XXXV
PITOU VALTIOMIEHENÄ
Olemme nähneet, miten Pitou putosi toiveittensa kukkuloilta.
Putous oli syvä. Taivaan tulen iskemä saatanakaan ei voinut pudotessaan syöksyä korkeammalta. Ja saatanasta oli pudottuaan sattunut tulemaan kuningas, mutta Pitousta oli apotti Fortierin kukistamana tullut vain jälleen Pitou.
Millä tavalla hän nyt saattoi esiintyä valitsijoittensa edessä? Kuinka hän nyt, osoitettuaan heille ajattelematonta luottamusta, uskaltaisi sanoa, että heidän päällikkönsä oli vain kerskuri, komeilija, joka kypärä päässä ja miekka kupeella salli vanhan apotin tanssittaa ruoskaansa hänen selässään.
Hän oli kerskaillut onnistuvansa toimessaan apotti Fortierin luona ja sitten epäonnistunut: mikä virhe!
Pitou istuutui lähimmän ojan reunalle, nojasi päänsä käsiin ja mietti. Hän oli uskonut hellyttävänsä apotti Fortierin puhumalla latinaa. Hän oli lapsellisen hyväntahtoisessa itserakkaudessaan kuvitellut houkuttelevansa vanhan Kerberoksen puolelleen kauniiden puheenparsien hunajalla, ja sitten tämä hunaja olikin ollut katkeraa, ja Kerberos oli purrut häntä käteen makeisia maistamattakaan. Täten olivat kaikki hänen suunnitelmansa menneet myttyyn.
Apotti Fortier oli siis tavattoman itserakas. Pitou ei ollut ottanut tätä itserakkautta laisinkaan lukuun. Apotti Fortieria oli Pitoun tietävyys ärsyttänyt paljoa pahemmin kuin vaatimus saada ne kolmekymmentä pyssyä hänen asevarastostaan. Hyväntahtoiset nuoret miehet, silloin kun he ovat hyviä, tekevät aina tämän virheen — uskovat, että toiset ovat täydellisiä.
Apotti Fortier oli siis hurja kuningasmielinen ja erittäinkin ylpeä kielimies. Pitou katui katkerasti, että oli herättänyt hänessä kaksinkertaisen suuttumuksen. Se oli todellakin hänen vikansa, ja hän katui sitä liian myöhään, niinkuin ihminen aina tekee.
Oli siis keksittävä, mitä olisi pitänyt tehdä.
Hänen olisi pitänyt käyttää kaunopuheisuuttaan kuningasmielisyyden ylistämiseksi ja ennen kaikkea jättää sikseen kieliviisautensa. Hänen olisi pitänyt vakuuttaa, että Haramontin kansalliskaarti oli vastavallankumouksellinen, ja luvata, että tämä armeija aikoi auttaa kuningasta.
Ennen kaikkea hänen ei olisi sopinut osoitella, että apotti oli arvostellut hänen koulunkäyntinsä tuloksia liian vähäisiksi. Epäilemättä apotti olisi silloin avannut aarreaittansa ja asevarastonsa, hankkiakseen kuninkaalle voimakkaan sotajoukon ja sankarillisen päällikön avustuksen.
Tämä valheellisuus on valtioviisautta. Pitou kertasi päässään kaikki entisajan valtiolliset kertomukset.
Hän muisti Makedonian Filippoksen, joka vannoi suuren määrän vääriä valoja ja jota sanotaan suureksi mieheksi.
Brutus teeskenteli mielipuolta pettääkseen vihollisensa, ja häntä sanotaan suureksi mieheksi.
Themistokles petti kansalaisiaan koko elämänsä ajan palvellakseen heitä, ja häntäkin sanotaan suureksi mieheksi.
Sitävastoin hän muisti Aristideen, joka ei koskaan suvainnut vääriä keinoja, ja jota myöskin sanotaan suureksi mieheksi.
Tämä viimeinen seikka sai hänet pahaan pulaan. Mutta hän huomasi tarkemmin asiaa harkittuaan, että Aristides eli onnekseen sellaisena aikana, jolloin persialaiset olivat niin typeriä, että heidät saattoi voittaa sanassaan pysymiselläkin.
Sitten hän vielä muisti, että Aristides loppujen, lopuksi ajettiin maanpakoon. Ja tätä maanpakoa muistellessa, niin epäoikeutettu kuin se olikin, painui vaaka Makedonian Filippoksen, Brutuksen ja Themistokleen puolelle.
Siirtyessään nykyaikaisiin esimerkkeihin, tuumi Pitou, mitä Gilbert, Bailly, Lameth, Barnave, tai Mirabeau olisi tehnyt, jos olisi ollut Pitou ja Ludvig XVI olisi ollut apotti Fortier? Kuinka olisi pitänyt menetellä, että olisi saanut kuninkaan antamaan aseet kolmelle- tai viidellesadalle tuhannelle kansalliskaartilaiselle?
Juuri päinvastoin kuin Pitou oli tehnyt.
Ludvig XVI:lle olisi pitänyt vakuuttaa, että ranskalaiset eivät tahtoneetkaan mitään mieluummin kuin pelastaa ja säilyttää itselleen Ranskan isän, ja jotta ranskalaiset voisivat täydellä tarmolla näin tehdä, tarvitsivat he kolme- tai viisisataa tuhatta pyssyä. Ja epäilemättä Mirabeau olisi onnistunut.
Pitou muisti myös vanhan sananlaskun: "Jos tahdot lemmolta jotakin, sano häntä herraksi."
Hän tuli tästä kaikesta siihen lopputulokseen, että hän, Ange Pitou, oli ollut vain nelijalkainen elukka, ja jotta hän kunnialla olisi voinut palata valitsijoittensa luo, olisi hänen pitänyt toimia juuri päinvastoin kuin hän oli tehnyt.
Kaivellen tätä uutta malmisuonta Pitou päätti joko viekkaudella tai väkivallalla hankkia itselleen aseet, jotka oli luvannut toimittaa suostuttelun avulla.
Yksi keino tuli ensin hänen mieleensä, nimittäin viekkaus. Voisihan salaa tunkeutua apotin asevarastoon ja sieltä siepata aseet, jotka toverien avulla vietäisiin pois. Mutta se oli varkautta eikä kaikunut hyvältä rehellisen Pitoun korvissa. Mitä taas tulee tavaroiden viemiseen, oli Ranskassa epäilemättä vielä hyvin paljon entisiin lakeihin tottuneita ihmisiä, jotka olisivat sitä sanoneet ryöväykseksi tai aseelliseksi varkaudeksi.
Kaikki nämä mietteet saivat Pitoun hylkäämään molemmat mainitsemamme keinot.
Muuten tämä asia koski Pitoun itserakkautta, ja jotta tämä ominaisuus pelastuisi pelistä, ei Pitou saanut käyttää kenenkään apua hyväkseen. Hän alkoi etsiä keinoa, hiukan, itsekin ihaillen sitä uutta suuntaa, johon hänen mietteensä ja henkensä alkoivat kääntyä.
Viimein hän huudahti kuten Arkimedes: Eureka! mikä merkitsee: Olen löytänyt!
Ja tässä se keino, jonka Pitou omin päin löysi varastoistaan.
Lafayette oli Ranskan kansalliskaartien ylipäällikkö. Haramont oli
Ranskassa. Haramontissa oli kansalliskaarti. Siis Lafayette oli
Haramontinkin kaartin ylikomentaja.
Lafayette ei siis voinut suvaita, että Haramontin kaartilta puuttui aseet, koska kaikkialla muualla oli saatu aseet tai aiottiin niitä miehille hankkia.
Päästäkseen Lafayetten luo oli olemassa — Gilbert. Päästäkseen
Gilbertin luo — Billot.
Pitou kirjoitti siis kirjeen Billotille. Koska Billot ei osannut lukea, lukisi Gilbert kirjeen hänelle, ja tällä tavalla olisi luonnollisesti päästy toiseen välittäjään.
Tehtyään tämän päätöksen Pitou odotti yötä, palasi salaperäisesti
Haramontiin ja tarttui kynään.
Vaikka hän olikin tullut varovasti, niin Claude Tellier ja Désiré
Maniquet olivat hänet huomanneet.
He poistuivat hiljaa, salaperäisesti, sormi suullaan, katse kirjeeseen kiinnitettynä.
Pitou ui keskellä käytännöllisen politiikan virtaa.
Tällainen oli kirje, joka valkeaan paperineliöön suljettuna oli tehnyt syvän vaikutuksen Claudeen ja Désiréehen.
'Rakas ja kunnioitettava herra Billot!
Vallankumouksen asia voittaa seudullamme joka päivä yhä enemmän
alaa. Aristrokraatit menettävät aluetta, isänmaanystävät etenevät.
Haramontin kunta liittyy kansalliskaartiin toimivana
joukko-osastona. Mutta sillä ei ole aseita.
Eräällä keinolla ne voitaisiin hankkia. Muutamilla yksityisillä on hallussaan joukko sota-aseita, jotka voisivat säästää yleisiä varoja, jos ne joutuisivat kansan haltuun.
Pyytäkäähän kenraali Lafayettea määräämään, että nämä laittomat asevarastot luovutetaan kuntien haltuun, suhteellisesti aseistettavien miesten lukumäärään, ja minä lupaan omasta puolestani toimittaa kolmekymmentä pyssyä Haramontin asevarastoon.
Tämä on ainoa keino, millä voidaan estää aristokraattien ja kansan vihollisten vehkeitä vastavallankumouksen hyväksi.
Kansalainen ja teidän nöyrä palvelijanne
Ange Pitou.'
Lopetettuaan tämän kyhäyksen, Pitou muisti, ettei hän ollut puhunut maanviljelijälle mitään hänen talostaan ja perheestään.
Hän kohteli Billotia liian Brutusmaisesti, ja jos hän antoi Billotille tietoja Catherinesta, täytyi hänen joko valehdella tai musertaa isän sydän, ja samalla hän avaisi vertavuotavat haavat omassa sydämessäänkin.
Pitou tukahdutti huokauksen ja kirjoitti jälkikirjoituksen:
'J.K. Rouva Billot ja neiti Billot voivat hyvin ja lähettävät herra Billotille terveisiä.'
Tällä tavalla Pitou ei pannut itseään eikä toisia vaaraan.
Näyteltyään uskotuilleen valkoisen kuoren, jonka sisällä kirjeen piti mennä Pariisiin, ei Haramontin joukkojen päällikkö sanonut heille muuta kuin:
"Kas tässä!"
Ja hän meni panemaan kirjeen postiin.
Vastaus saapui pian. Kaksi päivää myöhemmin saapui ratsastava lähetti Haramontiin ja kysyi herra Ange Pitouta. Se herätti tavatonta huomiota. Miliisi oli jännityksessä ja odotti peloissaan. Lähetti ratsasti vaahdonvalkoisella hevosella. Hänellä oli Pariisin kansalliskaartin komennuskunnan univormu. Helppo on arvata, minkä vaikutuksen hän sai aikaan ja kuinka Pitoun sydän jyskytti.
Hän lähestyi kalpeana ja vapisten ja otti vastaan käärön, jonka upseeri ojensi hänelle hiukan hymyillen. Se oli Gilbertin toimittama Billotin vastaus. Billot kehoitti häntä olemaan isänmaallisessa innossaan kohtuullinen ja lähetti kirjeen mukana Lafayetten määräyksen, jonka oli allekirjoittanut myös sotaministeri, aseiden hankkimiseksi Haramontin kansalliskaartille. Lähettinä käytettiin erästä upseeria, joka oli saanut toimekseen aseistaa Soissonsin ja Laonin kansalliskaartit. Määräys oli seuraava:
'Täten määrätään kaikki ne, joilla on enemmän kuin yksi kivääri ja yksi miekka, luovuttamaan aseensa kunnan paikallisen sotajoukon päällikön käytettäviksi.
Tämä määräys astuu täyteen voimaansa koko maakunnassa.'
Punastuen ilosta Pitou kiitti upseeria, joka hymyili uudelleen ja lähti kiitämään heti seuraavaa määräpaikkaansa kohden. Näin Pitou oli kunniansa kukkuloilla; hän sai suoranaisia tiedonantoja kenraali Lafayettelta ja ministereiltä, ja nämä tiedonannot auttoivat mainiosti Pitoun suunnitelmia ja ylpeitä haaveita.
Mahdotonta on kuvata vaikutusta, jonka tämä upseerin tulo teki Pitoun valitsijoihin. Me luovumme siitä.
Mutta kun katseli kiihottuneita kasvoja, loistavia silmiä, koko väestön kiiruhtamista Pitoun luo ja sitä syvää kunnioitusta, jota kaikki heti osoittivat Ange Pitoulle, olisi epäuskoisinkin huomiontekijä saanut varmuuden siitä, että tästä lähin Pitou oli hyvin huomattava henkilö.
Valitsijat pyysivät toinen toisensa jälkeen saada katsella ja koskettaa ministerin sinettiä, ja sen Pitou hyvin armollisesti salli. Ja kun joukon lukumäärä oli supistunut vain läheisimpiin, sanoi Pitou:
"Kansalaiset, suunnitelmani ovat onnistuneet odotusteni mukaan. Kirjoitin kenraali Lafayettelle, että tahdoitte perustaa kansalliskaartin ja olitte valinneet minut päälliköksenne. Lukekaahan ministeristöstä minulle tulleen kirjeen päällekirjoitus."
Hän ojensi kirjeen, jonka päällekirjoitus oli:
'Herra Ange Pitoulle,
Haramontin kansalliskaartin päällikölle.'
"Kenraali Lafayette on siis hyväksynyt ja tunnustanut minut kansalliskaartin päälliköksi", sanoi Pitou. "Kenraali Lafayette ja sotaministeri ovat siis hyväksyneet ja tunnustaneet teidät kansalliskaartilaisiksi."
Pitkä ilon ja ihastuksen huuto tärisytti Pitoun mökin seiniä.
"Mitä aseisiin tulee", jatkoi Pitou, "niin tiedän keinon, jolla ne saan. Te nimitätte heti luutnantin ja kersantin. Nämä kaksi apulaistani seuraavat minua tehtävääni täyttämään."
Läsnäolevat katsoivat epävarmoina toisiinsa.
"Mikä on sinun mielipiteesi, Pitou?" kysyi Maniquet.
"Tämä ei kuulu minuun", sanoi Pitou arvokkaasti; "vaaleihin en saa vaikuttaa. Pitäkää kokous ilman minua. Nimittäkää mainitsemani molemmat päälliköt, mutta valitkaa kunnolliset. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Hyvästi!"
Sanottuaan tämän kuninkaallisella äänellä Pitou viittasi kaikkia sotilaitaan poistumaan ja jäi yksikseen suuruuteensa verhoutuneena niinkuin Agamemnon.
Hän ui omassa loistossaan, valitsijoiden ulkosalla väitellessä pienistä vallan murusista siinä sotilasmahdissa, joka tästedes hallitsi Haramontia.
Vaali kesti kokonaisen tunnin. Luutnantti ja kersantti nimitettiin.
Ne olivat: kersantti Claude Telliert ja luutnantti Désiré Maniquet.
Sitten he tulivat ilmoittamaan asiasta Pitoulle, joka hyväksyi vaalin
ja lausui:
"Nyt, hyvät herrat, emme saa hukata hetkeäkään."
"Emme, emme, ryhtykäämme heti harjoituksiin!" sanoi muuan eniten innostunut.
"Odottakaahan", lausui Pitou. "Ennenkuin ryhdymme harjoituksiin, hankkikaamme pyssyt."
"Se on paikallaan", sanoivat päälliköt.
"Mutta eikö pyssyjä odotellessa voi harjoitella kepeillä?"
"Tehkäämme kaikki sotilaallisesti", vastasi Pitou, joka nähdessään yleisen innostuksen ei vielä pitänyt itseään kyllin kykenevänä opettamaan sitä, mistä ei vielä ymmärtänyt yhtään mitään. "Naurettaviahan ovat sotilaat, jotka harjoittelevat käyttämään tuliaseita kepeillä. Älkäämme heti alussa tehkö itseämme naurettaviksi!"
"Aivan oikein", vastattiin hänelle. "Pyssyt ensin!"
"Tulkaa siis minun kanssani, luutnantti ja kersantti", sanoi hän käskettävilleen. "Te toiset odottakaa paluutamme."
Joukko vastasi kunnioittavalla myöntymisellä.
"Päivästä on vielä jäljellä kuusi tuntia. Siinä ajassa ennätämme käydä Villers-Cotteretsissa toimittamassa asiamme ja palata."
"Eteenpäin, mars!" huusi Pitou.
Haramontin armeijan esikunta läksi heti matkaan.
Mutta kun Pitou luki uudelleen Billotin kirjeen, ollakseen varma siitä, että näin suuri onnen määrä ei ollut unta, huomasi hän seuraavan, Gilbertin kirjoittaman lauseen, jota hän ei aikaisemmin ollut nähnyt:
"Miksi herra Pitou on unohtanut antaa tohtori Gilbertille tietoja
Sébastienista ja miksi Sébastien ei kirjoita isälleen?"