XXXVI
PITOUN VOITTO
Apotti Fortier ei voinut aavistaakaan, mikä myrsky häntä vastaan seuraisi tätä syvää valtioviisautta ja mitä luottamusta Ange Pitou sai osakseen hallituksen päähenkilöiden puolelta.
Hän todisteli Sébastienille, että huono seura turmelee kaikki hyveet ja kaiken viattomuuden, että Pariisi oli pahuuden kuilu, missä enkelitkin turmeltuisivat, elleivät ne niinkuin Gomorran tielle eksyneet palaisi kiireimmän kautta taivaaseen, ja nähden Pitoun, langenneen enkelin, käynnin traagillisessa valossa hän koetti kaikella puhetaidollaan tehdä Sébastienista hyvän ja todellisen kuningasmielisen nuorukaisen.
Kiiruhtakaamme sanomaan, että apotti Fortier oli kaukana siitä, mitä tohtori Gilbert tarkoitti hyvällä ja todellisella kuningasmielisellä.
Kunnon apotti unohti, että tämän samojen sanojen erilaisen käsittämisen vuoksi hän kiihoituksellaan menetteli väärin, koska hän, vaikkakin vasten tahtoaan, yllytti poikaa isäänsä vastaan.
Tunnustakaamme heti, ettei hän tässä puuhassaan erikoisesti onnistunut.
Kummallinen seikka! Siinä iässä, jossa lapset runoilijan väitteen mukaan ovat pehmeää vahaa ja jokainen sinetti jättää heihin jäljen, Sébastien oli jo mies ajatustensa itsenäisyyden ja jäykkyyden puolesta.
Oliko tuo sen aristokraattisen naisen poika, joka kauhuun saakka halveksi kaikkea rahvaanomaista, vai oliko se sitä rahvaanmiehen aristokraattisuutta, joka Gilbertissä oli kehittynyt stoalaisuuteen asti?
Apotti Fortier ei pystynyt tutkimaan sellaista salaisuutta. Hän tiesi, että tohtori oli hiukan intoileva isänmaanystävä, ja herkkäuskoisena, niinkuin papit ainakin, hän koetti taivuttaa hänen poikaansa kuninkaalle ja Jumalalle mieluiseksi.
Sébastien näytti kyllä tarkkaavalta, mutta ei kuunnellutkaan hänen neuvojaan. Hän ajatteli outoja näkyjä, jotka jälleen viime aikoina olivat alkaneet ilmestyä hänelle Villers-Gotteretsin synkissä metsissä, apotti Fortierin viedessä oppilaansa Clouisin kallion luo, Pyhän Hubertuksen kukkulalle tai Aumontin torniin, niitä näkyjä, jotka olivat toisena elämänä hänen tavallisen elämänsä rinnalla, runollista onnea kangastavana elämänä, vastakohtana koulutuntien yksitoikkoisuudelle.
Äkkiä Soissons-kadun puoliselle portille kolkutettiin jokseenkin kovaa, ja sitten se aukeni useiden miesten astuessa sisään.
Nämä miehet olivat Villers-Cotteretsin pormestari, hänen apulaisensa ja hänen sihteerinsä. Heidän takanaan näkyi kaksi santarminlakkia ja näiden takana viisi tai kuusi uteliasta.
Apotti meni levottomana pormestaria vastaan.
"Mitä on tapahtunut, herra Longpré?" kysyi hän.
"Herra apotti", vastasi pormestari vakavasti, "tunnetteko sotaministerin uuden määräyksen?"
"En, herra pormestari."
"Suvaitkaahan siis lukea se."
Apotti otti määräyksen ja luki sen. Lukiessaan hän kalpeni.
"No?" kysyi hän perin neuvottomana.
"Haramontin kansalliskaartin jäsenet ovat täällä odottamassa aseiden luovuttamista, herra apotti."
Apotti hyökkäsi eteenpäin kuin aikoisi niellä Haramontin kansalliskaartilaiset.
Silloin Pitou arveli sopivan hetken tulleen astua esiin, ja hän läheni luutnanttinsa ja kersanttinsa seurassa.
"Tässä he ovat", sanoi pormestari.
Apotti muuttui kalpeasta punaiseksi.
"Nuo narrit!" huusi hän. "Nuo tyhjäntoimittajat!"
Pormestari oli kunnon mies: hänellä ei ollut vielä mitään varmaa valtiollista kantaa. Hän säästi sekä vuohta että kaalia. Hän ei tahtonut riitaantua Jumalan eikä kansalliskaartin kanssa.
Apotti Fortierin haukkumasanat saivat hänet ääneen nauramaan, ja täten hän hallitsi tilanteen.
"Kuulettehan, kuinka apotti kohtelee Haramontin kansalliskaartilaisia", sanoi hän Pitoulle ja tämän tovereille.
"Se johtuu siitä, että apotti Fortier on nähnyt meidät lapsina ja että hän luulee meidän aina pysyvän lapsina", vastasi Pitou alakuloisen ystävällisesti.
"Mutta lapsista on tullut miehiä", sanoi kumeasti Maniquet ojentaen apottia kohti viallista kättänsä.
"Ja nuo miehet ovat käärmeitä!" huusi apotti kiukuissaan.
"Ja nämä käärmeet pistävät, jos niitä ärsytetään", sanoi kersantti
Claude vuorostaan.
Pormestari aavisti näissä haukkumasanoissa koko vastaisen vallankumouksen. Apotti aavisti siinä marttyyriutta.
"Mitä minusta lopulta tahdotaan?" kysyi hän.
"Tahdotaan teiltä osa niistä aseista, jotka ovat huostassanne", sanoi pormestari koettaen sovittaa puolueita.
"Ne aseet eivät ole minun", vastasi apotti.
"Kenen ne siis ovat?"
"Ne ovat hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan."
"Niin kyllä", sanoi Pitou. "Mutta eihän se estä."
"Mitä? Eikö se estä?" lausui apotti.
"Ei, me tulemme yhtäkaikki pyytämään teiltä noita aseita."
"Minä kirjoitan tästä herra herttualle", sanoi apotti majesteetillisesti.
"Herra apotti unohtaa", sanoi pormestari puoliääneen, "että se on turhaa vaivaa. Jos kysytään hänen ylhäisyydeltään, niin hän vastaa, että aseet pitää luovuttaa kansalle, eikä ainoastaan hänen vihollistensa englantilaisten aseet, vaan hänen esi-isänsä Ludvig XIV:n kanuunatkin."
Totuus koski kipeästi apottiin. Hän mutisi:
"Circumdedisti me hostibus meis." [Sinä olet luovuttanut minut vihollisilleni. — Suom.]
"Se on kyllä totta", sanoi Pitou. "Mutta ainoastaan valtiollisten vihamiestenne valtaan, sillä me emme vihaa teissä muuta kuin huonoa isänmaanystävää."
"Pölkkypää!" huudahti apotti vimmoissaan, mikä teki hänestä hetkiseksi kaunopuheisen: "Naurettava ja vaarallinen pölkkypää! Kumpi meistä on hyvä isänmaanystävä, minäkö, joka tahdon säilyttää aseet isänmaan rauhan vuoksi, vai sinä, joka tahdot ne saada pannaksesi toimeen epäjärjestystä ja kansalaissodan? Kumpi meistä on hyvä poika, minäkö, joka ojennan öljypuunoksan juhliaksemme meidän kaikkien yhteistä äitiä, vai sinä, joka etsit asetta haavoittaaksesi sen rintaa?"
Pormestari kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja samalla hän viittasi salaa apotille kuin huomauttaakseen:
"Hyvin sanottu!"
Pormestarin apulainen, uusi Tarquinius, taitteli kävelykepillään kukkia.
Ange epäröi. Kun hänen molemmat apulaisensa sen näkivät, rypistivät he silmäkulmiaan. Sébastien, spartalainen poika oli yksinään tyyni.
Hän lähestyi Pitouta ja kysyi:
"Mistä on puhe, Pitou?"
Pitou selitti parilla sanalla asian.
"Onko määräyksen alla nimi?" kysyi poika.
"On, ministerin ja Lafayetten nimet, ja sen on isäsi laatinut."
"Miksi siis ei heti totella?" sanoi poika ylpeästi.
Ja hänen suurenneet silmäteränsä, väräjävät sieraimet, otsan tyyneys ilmaisivat niiden molempien rotujen säälimätöntä määräämisvoimaa, jotka olivat hänet synnyttäneet.
Apotti kuuli nämä pojan suusta tulleet sanat. Hän vavahti ja painoi päänsä kumaraan.
"Kolme sukupolvea meitä vastaan!" mutisi hän.
"No, herra apotti", sanoi pormestari, "tässä on pakko ryhtyä toimeen!"
Apotti astui askeleen ja puristi avaimia, jotka luostaritavan mukaan riippuivat hänen vyöstään.
"En! Tuhat kertaa en!" huusi hän. "Se ei ole minun omaisuuttani; minä odotan käskijäni määräyksiä."
"Mutta, herra apotti!" sanoi pormestari, joka ei voinut olla ilmaisematta moitettaan.
"Tämä on kapinallisuutta", sanoi Sébastien papille. "Olkaa varuillanne, herra apotti!"
"Tu quoque!" lausui apotti peittäen kasvonsa viitan liepeellä matkiakseen Caesaria.
"Mutta olkaahan toki rauhallinen, herra apotti", sanoi Pitou. "Nämä aseet joutuvat hyviin käsiin koko kansan parhaaksi."
"Pidä suusi kiinni, Judas!" vastasi apotti. "Sinä olet pettänyt vanhan opettajasi; miksi et pettäisi isänmaatasikin?"
Omantuntonsa syyttämänä Pitou painoi päänsä kumaraan. Hänen tekonsa ei ollut jalon miehen, vaan ainoastaan ihmisten johtajan puuhaa. Mutta painaessaan päänsä kumaraan hän näki molemmat apulaisensa, jotka pettyneinä katselivat päällikkönsä heikkoutta. Hän käsitti, että ellei hän pääsisi voitolle, olisi koko hänen asemansa hukassa.
Ylpeys jännitti vallankumouksen urheassa taistelijassa kaikki voimat; hän kohotti siis päänsä ja sanoi:
"Herra apotti, vaikka olenkin nöyrä entisen opettajani edessä, en voi vastaamatta kuunnella tuollaisia syytöksiä."
"Vai sinä vielä vastaatkin?" sanoi apotti toivoen nolaavansa Pitoun pilkallaan.
"Minä vastaan, herra apotti, ja saatte nähdä, että vastaukseni on oikea", sanoi Pitou. "Te sanotte minua konnaksi siksi, että olen ensin pyytänyt teiltä näitä aseita oliivin oksa kädessäni, jolloin te kieltäydyitte antamasta. Nyt minä riistän ne teiltä hallituksen päätöksen voimalla. No niin, herra apotti, mieluummin näytän rikkovan velvollisuuteni, kuin avustan teidän kanssanne vastavallankumousta. Eläköön isänmaa! Aseisiin! Aseisiin!"
Pormestari viittasi samalla tavalla Pitoulle kuin oli viilannut apotillekin sanoen:
"Hyvin sanottu! Hyvin sanottu!"
Tämä puhe vaikutti kuin salaman isku apottiin ja sähköttävästi läsnäolijoihin.
Pormestari pujahti pois viitaten apulaistaan jäämään.
Apulainen olisi mielellään pujahtanut pois pormestarin tavoin, mutta kaupungin päävirkailijoiden poistuminen olisi epäilemättä huomattu. Hän seurasi siis sihteeriä, joka santarmien jäljestä astui museoon.
Sébastien juoksi hypähtäen kuin nuori leijona isänmaanystävien jäljestä. Toiset pojat katselivat ällistyneinä.
Kun apotti oli avannut museonsa oven, vaipui hän puolikuolleena suuttumuksesta ja häpeästä lähimmälle tapaamalleen tuolille.
Kerran museoon päästyään tahtoivat Pitoun molemmat apulaiset tyhjentää kaikki. Mutta kansalliskaartin päällikön rehellinen arkuus tuli taas väliin. Hän laski komennuksensa alaisten kansalliskaartilaisten lukumäärän, ja kun heitä oli kolmekymmentäkolme, määräsi hän otettavaksi kolmekymmentäkolme pyssyä.
Ja kun tarpeen tullen hänenkin mahdollisesti täytyisi ampua eikä hän tässä suhteessa tahtonut olla toisia huonompi, otti hän itselleen neljännenneljättä, oikean upseerikiväärin, lyhyemmän ja keveämmän kuin toisten; niin isoreikäinen kuin se olikin, voisi sillä yhtä hyvin ampua jänistä tai kaniinia kuin väärää isänmaanystävää tai oikeaa preussilaista.
Tämän lisäksi hän valikoi suoran miekan, samanlaisen kuin oli Lafayettella, jonkun Fontenoyn tai Filipsburgin sankarin säilän ja pisti sen kupeelleen.
Hänen molemmat toverinsa ottivat kumpikin olkapäilleen kaksitoista kivääriä, ja vaikka paino olikin hirveän suuri, eivät he vaipuneet sen alle: siksi huumaava oli heidän ilonsa. Pitou piti huolen kaikesta muusta.
He menivät puiston kautta, jotta eivät marssisi Villers-Cotteretsin läpi ja herättäisi turhaa huomiota. Sitäpaitsi oli tie sen kautta lyhyin.
Tätä lyhyempää tietä mennessään voivat nämä kolme upseeria myös välttää sellaisia, joilla mahdollisesti oli toiset valtiolliset ajatukset kuin heillä. Pitou ei pelännyt taistelua, ja todistuksena siitä olikin hänen valitsemansa pyssy. Mutta Pitousta oli tullut harkitseva mies, ja harkittuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että jos mies voi hädän tullen puolustautua yhdellä kiväärillä, niin monesta ei olisi suurtakaan apua.
Sankarimme riensivät siis kalliine saaliineen puiston halki ja joutuivat tienhaaraan, jossa voivat pysähtyä. Viimein he uupuneina ja hikeä tippuen veivät Pitoun asuntoon tämän kalliin aarteen, jonka isänmaa, ehkä hiukan sokeasti kylläkin, oli uskonut heidän huostaansa.
Kansalliskaarti kokoontui vielä samana iltana, ja päällikkö Pitou antoi pyssyn jokaiselle ja lausui kuten spartalaiset äidit sanoivat antaessaan kilven pojalleen: "Tämän kanssa tai tämän päällä."
Tässä pienessä kyläkunnassa, joka Pitoun nerokkaisuuden avulla oli muuttunut ihan toiseksi, kuului kuhinaa ikäänkuin muurahaispesästä maanjäristyksen aikana.
Pyssyn omistamisen ilo erikoisesti salametsästystä harrastavan kansan keskuudessa, jonka metsästyshalu oli muuttunut intohimoksi metsävartijain pitkän sorron aikana, vaikutti sen, että Pitou heidän mielestään oli maan päälle tullut jumala. Kaikki unohtivat hänen pitkät säärensä, hänen pitkät käsivartensa, unohtivat hänen suuret polvensa ja ison päänsä, hänen naurettavan menneisyytensäkin, ja hän oli ja pysyi paikkakunnan suojelushenkenä koko sinä aikana, jonka vaalea Foibos käytti käydäkseen vierailulla kauniin Amphitritensä luona.
Seuraavana päivänä intoilijat käsittelivät yhä uudelleen pyssyjään? tutkien niitä tuntijan tavoin. Toiset iloisina, jos lukko oli kunnossa, toiset koettaen korvata kohtalon vääryyttä, jos heille ehkä oli sattunut joutumaan huononpuoleinen ase.
Tänä aikana Pitou mietti majassaan, niinkuin suuri Agamemnon teltassaan, ja toisten kiilloittaessa aseitaan vaivasi aivojaan, toisten vaivatessa käsiään.
Mitä ajatteli Pitou? kysyy ehkä tämän nousevan neron kohtaloon kiintynyt lukija.
Tultuaan kansojen paimeneksi, Pitou ajatteli kaiken maallisen suuruuden turhuutta.
Se hetki oli todellakin tulossa, jolloin kaikesta tästä vaivaloisesti pystytetystä rakennuksesta ei jäisi mitään jäljelle.
Miehet olivat edellisenä päivänä saaneet pyssyt. Päivä oli kulunut niiden kuntoon panemisessa. Huomenna oli opetettava heille sotilastemppuja, eikä Pitou osannut edes ensimmäisiä lataamiseen kuuluvia kahtatoista komennussanaa. Hän oli aina ladannut pyssynsä miten kulloinkin sopi.
Harjoitustemppujen laita oli vieläkin hullummin.
Mutta mikä kansalliskaartin päällikkö se olisi, joka ei osannut ladata kahdessatoista tempussa eikä komentaa liikkeitä.
Tämän kirjoittaja ei ole tuntenut muuta kuin yhden. Totta kyllä, hän kuului samaan kansallisuuteen kuin Pitoukin.
Pitou siis mietti pää käsien varassa, silmät sammuneina ja ruumis liikkumattomana.
Ei koskaan ole Caesar Gallian viidakoissa, ei koskaan Hannibal alppien jääkentillä, ei koskaan Kolumbus valtamerellä harhaillessaan miettinyt niin juhlallisesti suuren tuntemattoman edessä, eivätkä he hartaammin suunnanneet ajatuksiaan diis ignotis, peloittavien jumaluusvoimien, puoleen, jotka pitävät hallussaan elämän ja kuoleman salaisuuksia, kuin Pitou tänä pitkänä päivänä.
"Voi!" tuumi Pitou, "aika rientää eteenpäin, huomispäivä lähestyy, ja huomenna näyttäytyy koko tyhjyydessään oma mitättömyyteni. Huomenna sama sodan salama, joka valloitti Bastiljin, joutuu koko Haramontin edessä pilkattavaksi, samoin kuin aikoinaan… en nyt muista kuka joutui koko Kreikan pilkattavaksi. Saada huomenna vihellyksiä, kun tänään on voittaja! Sellaista ei saa tapahtua, sellaista ei voi tapahtua. Catherine saa sen tietää, ja kunniani on mennyt."
Pitou hengähti välillä.
"Kuka voi pelastaa minut tästä?" aprikoitsi hän. "Julkeusko? Ei, ei, sitä voisi kestää vain minuutin, mutta pyssyn preussilaisissa lataamistempuissa on kaksitoista kohtaa. Mikä kummallinen ajatus — opettaa ranskalaisia lataamaan pyssynsä preussilaisten temppujen mukaan! Jos sanoisin, että olen liian hyvä isänmaanystävä opettaakseni ranskalaisille preussilaisia asetemppuja ja että olen itse keksinyt oman ihan kansallisen? Ei, minä sekaantuisin vain. Minä näin kyllä marakatin Villers-Cotteretsin markkinoilla. Se marakatti teki asetemppuja, mutta epäilemättä kaikki epäsäännöllisesti, niinkun marakatti ainakin."
"Ah!" huudahti hän äkkiä. "Nyt olen keksinyt!"
Heti hän pani pitkät säärensä liikkeelle ja aikoi lähteä taivaltamaan, kun muuan ajatus pakotti hänet pysähtymään.
"Poissaoloni hämmästyttäisi. Ilmoittakaamme miehille", päätti hän.
Hän avasi oven ja kutsuttuaan Clauden ja Désirén luokseen puhui heille näin:
"Ilmoittakaa, että ylihuomenna on ensimmäinen harjoituspäivä."
"Mutta miksi ei huomenna?" kysyivät molemmat alipäälliköt.
"Siksi, että olette väsyneet, te ja kersantti", vastasi Pitou, "ja ennenkuin opetan miehiä, tahdon opettaa heidän päälliköitään. Ja sitäpaitsi", sanoi Pitou ankaralla äänellä, "totuttakaa itsenne palveluksessa aina seuraamaan määräyksiä tekemättä huomautuksia."
Alipäälliköt kumarsivat.
"Hyvä on", sanoi Pitou, "ilmoittakaa, että harjoitus on ylihuomenna kello neljä aamulla."
Molemmat upseerit kumarsivat uudelleen ja poistuivat. Koska kello oli yhdeksän illalla, menivät he nukkumaan.
Pitou odotti heidän poistumistaan. Kun he olivat menneet tien käänteeseen, läksi hän vastakkaiseen suuntaan ja saapui viiden minuutin päästä metsän pimeimpään ja tiheimpään pensaikkoon.
Katsokaamme, mikä oli Pitoun vaikeudet ratkaiseva aate.