I
Tuoksuva keikari
Noin kaksi tuntia oli kulunut, niistä tapahtumista, joista juuri olemme kertoneet. [Teos on suoranaista jatkoa romaaniin "Maison-Rougen ritari". — Suom.].
Lorin käveli edestakaisin Mauricen huoneessa Agésilaksen kiilloittaessa isäntänsä saappaita eteisessä; ovi oli kuitenkin jätetty auki, jotta keskustelu kävisi helpommin, ja Lorin pysähtyi vaeltaessaan tämän oven eteen ja esitti kysymyksiä kotiapulaiselle.
"Ja sinä sanot, kansalainen Agésilas, että isäntäsi on lähtenyt kotoa tänä aamuna?"
"Niin, hyvä Jumala, onkin."
"Tavalliseen aikaansa?"
"Kymmenen minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, en voi sanoa niin tarkalleen."
"Etkä ole nähnyt häntä sen jälkeen?"
"En ole, kansalainen."
Lorin alkoi taas uudestaan kävellä, teki kolme neljä kierrosta vaiti ollen ja sanoi sitten pysähtyen uudelleen:
"Oliko hänellä sapelinsa mukana?"
"Kun hän menee piirin kokoukseen, on hänellä se aina mukanaan."
"Ja sinä olet varma, että hän on lähtenyt juuri piirin huoneistoon?"
"Niin hän ainakin sanoi."
"Siinä tapauksessa menen häntä tapaamaan", sanoi Lorin. "Jos sivuutamme toisemme, sanot hänelle, että olen mennyt ja palaan."
"Odottakaa", sanoi Agésilas.
"Mitä?"
"Kuulen hänen askelensa rappusissa."
"Luuletko niin?"
"Olen siitä varma."
Melkein samassa hetkessä avautui todella porraskäytävän ovi, ja Maurice astui sisään.
Lorin loi tulijaan pikaisen silmäyksen ja sanoi huomattuaan, että hän oli ihan entisensä näköinen:
"Kas, siinä sinä vihdoinkin olet! Olen odottanut sinua kaksi tuntia."
"Sitä parempi", sanoi Maurice hymyillen, "silloinhan sinulla on ollut aikaa valmistella säepareja ja nelisäkeisiä runoja".
"Voi sinua rakasta Mauricea", sanoi runoseppä, "minä en tee niitä enää".
"Kaksi- ja nelisäkeisiä runojako?"
"En."
"Mitä hulluja! Tulee siis maailmanloppu?"
"Maurice, hyvä ystävä, minä olen surullinen."
"Sinäkö surullinen?"
"Olen onneton."
"Sinäkö onneton?"
"Niin juuri, minulla on tunnonvaivoja."
"Tunnonvaivojako?"
"Niin, hyvä Jumala, niin", sanoi Lorin, "joko sinä tai hän, mitään keskitietä ei ollut. Sinä tai hän, ymmärrät hyvin, etten epäröinyt; mutta, näes, Arthémise on epätoivoissaan, se tyttö oli hänen ystävänsä."
"Tyttöparka!"
"Ja kun juuri Arthémise antoi minulle hänen osoitteensa…"
"Olisit tehnyt äärettömän paljon paremmin, jos olisit antanut asioiden seurata omaa latuansa."
"Niin, ja tällä hetkellä olisit sinä tuomittuna hänen sijastansa. Mainiosti aprikoitu, rakas ystävä. Ja minä tulin vielä pyytämään sinulta neuvoa! Luulin sinua viisaammaksi."
"No, vähätpä tuosta, kysy kuitenkin."
"No niin, etkö ymmärrä? Tyttöparka, haluaisinpa yrittää jotakin pelastaakseni hänet. Minusta tuntuu, että jos antaisin tai saisin oikein kelpo iskun hänen puolestaan, se tekisi minulle hyvää."
"Sinä olet hullu, Lorin", sanoi Maurice kohottaen olkapäitänsä.
"Mutta mitä sanoisit, jos tekisin anomuksen vallankumousoikeudelle?"
"Liian myöhäistä, hänet on jo tuomittu."
"Tosiaankin", sanoi Lorin, "on kauheata nähdä tuon nuoren naisen kuolevan tällä tavalla".
"Sitäkin kauheampaa, kun minun pelastukseni on tuottanut hänelle kuoleman. Kuitenkin kaikitenkin, Lorin, meitä lohduttaa se seikka, että hän oli osallisena salavehkeissä."
"Voi, hyvä Jumala, eikö koko maailma ole enemmän tai vähemmän salavehkeissä nykyaikana? Hän teki kuten kaikki muutkin. Naisparka!"
"Älä liiaksi surkuttele häntä, ystävä, äläkä ennen kaikkea liian äänekkäästi", sanoi Maurice, "sillä me olemme osaksi syyllisiä hänen rangaistukseensa. Usko minua, emme ole voineet pestä itseämme niin puhtaiksi syytöksestä, ettei siitä olisi jäänyt tahraa. Tänään nimitti minua Saint-Leun jääkärien kapteeni piirin kokouksessa girondistiksi, ja minun täytyi juuri äsken antaa hänelle sapelinisku todistaakseni hänen erehtyneen."
"Sitä varten sinä siis palaat niin myöhään?"
"Juuri niin."
"Mutta mikset ilmoittanut minulle siitä?"
"Koska sinä et tällaisissa asioissa kykene pysymään aisoissa; juttu oli saatava heti päätökseen, jottei se herättäisi huomiota. Otimme kumpainenkin mukaamme ne henkilöt, jotka olivat käsillä."
"Ja se veijari nimitti sinua girondistiksi, sinua, Maurice, puhdasta tasavaltalaista…?"
"Niin nimitti, peijakas; ja se todistaa, veliseni, että jos vielä sattuu semmoinen seikkailu, niin joudumme kansan epäsuosioon; sillä tiedäthän. Lorin, että meidän päivinämme merkitsee epäsuosio samaa kuin epäilyttävä".
"Sen tiedän hyvinkin", sanoi Lorin, "ja tuo sana saa rohkeimmatkin miehet värisemään; yhtä kaikki… mutta minusta on vastenmielistä päästää Héloise-parka giljotiinille pyytämättä häneltä anteeksi".
"Mitä sinä siis lopulta aiot?"
"Haluaisin, että jäät tänne, Maurice, sinulla kun ei ole mitään syytä moittia itseäsi hänen takiansa. Mutta minun laitani on toinen, näetkös; koska en enää voi tehdä mitään hänen puolestaan, asetun hänen tiensä varrelle, tahdon mennä sinne, Maurice ystäväni, ymmärräthän minut, jotta hän ojentaisi minulle kätensä…!"
"Tulen mukaasi siinä tapauksessa", sanoi Maurice.
"Mahdotonta, hyvä ystävä, ajattelehan vähän: sinä olet kaupunginvirkamies, sinä olet piirin sihteeri, sinut on sekoitettu juttuun, mutta minä olen ollut vain sinun puolustajanasi; sinua luultaisiin rikolliseksi, jää siis tänne; minun laitani on toinen, minä en vaaranna mitään ja menen sinne."
Kaikki, mitä Lorin oli sanonut, oli niin oikein puhuttu, ettei siihen voinut mitään vastata. Vaihtamalla vain merkinkin Tisonin tytön kanssa hänen astellessaan mestauslavalle ilmiantaisi Maurice itse osallisuutensa rikokseen.
"Mene siis", sanoi hän, "mutta ole varovainen".
Lorin hymyili, puristi Mauricen kättä ja lähti.
Maurice avasi ikkunansa ja viittasi hänelle surullisena jäähyväisiksi. Mutta ennen kuin Lorin oli ehtinyt kääntyä kadunkulmassa, oli Maurice useammin kuin kerran noussut jälleen katselemaan häntä, ja joka kerta oli Lorin jonkinlaisen magneettisen vetovoiman vaikutuksesta kääntynyt katselemaan häntä hymyillen.
Lorinin viimein hävittyä rantakadun kulman taa, sulki Maurice ikkunan, heittäytyi nojatuoliin ja vajosi sentapaiseen horrokseen, joka lujaluonteisissa ja vahvarakenteisissa ihmisissä ennustaa suuria onnettomuuksia, koska ne muistuttavat tyyntä myrskyn edellä.
Hän ei olisi herännyt tästä mietiskelystään tai pikemminkin horrostilastaan, ellei kotiapulainen palattuaan joltakin asialta ulkoa olisi astunut sisään niin innoissaan kuin palvelijat osaavat palaessaan halusta kertoa isännälleen vasta kuulemansa uutiset.
Mutta nähdessään Mauricen olevan syventyneenä mietiskelyyn, hän ei uskaltanut häiritä tätä, vaan ainoastaan käveli itsepintaisesti edestakaisin hänen edessään ilman erikoista syytä.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Maurice välinpitämättömästi; "puhu, jos sinulla on jotakin sanottavaa minulle".
"Voi, kansalainen, taas on tehty mainio salaliitto, suurenmoinen!"
Maurice kohautti hartioitaan.
"Salaliitto, joka panee hiukset nousemaan pystyyn päässä", jatkoi
Agésilas.
"Tosiaanko?" vastasi Maurice miehen tavoin, joka oli tottunut näkemään kolmekymmentä salaliittoa samana päivänä.
"Niin, kansalainen", toisti Agésilas; "se panee värisemään, nähkääs! Pelkkä ajatteleminenkin saattaa hyvien isänmaanystävien ihon kananlihalle."
"Millainen oli tämä salaliitto?" sanoi Maurice.
"Itävallatar oli vähällä karata."
"Pyh", sanoi Maurice alkaen kiinnittää todellisempaa huomiota asiaan.
"Näyttää siltä", sanoi Agésilas, "kuin olisi Capetin leski ollut yksissä hommissa Tisonin tytön kanssa, joka viedään tänään giljotiinille. Hänpä onkin sen hyvin ansainnut, se onneton!"
"Ja millä tavoin oli hänellä yhteys tähän tyttöön?" kysyi Maurice, joka tunsi hien helmeilevän otsallaan.
"Neilikan avulla. Voitteko kuvitella, kansalainen, että hänelle on toimitettu karkaamissuunnitelma neilikan sisässä?"
"Neilikan sisässä! Entä kuka?"
"Herra ritari… malttakaahan… se on kuitenkin aika hyvin tunnettu nimi… minä vain unohdan kaikki nämä nimet… Château… miten pöllö minä olen! eihän enää ole linnoja … Maison…" [Château = linna; maison = talo; maison rouge = punainen talo. — Suom.]
"Maison-Rouge?"
"Niin se oli."
"Mahdotonta."
"Kuinka, mahdotonta? Minähän olen sanonut teille, että on löydetty salaovi, maanalainen käytävä, vaunut."
"Etpähän, sinä et päinvastoin ole vielä sanonut mitään sellaista."
"No niin, siinä tapauksessa minä kerron sen nyt."
"Kerro; jos se onkin satua, on se ainakin kaunis satu."
"Ei, kansalainen, se ei ole satua, ei sinnepäinkään, ja sen todistaa se, että kuulin sen ovenvartijalta. Aristokraatit ovat kaivaneet salakäytävän; se lähti Corderie-kadulta ja ulottui aina kansatar Plumeaun kämpän kellariin saakka, ja olipa hän vähällä joutua rikostoveriksi, tuo kansatar Plumeau. Tunnettehan toki hänet?"
"Kyllä tunnen", sanoi Maurice, "entä sitten?"
"No niin, Capetin lesken piti karata tuon maanalaisen käytävän kautta. Hänen jalkansa oli jo ensimmäisellä portaalla, mutta älä! Kansalainen Simon sai hänet hameesta kiinni. Kuulkaa, kaupungissa soitetaan yleismarssia ja piirit rummutetaan kokoon; kuuletteko rummun pärinän nyt? Sanotaan, että preussilaiset ovat Dammartinissa ja että heidän tiedustelijansa tunkeutuvat kaupungin rajoille saakka."
Tästä sanatulvasta, todesta ja valheesta, mahdollisesta ja mahdottomasta erotti Maurice suunnilleen johtolangan. Kaikki lähti siitä neilikasta, joka hänen silmiensä nähden oli annettu kuningattarelle ja jonka hän itse oli ostanut kukkastyttöparalta. Tässä neilikassa oli sen ilmitulleen salajuonen suunnitelma, jonka enemmän tai vähemmän todellisista yksityiskohdista Agésilas oli kertonut.
Samassa läheni rummunpärinä, ja Maurice kuuli kadulla huudettavan:
"Kansalainen Simon ilmisaanut Templessä suuren salajuonen! Suuri salajuoni Capetin lesken hyväksi saatu ilmi Templessä!"
"Niin, niin", sanoi Maurice, "niinhän minäkin ajattelin. Tässä jutussa on perää. Ja Lorin menee tämän kansaninnostuksen aikana ojentamaan kätensä tuolle tytölle ja revittää itsensä kappaleiksi."
Maurice otti hattunsa, kiinnitti sapelinsa hankkiluksen ja oli kahdella harppauksella kadulla.
"Missä hän on?" kysyi Maurice. "Epäilemättä matkalla Conciergeriehen."
Hän syöksyi rantakadulle.
Mégisserle-rantakadun toisessa päässä kiinnitti hänen huomionsa piikit ja pistimet, jotka näkyivät keskeltä väkijoukkoa. Hän luuli erottavansa ryhmän keskeltä kansalliskaartilaisen puvun ja väkijoukon esiintyvän vihamielisesti. Sydän kurkussa hän lähti juoksemaan tungosta kohti, joka täytti koko rannan.
Tämä marseillelaisparven ahdistama kansalliskaartilainen oli Lorin; hän seisoi kalpeana, huulet tiukasti yhteenpuserrettuina, silmä uhkaavana, käsi miekkansa kahvassa, mittaillen kenttää iskuille, joita valmistautui jakamaan.
Kahden askelen päässä Lorinista seisoi Simon. Tämä osoitti Lorinia marseillelaisille ja roskaväelle ja sanoi julmasti nauraen:
"Katsokaa, katsokaa, näettehän te hyvin tuon, siinä on yksi niitä aristokraatteja, jotka eilen karkoitutin pois Templestä; siinä on yksi niitä, jotka suosivat kirjeenvaihtoa neilikankukilla. Hän on sen Tisonin tytön rikostoveri, joka kohta viedään tästä ohi. No niin, näettekö hänet, hän käyskentelee rauhallisena rantakadulla silloin kun hänen rikostoverinsa astelee giljotiinille; ja onhan mahdollista, että nainen oli enemmänkin kuin hänen rikostoverinsa, että hän oli hänen rakastajattarensa ja että hän on tullut tänne sanoakseen hänelle hyvästi tai yrittääkseen pelastaa hänet."
Lorinin sisu ei kestänyt enempää. Hän veti sapelin tupestaan.
Samassa väisti väkijoukko miestä, joka pää kumarassa syöksyi tungokseen ja jonka leveät hartiat kaatoivat kumoon kolme neljä hyökkäykseen valmistautuvaa katselijaa.
"Ole mielissäsi, Simon", sanoi Maurice. "Olit varmaankin pahoillasi siitä, etten minä ollut täällä ystäväni luona, jotta olisit voinut hoitaa ilmiantajan ammattiasi oikein suuressa mitassa. Ilmianna, Simon, ilmianna, minä olen täällä."
"Totisesti annankin", sanoi Simon irvistellen tapansa mukaan iljettävästi, "sinä saavutkin oikeaan aikaan. Kas tuo tuossa", sanoi hän, "on uljas Maurice Lindey, joka oli syytettynä samaan aikaan kuin Tisonin tyttökin ja joka pelasti nahkansa, koska oli rikas".
"Lyhtyyn, lyhtyyn roikkumaan!" huusivat marseillelaiset.
"Kernaasti, koettakaapa vain", sanoi Maurice.
Ja hän astui askelen eteenpäin ja ikäänkuin koetellakseen pisti miekallaan erästä kiihkeimmistä hirtehisistä keskelle otsaa, niin että veri heti sokaisi tämän silmät.
"Ottakaa kiinni murhaaja!" huusi haavoittunut.
Marseillelaiset laskivat alas piikkinsä, nostivat kirveensä, latasivat kiväärinsä, väkijoukko väisti kauhistuneena, ja nuo kaksi ystävystä jäivät eristetyiksi ja suojattomiksi kaikkia iskuja ja laukauksia vastaan kahden maalitaulun tavoin.
He katsahtivat toisiansa kasvoillaan viimeinen, ylevä hymy, sillä he odottivat tämän heitä uhkaavan tulisen ja rautaisen pyörremyrskyn nielevän heidät, kun yhtäkkiä talonovi, jota vastaan he olivat nojautuneet, avautui ja parvi nuoria miehiä, yllään sellaiset puvut, joita myskikeikareiksi nimitetyt henkilöt käyttivät, jokaisella sapeli kädessä sekä kaksi pistoolia vyöllä, syöksyi marseillelaisten kimppuun ja sai hirveän tappelun aikaan.
"Hurraa!" huusivat Lorin ja Maurice yhteen ääneen tämän avun virkistäminä ja ajattelematta, että taistellessaan uusien tulokkaiden riveissä he antoivat Simonin syytöksille aihetta. "Hurraa!"
Mutta vaikka he itse eivät ajatelleetkaan omaa turvallisuuttansa, ajatteli eräs toinen sitä heidän puolestaan. Muuan pieni viisi- tai kuusikolmattavuotias sinisilmäinen nuori mies, joka käsitteli äärettömän taitavasti ja tulisesti niin raskasta miekkaa, ettei hänen naisenkätensä olisi luullut jaksavan sitä nostaa, kääntyi huomatessaan, etteivät Maurice ja Lorin paenneetkaan ovesta, joka nähtävästi oli tahallaan jätetty auki, vaan taistelivat hänen rinnallaan, ja sanoi heille kuiskaten:
"Paetkaa tästä ovesta; se, mitä me aiomme tehdä täällä, ei liikuta teitä, ja te vain panette turhaan henkenne vaaraan."
Sitten hän huusi Mauricelle äkkiä huomatessansa molempien ystävysten epäröinnin:
"Takaisin! Ei ketään isänmaanystävää meidän joukkoomme; virkamies
Lindey, me olemme aristokraatteja, me!"
Kuullessaan tämän nimityksen, huomatessaan miehen näin rohkeasti käyttävän itsestään sellaista laatusanaa, joka tuona aikana merkitsi samaa kuin kuolemantuomio, päästi väkijoukko kovan kiljunan.
Mutta säikähtämättä tätä huutoa työnsivät nuori vaalea mies ja kolme neljä hänen ystäväänsä Mauricen ja Lorinin käytävään ja sulkivat oven heidän jälkeensä; sitten he jälleen heittäytyivät taistelun tuoksinaan, joka kasvoi yhä suuremmaksi vankivaunujen lähestyessä.
Maurice ja Lorin, jotka niin ihmeellisesti olivat pelastuneet, katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, pää pyörällä.
Tämä käytävä näytti olevan vartavasten laitettu tähän tarkoitukseen; he tulivat pihaan ja löysivät sen perältä pienen salaoven, josta pääsi Saint-Germain-l'Auxerrois-kadulle.
Samalla hetkellä marssi Change-sillan yli santarmiosasto, joka piankin olisi lakaissut rantakadun puhtaaksi, vaikka vielä hetken ajan kuului poikkikadulle, jolla ystävykset olivat, kiivaan taistelun meteli.
Osasto marssi sen vankivaunun edessä, joka vei Héloise-paran mestauslavalle.
"Laukkaa!" huusi muuan ääni; "laukkaa!"
Vaunuhevoset lähtivät neliä. Lorin huomasi onnettoman nuoren tytön; hän seisoi pystyssä, huulillaan hymy ja silmä kovana. Mutta Lorin ei voinut edes viitata hänelle; hän ajoi ohitse näkemättä Lorinia, keskellä rahvaan pyörrettä, joka kirkui:
"Kuolemaan se aristokraatti! Kuolemaan!"
Ja meteli loittoni hiljeten Tuileriein suuntaan.
Samaan aikaan avautui jälleen se pieni ovi, josta Maurice ja Lorin olivat menneet, ja kolme neljä myskikeikaria tuli ulos puvut repaleissa ja veressä. Luultavasti oli siinä kaikki, mitä pienestä joukosta oli jäljellä.
Nuori vaalea mies tuli viimeisenä.
"Voi", sanoi hän, "tämä asia on siis kirottu!"
Ja heittäen pois lovellisen, verisen sapelinsa hän syöksyi
Lavandières-kadun suunnalle.