hän suureksi surukseen ja onnettomuudekseen, että Villers-Cotteretsissa ja sen lähistöllä oli mielistelijöitä.
Hän, joka tarmokkaalla tavalla oli ottanut pariisilaisten kanssa osaa ristiretkeen aristokraatteja vastaan, huomasi olevansa perin vähäpätöinen maalaisaatelin edessä, jota edusti Isidor de Charny.
Kuinka kaunis hän olikaan, tuo mies, joka pystyi miellyttämään heti ensi näkemältä, oivallinen ratsastaja nahkahousuilleen ja samettitakkineen! Miten voisi hän taistella sellaista miestä vastaan, jolla oli ratsusaappaat ja niissä kannukset ja jota monet sanoivat hänen ylhäisyydekseen. Täytyihän hänen tuntea sekä häpeää että ihailua, jotka molemmat tunteet tuottavat mustasukkaiselle tuskaa, niin suurta, ettei koskaan ole voitu sanoa, tahtooko mustasukkainen itselleen itseään huonomman vai paremman kilpailijan!
Pitou tunsi siis mustasukkaisuutta, parantumatonta tautia, joka tuotti tähän asti tuntemattomia tuskia kunnon nuorelle miehelle. Mustasukkaisuus, tavattoman myrkyllinen kasvi oli noussut siemenen kylvämättä maasta, missä tähän asti ei ollut itänyt mitään huonoa tunnetta, ei edes itserakkauttakaan, jollainen rikkaruoho täyttää monesti ihan hedelmättömätkin paikat.
Näin raadeltu sydän kaipaa hyvin suurta filosofiaa päästäkseen taas tavalliseen tasapainoonsa.
Oliko Pitou filosofi, hän, joka saatuaan kokea tämän kamalan tuskan, heti seuraavana päivänä meni pyytämään jäniksiä Orleansin herttuan metsästä ja sitä seuraavana päivänä piti suurenmoisia valtiollisia puheita? Oliko hänen sydämensä kova kuin piikivi, josta jokainen isku sytyttää kipinän, vai oliko hän ainoastaan sieni, joka helposti imee itseensä kyyneleet ja pehmenee vikaantumatta vähääkään kolauksia saadessaan?
Tulevaisuus saa sen meille näyttää. Älkäämme edeltäpäin otaksuko mitään. Kertokaamme.
Vieraitten mentyä ja puheitten päätyttyä ryhtyi Pitou, jota nälkä pakotti tarttumaan talouspuuhiin, valmistamaan ruokaa ja söi kaniininpoikasen, surren sitä, ettei se ollut jänis.
No, jos kaniininpoika olisi ollut jänis, ei Pitou olisikaan sitä syönyt, vaan myynyt sen.
Olisihan se ollut oivallinen kauppa. Jäniksestä maksettiin kokonsa mukaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä neljä souta, ja vaikka Pitoulla olikin Gilbertin jalomielisesti lahjoittamia kultarahoja ja vaikka hän ei ollutkaan saita kuin täti Angélique, oli hänessä suuri määrä äitinsä säästäväisyyttä, ja Pitou olisi lisännyt nämä kahdeksantoista souta omaisuuteensa, joka siten olisi karttunut.
Sillä Pitou arveli, että miehen ei ole tarpeellista ruveta nauttimaan milloin kolmen livren, milloin kahdeksantoista soun aterioita. Eihän ihminen ole mikään Lueullus, ja Pitou arveli voivansa kahdeksallatoista soulla elää kokonaisen viikon.
Jos hän siis tällä viikolla, otaksuen, että hän heti ensi yönä olisi saanut jäniksen, olisi vielä kolmena viikon seitsemästä päivästä saanut jäniksen, niin hän olisi sillä tavoin ansainnut viikon ruoan. Tällä tavalla laskien hän voisi elää neljälläkymmenellä jäniksellä kokonaisen vuoden. Kaikki muu jäisi puhtaaksi voitoksi.
Tätä Pitou laski syödessään kaniiniaan, joka tuottamatta hänelle mitään, maksoi soun edestä voita ja soun edestä ihraa. Sipulit hän oli poiminut kunnan yhteisiltä mailta.
Syötyä tupakka tai kävely, sanoo sananlasku. Syötyään Pitou meni metsään etsimään kauniin paikan nukkuakseen.
Onhan selvääkin, että kun tämä onneton nuorukainen ei enää ollut tekemisissä politiikan kanssa, vaan oli katujen kesken itsensä kanssa, hänen silmissään oli yhtä mittaa herra Isidor mielistelemässä neiti Catherinea.
Tammet ja lehmukset värisivät hänen huokauksistaan. Luonto, joka aina hymyilee täysivatsaiselle, teki nyt poikkeuksen Pitoun suhteen ja oli hänen mielestään suuri musta erämaa, missä ei ollut mitään muuta kuin jäniksiä, kaniineja ja hirviä.
Levätessään kotiseutunsa suurten puiden suojassa Pitou varmistui yhä enemmän sankarillisen päätöksensä välttämättömyydestä. Hänen piti kadota Catherinen näkyvistä, päästää tyttö vapaaksi, olla tarpeettomasti vaivaamatta läsnäolollaan ja nöyrtymättä enempää kuin oli pakko.
Olihan vaikeata ajatella, ettei enää saisi nähdä neiti Catherinea, mutta pitihän miehen olla mies. Eikä asian laita oikeastaan ollutkaan niin. Eihän hänen suorastaan tarvinnut olla näkemättä neiti Catherinea, vaan päästää Catherine näkemästä häntä.
Mikään ei estänyt rakastavaa miestä huolellisesti piiloutumasta, jolloin hän sattumalta näkisi ylpeän tytön? Ei mikään. Olihan Haramont niin perin lähellä Pisseleuxia. Puolitoista penikulmaa ainoastaan, siis pari harppausta, siinä kaikki.
Yhtä raukkamaista kuin olisi etsiä Catherinen seuraa sen jälkeen, mitä oli näkynyt, yhtä ovelaa olisi pitää silmällä hänen tekojaan ja toimiaan, koska luonto kerran oli tehnyt Pitoun mahdolliseksi sellaiseen voimanponnistukseen.
Sitäpaitsi niissä metsänosissa, jotka olivat Pisseleuxin takana
Boursonneen asti, oli runsaasti jäniksiä.
Pitou voisi aamulla mennä kokemaan pyydyksiään ja joltakin kukkulalta pitäisi silmällä neiti Catherinen lähtöä. Se oli hänen oikeutensa ja tavallaan velvollisuutensa, koska ukko Billot oli antanut hänelle erikoiset valtuudet.
Kun Pitou oli tällä tavalla vahvistunut omaa itseään vastaan, arveli hän voivansa lopettaa huokailunsa. Hän söi tavattoman suuren palan mukanaan tuomaansa leipää, viritti illan tultua tusinan ansoja ja paneutui levolle nurmelle, joka oli vielä lämmin päivänpaisteesta.
Täällä hän nukkui kuin epätoivoon joutunut mies ainakin, siis kuolemaa muistuttavaa unta.
Yön viileys herätti hänet. Hän tarkasti ansat: mitään saalista ei ollut vielä tullut, mutta Pitou ei odottanutkaan mitään ennen aamunkoittoa. Mutta kun hänen päänsä oli hiukan raskas, päätti hän palata asuntoonsa ja tulla aamulla takaisin.
Tämän päivän, joka hänelle oli ollut köyhä tapauksista ja seikkailuista, viettivät kylän asukkaat miettimällä ja tekemällä päätelmiä.
Olisi voinut nähdä keskellä tätä päivää, jona Pitou palasi metsään haaveilemaan, puunhakkaajan nojaavan pölkkyihinsä, pesijän karttuunsa, puusepän pysäyttävän höylänsä keskellä sileää lautaa.
Kaikkien näiden seisahdusten syy oli Pitou. Tämä oli ollut kuin riidan viima ja puhaltanut korsiin, jotka alkoivat heilua. Mutta sen aiheuttaja ei enää itse muistanutkaan, mitä oli tehnyt.
Kun hän asteli asuntoaan kohden, huomasi hän sen likellä oudon ilmiön, vaikka kello jo oli kymmenen, jolloin tavallisesti ainoatakaan valoa ei enää näkynyt, ei ainoakaan silmä valvonut. Siellä oli ryhmiä, jotka istuivat, seisoivat tai kävelivät. Ja kaikissa oli jotakin tavatonta.
Tietämättä siihen syytä Pitou arveli kaikkien näiden ihmisten puhuvan hänestä.
Ja kun hän asteli tietä pitkin, saivat kaikki kuin sähköiskun ja osoittelivat häntä toisilleen.
— Mikä heidän on, — tuumi Pitou. — Eihän päässäni ole edes kypärääkään. — Ja hän astui vaatimattomana asuntoonsa tervehdittyään muutamia.
Tuskin hän oli ennättänyt sulkea asuntonsa jokseenkin hataran oven, kun hän oli kuulevinaan sille kolkutettavan.
Pitou ei sytyttänyt kynttilää ennen levolle menoaan. Kynttilä oli hänen mielestään tarpeeton ylellisyysesine miehelle, jolla ei ollut muuta kuin yksi vuode ja joka siis ei voinut siitä erehtyä; jolla ei ollut kirjoja ja joka ei siis voinut lukea.
Mutta ovelle kolkutettiin aivan varmasti, ja hän avasi salvan.
Kaksi miestä, kaksi nuorta haramontilaista, astui tuttavallisesti sisään.
"Kas, sinulla ei olekaan kynttilää", sanoi toinen.
"Ei", vastasi Pitou, "mitä sillä tekisin?"
"Nähdäksesi tietysti."
"Minä näen pimeässä."
Ja sanojensa vakuudeksi hän sanoi:
"Iltaa, Claude, iltaa, Désiré."
"Tässä me nyt olemme", sanoivat nämä Pitoulle.
"Tervetuloa! Mitä haluatte, ystäväni?"
"Tulehan valoisampaan paikkaan", sanoi Claude.
"Mihin valoisampaan paikkaan? Eihän nyt paista kuu."
"Taivaan valoon."
"Onko sinulla siis asiaa minulle?"
"On, meillä on sinulle asiaa, Ange."
Ja Claude pani erikoisen painon näille sanoilleen.
"Mennään siis", sanoi Pitou.
Kaikki kolme astuivat ulos. He menivät metsän ensimmäiseen tienhaaraan asti, eikä Pitou vieläkään tiennyt, mitä asiaa heillä oli.
"No?" kysyi Pitou nähdessään molempien seuralaistensa pysähtyvän.
"Katsohan, Ange", sanoi Claude, "me olemme tässä, me kaksi, minä ja
Désiré Maniquet, ja me johdamme tätä seutua. Tahdotko kuulua meihin?"
"Missä tarkoituksessa?"
"Tehdäksemme…"
"Tehdäksemme mitä?" kysyi Pitou oikaisten vartalonsa. "Mitä?"
"Tehdäksemme salaliiton", kuiskasi Claude Pitoun korvaan.
"Ahaa! Samoin kuin Pariisissakin", sanoi Pitou pilkallisesti.
Oikeastaan hän pelkäsi tätä sanaa ja sen sanan kaikua metsässäkin.
"No, selitähän", sanoi hän viimein.
"Asian laita on tämä. Tule lähemmäksi, Désiré, sinä, joka olet koko sielustasi salametsästäjä, joka erotat kaikki äänet päivällä ja yöllä, tasangolla ja metsässä, katsohan, onko kukaan seurannut meitä; kuuntele, vakoileeko kukaan meitä." Désiré nyökkäsi, käveli piirissä Pitoun ja Clauden ympäri niin hiljaa kuin susi kiertäessään lammaskarsinaa. Vähän ajan päästä hän palasi.
"Puhu", sanoi hän; "me olemme täällä yksin."
"Hyvät miehet", sanoi Claude, "jokainen Ranskan kunta tahtoo olla aseissa ja toimimassa yhdessä kansalliskaartin kanssa, niinkuin sinä, Pitou, olet sanonut."
"Se on totta", vastasi Pitou.
"No siis, miksi Haramont ei olisi aseissa yhtä hyvin kuin muutkin kunnat?"
"Mutta sanoithan eilen", lausui Pitou, "puhuessasi aseistautumisesta, että Haramontilla ei ole aseita, koska sillä ei ole pyssyjä."
"Mitä pyssyistä, koska tiedämme, mistä niitä saa."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Pitou, joka käsitti, mihin Claude tähtäsi, ja huomasi vaaran.
"No niin!" sanoi Claude. "Me olemme tänään tiedustelleet seudun kaikkien nuorten isänmaallisten miesten mielipidettä."
"Hyvä on."
"Ja meitä on kolmekymmentäkolme."
"Se on kolmasosa sadasta, yksi lisäksi laskettuna", sanoi Pitou.
"Osaatko sinä sotakomennukset?" kysyi Claude.
"Olen nähnyt kymmenkunta kertaa kenraali Lafayetten komentavan neljääkymmentätuhatta miestä", vastasi Pitou halveksivasti.
"Hyvä on!" lausui Désiré, joka ei halunnut puhua, mutta tahtoi kuitenkin silloin tällöin pistää sanan väliin.
"Tahdotko siis komentaa meitä?" kysyi Claude.
"Minäkö!" huudahti Pitou hätkähtäen hämmästyksestä.
"Niin, sinä."
Ja molemmat miehet katsoivat terävästi Pitouhun.
"Sinä epäröit!" sanoi Claude.
"Mutta…"
"Et siis olekaan oikea isänmaanystävä?" lausui Désiré.
"Tietysti olen."
"Pelkäät siis jotakin?"
"Minäkö, Bastiljin valloittaja, kunniamerkin saanut mies?"
"Oletko sinä saanut kunniamerkin?"
"Minä saan sellaisen, kunhan mitalit ensin valmistetaan. Herra Billot on luvannut pidättää minun nimessäni minulle kuuluvan."
"Aiotko ottaa vastaan?" kysyi Désiré.
"Aiotko?" kysyi Claude.
"Tietysti aion ottaa", vastasi Pitou, jossa innostus sai vallan ja ehkä uusi heräävä tunne, jota nimitetään ylpeydeksi.
"Asia on siis päätetty!" huudahti Claude. "Huomisesta alkaen komennat meitä."
"Mitä minä komennan?"
"Aseharjoituksia tietysti."
"Ja aseet?"
"Tiedäthän sinä, mistä niitä saa."
"Tiedän kyllä, apotti Fortierin luota."
"Juuri niin."
"Mutta apotti Fortier voi kieltäytyä niitä antamasta."
"Silloin teet samoin kuin isänmaanystävät tekivät Invalidissa: sinä otat ne."
"Minäkö yksin?"
"Sinä saat meidän valtakirjamme, ja jos tarvis tulee, autamme käsivoimalla; nostamme koko Villers-Cotteretsen, jos tarvitaan."
Pitou ravisti päätänsä.
"Apotti Fortier on itsepäinen", sanoi hän.
"Sinähän olet oppilaana hänen suosiossaan; hän ei voi sinulta mitään kieltää."
"Kyllä huomaa, ettette tunne häntä laisinkaan", sanoi Pitou huokaisten.
"Mitä, uskotko hänen kieltäytyvän?"
"Hän kieltäytyisi, vaikka kuninkaallinen saksalainen eskadroona tulisi vaatimaan… Hän on itsepäinen, injustum et tenacem… Sehän on totta", keskeytti Pitou, "ettehän te osaa edes latinaa."
Mutta molemmat haramontilaiset eivät joutuneet ymmälle latinasta eikä sitä seuranneesta huomautuksesta.
"Kylläpä me olemme kauniin päällikön valinneet itsellemme, Claude", sanoi Désiré. "Hän pelkää kaikkea."
Claude ravisti päätään. Pitou huomasi panevansa korkean asemansa vaaraan. Hän muisti, että onni auttaa rohkeita.
"No, olkoon, saammepahan nähdä", sanoi hän.
"Sinä hankit siis pyssyt."
"Minä lupaan… koettaa."
Tyytyväisyyden mutina tuli äskeisen heikon tyytymättömyyden mutinan sijaan.
"Oho!" ajatteli Pitou, "nämähän ohjaavat minua jo, ennenkuin olen heidän päällikkönsäkään. Mitähän tapahtuukaan siksi tultuani?"
"Koettaa!" sanoi Claude ravistaen päätään. "Oho, se ei riitä."
"Ellei se riitä", sanoi Pitou, "niin koeta itse puolestasi. Luovutan sinulle johdon. Mene apotti Fortierin luo tunnustelemaan hänen pamppuaan."
"Kylläpä kannattaa tulla Pariisista kypäröineen ja miekkoineen, jos pelkää pamppua", sanoi Maniquet halveksivaisesti.
"Eivät kypärä ja miekka ole mikään varustus, ja vaikka olisikin, niin kyllä apotti Fortier löytäisi siitä jonkin raon pamppuaan varten."
Claude ja Désiré näyttivät käsittävän tämän selityksen.
"Siis, Pitou-poikani", sanoi Claude.
Sanaa "poikani" käytetään näillä tienoin suurena ystävyyden tunnusmerkkinä.
"Minä siis suostun", sanoi Pitou. "Mutta ennen kaikkea muuta vaadin kuuliaisuutta."
"Saatpa nähdä, kuinka kuuliaisia me olemme", sanoi Claude, iskien silmää Désirélle.
"Kunhan vain pidät huolen pyssyistä", lausui Désiré.
"Asia on päätetty", sanoi Pitou, joka oli hyvin levoton, mutta jossa kunnianhimo alkoi houkutella uskaltamaan mitä tahansa.
"Sinä lupaat sen."
"Minä vannon."
Pitou ojensi kätensä; hänen molemmat toverinsa tekivät samoin. Tällä tavalla päättivät nämä kolme haramontilaista tähtien välkkyessä metsän aukeamassa julistaa kapinaan koko Aisnen piirikunnan, nämä kolme, jotka olivat Wilhelm Tellin ja hänen seuralaistensa viattomia matkijoita.
Kaikkien vaivojensa palkkana Pitou näki saavansa mahtavasti esiintyä puettuna kansalliskaartin päällikön arvomerkkeihin, ja hänen mielestään täytyi näiden merkkien herättää katumusta tai ainakin saattaa neiti Catherine ajattelemaan menettelyään.
Valitsijoittensa tahdon pyhittämällä Pitou siis palasi asuntoonsa miettien keinoja ja tapoja, joilla voisi hankkia aseet kolmellekymmenellekolmelle kansalliskaartilaiselleen.