XXXIV
SAAMME NÄHDÄ APOTTI FORTIERIN EDUSTAVAN KUNINGASVALTAISTA JA PITOUN VALLANKUMOUKSELLISTA PERIAATETTA
Tänä yönä Pitou ajatteli niin paljon osakseen tullutta kunniaa, että hän unohti käydä kokemassa pyydyksiään.
Seuraavana päivänä hän otti kypäränsä ja miekkansa ja lähti
Villers-Cotteretsiin.
Kello oli kuusi aamulla, kun Pitou saapui linnan torille ja varovasti koputti apotti Fortierin puutarhaan johtavalle pienelle portille.
Pitou oli koputtanut kylliksi kovaa, rauhoittaakseen omantuntonsa, mutta kuitenkin niin hiljaa, ettei sitä talossa kuultaisi. Hän toivoi tällä tavalla voittavansa neljännestunnin aikaa, jotta ennättäisi sillä välin koristaa muutamilla kaunopuheisuuden kukkasilla sitä puhetta, jonka hän aikoi pitää apotti Fortierille.
Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun portti aukeni, vaikka hän oli kolkuttanut hiljaa. Mutta se haihtui, kun hän tunsi avaajan Sébastien Gilbertiksi.
Poika käveli puutarhassa tutkien aamulla varhain läksyään tai ollen sitä tutkivinaan, sillä kirja roikkui hänen kädessään ja pojan ajatukset harhailivat sinne tänne kaikkea sitä kohden, mitä hän rakasti maailmassa.
Sébastien huudahti ilosta nähdessään Pitoun. He syleilivät toisiaan.
Pojan ensimmäinen kysymys oli:
"Tiedätkö uutisia Pariisista?"
"En, tiedätkö sinä?" kysyi Pitou.
"Kyllä. Isä kirjoitti minulle herttaisen kirjeen."
"Ahaa!" sanoi Pitou.
"Ja siinä on lause sinuakin varten", jatkoi poika.
Hän otti kirjeen poveltaan ja ojensi sen Pitoulle. Jälkikirjoitus kuului näin:
'Billot pyytää Pitouta olemaan häiritsemättä tai ikävystyttämättä
maatilan asukkaita.'
"Tämä pyyntö oli todella tarpeeton", huokasi Pitou. "Minä en voi enää talossa häiritä enkä huvittaa ketään."
Sitten hän lisäsi hiljaa, huoaten vielä syvempään:
"Näin olisi pitänyt kirjoittaa herra Isidorille."
Mutta pian hän tuli ennalleen, ojensi kirjeen Sébastienille ja sanoi:
"Missä apotti on?"
Poika kuulosteli, ja vaikka koko pihamaa ja osa puutarhaa erotti hänet portaista, jotka narisivat apotin astuessa niitä alas, sanoi hän:
"Tuolla hän juuri tulee portaita alas."
Pitou meni puutarhasta pihaan, mutta vasta silloin hän kuuli apotin raskaan astunnan. Arvokas opettaja tuli portaita alas lukien sanomalehteään. Uskollinen pamppu riippui hänen vyöllään kuin miekka kapteenin kupeella.
Nenä sanomalehdessä kiinni, sillä hän muisti portaitten lukumäärän ja vanhan talonsa jokaisen kulmauksen ja kolon, hän saapui Ange Pitoun eteen, joka asettui kaikkein mahtavimpaan asentoon valtiollisen vastustajansa eteen.
Ja nyt tilanteesta muutamia sanoja, jotka olisivat pitkittäneet kertomusta muualla, mutta ovat tässä paikallaan. Ne selittävät, miksi apotti Fortierilla oli useita kymmeniä pyssyjä luonaan, joita Pitou ja molemmat hänen toverinsa Claude ja Désiré halusivat.
Apotti Fortier, joka oli entinen linnan kirkkoherra, niinkuin meillä on ollut tilaisuus kerran aikaisemminkin mainita, oli ajan mittaan ja kärsivällisesti odotellen, kuten kirkonmiehet voivat odottaa, tullut linnan tavaroiden ainoaksi hoitajaksi.
Paitsi kirkkoesineitä, kirjastoa, huonekaluja, hän oli myös saanut hoitoonsa Orleansin herttuan, Ludvig-Filipin, sen Ludvig-Filipin isän, joka sittemmin sai nimekseen Egalité (yhdenvertaisuus), kaikki vanhat metsästysvälineet. Muutamat näistä olivat Ludvig XIII:n ja Henrik III:n ajoilta. Kaikki nämä esineet hän oli taiteellisesti järjestänyt erääseen linnan galleriaan, joka tätä tarkoitusta varten oli hänelle luovutettu. Ja jotta kaikki näyttäisi erikoisemmalta, oli hän näiden ympärille koonnut pyöreitä kilpiä, piikkinuijia, tikareita, pitkiä puukkoja ja pyhän liigan aikuisia, norsunluukoristeilla varustettuja musketteja.
Tämän gallerian ovea puolustamassa oli kaksi hopeapronssista kanuunaa, jotka Ludvig XIV oli lahjoittanut sedälleen. Lisäksi siellä oli noin viisikymmentä muskettia, jotka Ludvig Filip oli tuonut voittosaaliina Ouessantin taistelusta. Hän antoi ne valtuustolle. Valtuusto taas, niinkuin olemme kertoneet, antoi asunnon ilmaiseksi apotti Fortierille ja vuorostaan sijoitti nämä musketit muun paremman säilytyspaikan puutteessa erääseen koulun huoneista.
Tätä aarretta vartioi Fortier-niminen lohikäärme, ja sitä uhkasi Ange
Pitou-niminen Jason.
Linnan pieni asevarasto oli siksi kuuluisa seudulla, että teki kyllä mieli anastaa se kustannuksitta. Mutta olemmehan sanoneet, että apotti Fortier oli valpas lohikäärme, eikä hän ollut halukas helposti luovuttamaan millekään Jasonille Hesperidien kultaisia omenoita.
Näiden selityksien jälkeen palatkaamme Pitouhun.
Hän kumarsi hyvin kohteliaasti apotti Fortierille liittäen tervehdykseensä pienen rykäisyn, sellaisen, jolla koetetaan herättää hajamielisten tai muihin töihin vaipuneiden huomiota.
Apotti Fortier kohotti nenänsä sanomalehden ylitse.
"Kas, sehän on Pitou", sanoi hän.
"Palvelukseksenne, jos vain jotenkin voin, herra apotti", lausui
Pitou kohteliaasti.
Apotti käänsi sanomalehtensä kokoon, oikeammin sanoen painoi sen kiinni kuin salkun, sillä tähän aikaan eivät sanomalehdet vielä olleet muuta kuin pieniä kirjasia. Sanomalehden suljettuaan hän pisti sen vyöhönsä pampun vastaiselle puolelle.
"Kiitos vain, mutta pahaksi onneksi sinä et pysty siihen millään tavalla", sanoi apotti naljaillen.
"Mutta, herra apotti!"
"Kuuletko, herra teeskentelijä?"
"Mutta, herra apotti!"
"Kuuletko, herra vallankumouksellinen?"
"Tämäpä vasta on jotakin. Tehän yllytätte itsenne vihaan minua kohtaan, jo ennen kuin olen puhunutkaan mitään. Tämä on huono alku, herra apotti."
Sébastien katosi, sillä hän tiesi, mitä apotti viimeisinä päivinä oli lausunut Pitousta jokaiselle ihmiselle, ja oli mieluummin sekaantumatta riitaan, jonka ehdottomasti täytyi kohta puhjeta hänen ystävänsä ja opettajansa välillä. Pitou katseli hieman surumielisesti Sébastienin katoamista. Eihän Sébastien ollut erikoisen voimakas liittolainen, mutta hän kuului kuitenkin samaan valtiolliseen ryhmään.
Kun poika siis katosi oviaukosta, huokasi hän syvään ja kääntyi apotin puoleen sanoen:
"Sanokaahan, herra apotti, miksi nimitätte minua vallankumoukselliseksi? Olenko minä ehkä syypää vallankumoukseen?"
"Sinä olet elänyt sen toimeenpanijoiden seurassa."
"Herra apotti", sanoi Pitou hyvin arvokkaasti, "jokaisella on ajatuksen vapaus."
"Vai on?"
"Est penes hominem arbitrium et ratio."
"Vai osaat sinä latinaakin, jolppi?"
"Te, herra apotti, vaivauduitte sitä minulle opettamaan."
"Niin kai, mutta olenko neuvonut sinua tuolla tavalla rääkkäämään roomalaisten kieltä? Sanoppa muuten, mistä johtuu, ettet koskaan koulussa ollessasi puhunut tuolla tavalla?"
"Siksi, että koulussa ollessani te, herra apotti, nujersitte minut; siksi, että te itsevaltiudessanne sekoititte ajatuksissani ja muistissani kaikki, mikä nyt vapaudessa on päässyt esiin. Niin, vapaudessa, kuuletteko", sanoi Pitou kohottaen päätään, "vapaudessa!"
"Senkin heittiö!"
"Herra apotti", sanoi Pitou ja hänen huomautuksensa ei ollut ihan vailla uhkaa, "herra apotti, älkää solvaisko minua. Contumelia non argumentum, sanoo muuan puhuja; solvaus ei ole mikään todistus."
"Näyttää siltä", sanoi apotti kiukuissaan, "että tuo narri uskoo olevan tarpeellista kääntää minulle latinaansa."
"Se ei ole minun latinaani, herra apotti, vaan Ciceron latinaa, joka varmastikin olisi huomannut teidän tekevän hänen kuultensa yhtä paljon virheitä, kuin minä teen teidän kuullenne."
"Ethän toki otaksu", sanoi apotti Fortier, joka tunsi jäävänsä hiukan alakynteen, "ethän toki otaksu minun tässä rupeavan väittelemään sinun kanssasi?"
"Miksi ette, jos väittelystä syntyy valkeus: Abstrusum versis silicum. Tehän kohtelette minua kuin typerää olentoa ja unohdatte, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia."
Apotti ärtyi uudelleen.
"Minä en koskaan salli tuollaisia solvauksia lausuttavan kuulteni", sanoi hän. "Sinäkö olisit miehen vertainen, jota Jumala ja työ ovat kehittäneet kuusikymmentä vuotta! Ei koskaan, ei koskaan!"
"Kysykäähän Lafayettelta, joka on julistanut ihmisen oikeudet."
"Niin, vetoa vielä häneen, kuninkaan uskottomaan alamaiseen, kaikkien epäjärjestyksen soihtuun, petturiin!"
"Mitä!" huudahti Pitou kiivastuen, "Lafayetteko olisi kuninkaan uskoton alamainen, Lafayette epäjärjestyksen soihtu, Lafayette petturi! Mutta tehän solvaisette, herra apotti! Oletteko elänyt nämä kolme kuukautta laatikossa? Ettekö tiedä, että tämä kuninkaan uskoton alamainen on ainoa, joka palvelee kuningasta? Että tämä epäjärjestyksen soihtu on yleisen rauhan takeena? Että tämä petturi on parhain ranskalainen?"
"Minä en koskaan olisi uskonut", lausui apotti, "että kuninkaan arvovalta voisi vaipua näin alas, että tuon kaltainen heittiö" — ja hän osoitti Pitouta — "vetoaa Lafayetteen samoin kuin ennen vedottiin Aristoteleesen tai Phokioniin!"
"Saatte kiittää onneanne, herra apotti", sanoi Pitou ajattelemattomuudessaan, "ettei kansa nyt kuule teitä."
"Ahaa", huudahti apotti riemuiten, "sinä paljastat viimeinkin itsesi! Sinä uhkailet! Kansa! Niin, kansa, se, joka raukkamaisesti on tappanut kuninkaan upseereita, joka on penkonut uhriensa sisälmyksiä! Niin, Lafayetten kansa, Baillyn kansa, Pitoun kansa! No, miksi et heti anna minua ilmi Villers-Cotteretsin vallankumouksellisille? Miksi et laahaa minua pitkin Pleuxia? Miksi et kääri hihojasi iskeäksesi minuun nyrkilläsi? Pitou, macte animo, Pitou! Sursum, sursum, Pitou! Missä on köytesi? Missä on hirsipuusi? Tässä on pyöveli: Macte animo, generose Pitoue!"
"Sitä en sano", huudahti Pitou kauhistuen suuntaa, johon keskustelu meni.
"Vai tarjoat sinä minulle onnettoman Foulonin ja säälittävän
Berthierin kohtaloa!"
"En suinkaan, herra apotti."
"Sinulla on jo silmukka valmiina, sinä verenhimoinen pyöveli. Sinä kai kaupungintalon torilla nousit lyhtytolpan poikkipuulle ja hirveillä hämmähäkinkäsivarsillasi vedit uhrit hirteen."
Pitou karjaisi suuttumuksesta ja inhosta.
"Niin, sinä se olet, ja minä tunnen sinut", jatkoi apotti, haltioissaan muistuttaen Jobia; "kyllä minä sinut tunnen, Catilina! Se sinä olet!"
"Kuulkaahan", sanoi Pitou, "huomaatteko lausuvanne minulle julkeita syytöksiä, herra apotti! Huomaatteko, että kaiken lopuksi solvaisette minua!"
"Entä sitten?"
"Tiedättekö, että jos tätä jatkuu, teen valituksen kansalliskokoukselle! Niin juuri!"
Apotti alkoi ivallisesti nauraa.
"Valittakaa vain", sanoi hän.
"Ja että hyviä kansalaisia solvaisevat huonot kansalaiset saavat rangaistuksensa."
"Pääsevät lyhtytolppaan!"
"Te olette huono kansalainen."
"Hirteen, hirteen!"
Sitten hän äkkiä sai uuden ajatuksen ja lausui suuren inhon valtaamana:
"Nyt tiedän. Ahaa, kypäripäinen, se on hän!"
"Mikä minun kypärääni vaivaa?" kysyi Pitou.
"Miehellä, joka kiskaisi Berthierin höyryvän sydämen, hirviöllä, joka vei sen ihan lämpöisenä valitsijoiden pöydälle, oli päässään kypärä. Se kypäräpää olet sinä, Pitou. Se hirviö olet sinä. Pakene, pakene, pakene!"
Ja jokaisella huudahduksella apotti astui askeleen eteenpäin, ja
Pitou väistyi askeleen.
Tiedämmehän, että Pitou oli syytön tähän rikokseen. Poikaparka heitti päästään kypärän, joka kuparilla päällystetystä nahasta tehtynä putosi kumahtaen maahan.
"Sinä tunnustat siis sen, onneton!" huusi apotti.
"Kuulkaahan nyt", sanoi Pitou, joka joutui epätoivoon kuullessaan sellaisen syytöksen, "te liioittelette, herra apotti."
"Liioittelen, että siis muka et olekaan muuta kuin vähän hirttänyt, et muuta kuin vähän halkonut ihmisiä; sinä heikko lapsi!"
"Herra apotti", sanoi Pitou, "tiedättehän varsin hyvin, etten minä ole sitä tehnyt, vaan Pitt."
"Mikä Pitt?"
"Pitt toinen, Pitt ensimmäisen poika, lordi Chatham, joka on jakanut rahaa sanoen: Tuhlatkaa, älkääkä tilittäkö. Jos osaisitte englanninkieltä, sanoisin sen englanninkielellä, mutta te ette osaa englanninkieltä."
"Osaatko sinä siis?"
"Herra Gilbert opetti minulle."
"Kolmessa viikossako? Kurja kerskailija!"
Pitou huomasi menneensä väärään suuntaan.
"Kuulkaahan, herra apotti", sanoi hän, "en väitä enää mitään teitä vastaan; teillä on omat ajatuksenne."
"Todellako?"
"Onhan se totta."
"Tunnustat sen siis. Herra Pitou sallii minun pitää omat ajatukseni.
Kiitos, herra Pitou."
"Kas niin, nyt te taas suututte. Jos tällä tavalla jatkatte, en pääse ilmoittamaan, minkä vuoksi olen tullut tänne."
"Sinä onneton! Sinä tulit siis tänne jossakin tarkoituksessa? Olit ehkä edustamassa toisia?"
Ja apotti alkoi nauraa ivallisesti.
"Herra apotti", sanoi Pitou, apotin sanojen johtamana keskustelussa sille tolalle, minne jo alusta oli pyrkinyt, "tiedättehän, kuinka paljon aina olen kunnioittanut teidän luonnettanne."
"Ahaa, puhukaamme siitä."
"Ja ihaillut teidän tietojanne", lisäsi Pitou.
"Käärme!" sanoi apotti.
"Minäkö?" lausui Pitou. "Enhän suinkaan!"
"Mitä asiaa sinulla on minulle? Ettäkö otan sinut jälleen kouluun? En, en, minä en tahdo pilata oppilaitani, en, sillä sinussa olisi aina vahingollista myrkkyä. Sinä myrkyttäisit nuoret taimeni: Infecit pabula tabo."
"Mutta, herra apotti!"
"Ei, älä pyydä sitä, jos ehdottomasti tahdot ruokaa, sillä otaksun Pariisin julmien hirttäjien syövän kunnon ihmisten lavalla. Ja miten he syövät, oi taivas! Jos tahdot, että heitän sinulle osuutesi veristä lihaa, niin saat sen. Mutta portilla, luukun kautta, niinkuin muinaisessa Roomassa annettiin klienteille."
"Herra apotti", sanoi Pitou oikaisten vartalonsa, "minä en vaadi teiltä ruokaa. Minä ansaitsen kyllä ravintoni enkä tahdo olla kenenkään taakkana."
"Vai niin!" sanoi apotti hämmästyen.
"Minä elän niinkuin kaikki olennot elävät, kerjäämättä ja niiden lahjojen avulla, jotka luonto on minulle antanut. Elän työlläni enkä kai ole kansalaisteni rasitukseksi, koska he ovat valinneet minut päällikökseen."
"Hä?" sanoi apotti niin hämmästyen ja kauhistuen, että olisi luullut hänen astuneen kyykäärmeen päälle.
"Niin, valinneet minut päällikökseen", toisti Pitou tyytyväisenä.
"Minkä päälliköksi?" kysyi apotti.
"Vapaiden miesten joukon päälliköksi", vastasi Pitou. "Hyvä Jumala!" huudahti apotti. "Nyt tuo onneton on tullut hulluksi."
"Haramontin kansalliskaartin päälliköksi", jatkoi Pitou teeskennellen vaatimattomuutta.
Apotti kumartui Pitoun puoleen nähdäkseen hänen kasvoistaan, puhuiko hän totta.
"Onko Haramontissa kansalliskaarti?" huudahti hän.
"On, herra apotti."
"Ja sinäkö olet sen päällikkö?"
"Niin olen, herra apotti."
"Sinä, Pitou?"
"Minä, Pitou."
Apotti kohotti kätensä taivasta kohti kuin ylimmäinen pappi Phineus.
"Voi hävityksen kauhistusta!" huusi hän.
"Tiedättehän", sanoi Pitou lempeästi, "että kansalliskaarti on perustettu suojelemaan kansalaisten henkeä, vapautta ja omaisuutta."
"Oh!" sanoi vanhus vaipuen yhä suurempaan epätoivoon. "Ja että varsinkin maaseudulla sen tulee olla hyvin varustettu kuljeksivien rosvojen lähden", jatkoi hän.
"Rosvojenko tähden, joiden päällikkö sinä olet?" huudahti apotti. "Ja nuo rosvot ryöstävät, polttavat ja murhaavat!"
"Älkää sekoittako, rakas herra apotti. Saatte kai nähdä sotilaani, eikä milloinkaan ole ollut niin kunnon kansalaisia…"
"Ole vaiti, vaiti!"
"Ajatelkaa päinvastoin, että me olemme teidän luonnolliset suojelijanne, ja sitä todistaa se, että tulin suoraa päätä teidän luoksenne."
"Minkätähden?" kysyi apotti.
"Siinäpä se on!" sanoi Pitou raapien korvallistaan ja katsoen, minne hänen kypäränsä oli pudonnut, nähdäkseen joutuisiko hän liian kauaksi luonnollisesta pakotiestään, jos menisi ottamaan sen maasta.
Kypärä oli pudonnut vain muutaman askeleen päähän Soissons-kadulle johtavasta portista.
"Minä kysyin, minkätähden?" kertasi apotti.
"Tämä on tuloni syy", sanoi Pitou astuen taaksepäin pari askelta kypäräänsä kohden. "Herra apotti, sallitteko, että selvitän teille asian?"
"Puhu", mutisi apotti.
Pitou astui vielä pari askelta kypäräänsä kohden. Mutta hän kävi rauhattomaksi, sillä säilyttääkseen välimatkan samana apotti tuli kaksi askelta Pitouta kohden.
"No niin!" sanoi Pitou päästyään lähelle puolustusasettaan; "jokainen sotilas tarvitsee ehdottomasti pyssyjä, eikä meillä ole niitä."
"Vai ei teillä ole pyssyjä!" huudahti apotti hypellen ilosta. "Vai ei teillä ole pyssyjä! Näillä sotilailla ei ole pyssyjä! Todella kauniita sotilaita!"
"Mutta, herra apotti", sanoi Pitou, astuen vielä kaksi askelta kypäräänsä kohden, "kun ei ole pyssyjä, etsitään niitä."
"Niin kai", sanoi apotti, "ja te siis etsitte niitä?"
Pitou oli nyt kypäränsä luona. Hän veti sen jalallaan luokseen eikä tämän toimituksen vuoksi heti vastannut apotille.
"Te siis etsitte niitä?" kertasi apotti.
Pitou sieppasi kypäränsä.
"Niin, herra apotti", sanoi hän.
"Ja mistä?"
"Teidän luotanne", sanoi Pitou pannen kypäriin päähänsä.
"Pyssyjä minun luotani!" huudahti apotti.
"Niin. Onhan niitä teillä runsaasti."
"Minun museoni!" huudahti apotti. "Sinä tulet ryöstämään museoni. Entisten ritariemme varustukset tuollaisten narrien käsissä! Almanzan espanjalaisten miekat, Marignanin sveitsiläisten peitset Pitoun ja hänen kaltaistensa aseina! Hahaha!"
Ja apotti alkoi nauraa niin uhkaavan pilkallisesti, että väreet kävivät pitkin Pitoun ruumista.
"Ei, herra apotti, emme me tarvitse Marignanin sveitsiläisten peitsiä eikä Almanzan espanjalaisten miekkoja. Niitä emme voi käyttää."
"Onpa onni, että sen tunnustat."
"Ei näitä aseita, herra apotti."
"Mitä siis?"
"Vaan hyviä meriväen pyssyjä, herra apotti, joita usein sain laiskanläksyn sijasta puhdistaa ollessani luonanne koulussa. Dum me Galatea tenebat", lisäsi Pitou kauniisti hymyillen.
"Todellako", sanoi apotti tuntien harvojen hiustensa nousevan Pitoun hymyillessä pystyyn. "Todellako? Meriväen pyssyt?"
"Siis vain ne aseenne, joilla ei ole mitään historiallista arvoa ja joita voi hyvin käyttää."
"Ahaa!" sanoi apotti tarttuen pamppunsa varteen, kuten kapteeni tarttuu miekkansa kahvaan. "Ahaa! Nyt siis konna paljastaa aikeensa!"
"Herra apotti", sanoi Pitou vaihtaen uhkaavan äänensä rukoilevaksi, "antakaa meille ne kolmekymmentä meriväen pyssyä."
"Mene pois!" sanoi apotti astuen askelen Pitouta kohden.
"Ja saatte sen kunnian", jatkoi Pitou astuen taas askeleen taaksepäin, "saatte siten kunnian siitä, että olette ollut auttamassa isänmaanne sortajien kukistamista."
"Ja hankkisin aseita itseäni ja kansalaisiani vastaan!" huudahti apotti, "hankkisin aseita, joilla ammutaan minut."
Hän veti pampun vyöstään.
"Ei koskaan! Ei koskaan!"
Ja hän heilutti pamppua päänsä päällä.
"Herra apotti, nimenne joutuu Prudhommen sanomalehteen."
"Minun nimeni Prudhommen sanomalehteen!" huudahti apotti.
"Ja teitä kunnioitetaan kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä."
"Mieluummin otan kaularaudan ja kaleeriorjuuden!"
"Te siis kieltäydytte?" sanoi Pitou, vaikkakin lempeästi.
"Minä kieltäydyn ja ajan sinut pois."
Ja apotti osoitti sormellaan porttia.
"Mutta tästä voi olla huonot seuraukset", sanoi Pitou; "teitä syytetään kansalaisvelvollisuuksien laiminlyömisestä, petoksesta. Herra apotti, minä rukoilen, älkää menkö siihen vaaraan."
"Tee minusta marttyyri, senkin Nero, en minä muuta pyydäkään!" huusi apotti säihkyvin silmin ja muistuttaen enemmän rankaisijaa kuin uhria.
Tämän vaikutuksen hän teki Pitouhun, sillä Pitou peräytyi taas.
"Herra apotti", sanoi hän astuen vielä askeleen taapäin, "olen rauhallinen lähettiläs, sovun sanansaattaja; tulen…"
"Sinä tulet ryöstämään aseita minulta, niinkuin rikostoverisi tyhjensivät Invalidin."
"Josta heitä Pariisissa paljon kiitettiin", sanoi Pitou.
"Mutta josta täällä saat palkaksesi pampusta", sanoi apotti.
"Mutta, herra Fortier", sanoi Pitou, joka varsin hyvin tunsi tuon ruoskan entisten kokemuksiensa perustuksella, "ettehän toki näin loukkaa ihmisen oikeutta."
"Sen saat nähdä, senkin konna! Odotahan."
"Herra apotti, minua suojaa lähettilään asema."
"Odotahan!"
"Herra apotti! Herra apotti!! Herra apotti!!!"
Pitou oli takaperoa joutunut portille asti, mutta tässä hänen täytyi joko taistella tai paeta. Paetakseen täytyi hänen avata portti ja avatakseen täytyi kääntyä.
Kääntyessään hän paljastaisi apotille sen ruumiinosansa, jota ei edes asepaita olisi hänen mielestään kylliksi turvannut.
"Vai tahdot sinä pyssyjä!" sanoi apotti. "Vai tulet sinä noutamaan pyssyjäni!… Ahaa, sinä sanot: Pyssyt tai henki!"
"Herra apotti", lausui Pitou, "enhän sano mitään sinne päinkään."
"Tiedäthän, missä pyssyt ovat. Tapa siis minut saadaksesi ne. Mene ruumiini yli ne ottamaan."
"Sitä en voi tehdä, herra apotti, sitä en voi."
Ja Pitou, tarttuen kädellään salpaan, ei enää laskenut, kuinka monta pyssyä oli apotin varastossa, vaan kuinka monta lyöntiä ennättäisi tulla pampusta.
"Te ette siis tahdo, herra apotti, antaa minulle pyssyjä?"
"En, minä en tahdo niitä antaa sinulle."
"Ensimmäisen kerran, ette siis tahdo?"
"En."
"Toisen kerran?"
"En, en."
"Kolmannen kerran?"
"En! En! En!"
"Pitäkää ne siis", sanoi Pitou.
Ja kääntyen nopeasti hän livahti raollaan olevasta portista.
Mutta vaikka hän toimikin nopeasti, ennätti pamppu sijaista hänen kylkiensä alapäätä sellaisella voimalla, että vaikka Bastiljin valloittaja olikin hyvin urhoollinen, ei hän malttanut olla tuskasta kirkaisematta.
Tämän kirkaisun kuullessaan riensi useita naapureita saapuville, ja heidän hämmästyksekseen he näkivät Pitoun pakenevan kypäröineen ja miekkoineen tulista vauhtia ja apotti Fortierin seisovan portilla heiluttamassa pamppuaan kuin koston enkeli leimuavaa miekkaansa.