II
Maison-Rougen ritari
Maurice kiiruhti piirin kokoukseen tehdäkseen valituksen Simoina vastaan.
Tosin oli Lorin ennenkuin erosi Mauricesta keksinyt tehokkaamman keinon: koota yhteen muutamia thermopyleläisiä, odottaa Simonia hänen tullessaan ensi kerran ulos Templestä ja tappaa hänet säännöllisessä taistelussa.
Mutta Maurice oli jyrkästi vastustanut tätä suunnitelmaa.
"Olet hukassa", sanoi hän, "jos panet tuon täytäntöön. Musertakaamme Simon, mutta musertakaamme hänet lain avulla, Sen luulisi olevan lakimiehille helppoa."
Seuraavana aamuna Maurice niin ollen lähti piirin kokoukseen ja esitti valituksensa.
Mutta hän hämmästyi suuresti, kun piirin puheenjohtaja ei ottanut asiaa kuuleviin korviinsa, vaan kieltäytyi, koska ei sanonut voivansa ryhtyä puolustamaan toista hyvää kansalaista toista vastaan, kun molempia elähdytti isänmaanrakkaus.
"Hyvä", sanoi Maurice, "nyt tiedän, mitä on tehtävä, jotta saa hyvän kansalaisen maineen. Jos keräätte kokoon rahvasta murhaamaan miehen, joka on teistä vastenmielinen, nimitätte tätä isänmaanrakkauden elähdyttämiseksi? Siinä tapauksessa yhdyn Lorinin mielipiteeseen ja olin väärässä vastustaessani sitä. Tästä päivästä alkaen alan kasvattaa isänmaanrakkautta, kuten te sitä nimitätte, ja kokeilen Simonilla."
"Kansalainen Maurice", vastasi puheenjohtaja, "tässä jutussa on Simon ehkä vähemmän väärässä kuin sinä; hän on saanut ilmi salaliiton, vaikka se ei ole kuulunut hänen virkaansa; sinä sitävastoin et ole nähnyt mitään, vaikka ilmisaaminen olisi ollut sinun velvollisuutesi; sitäpaitsi sinä joko sattumalta tai tahallisesti — emme tiedä, kummalla tavalla toimit yhdessä juonessa kansakunnan vihollisten kanssa."
"Minäkö!" sanoi Maurice. "Kas, sehän on uutta, totta tosiaan; ja kenen kanssa siis, kansalainen puheenjohtaja?"
"Kansalaisen Maison-Rougen kanssa."
"Minäkö?" sanoi Maurice hämmästyneenä; "toiminko minä yhdessä juonessa Maison-Rougen ritarin kanssa? Minähän en tunne häntä, en ole milloinkaan…"
"Sinun on nähty puhelevan hänen kanssaan."
"Minunko?"
"Puristavan hänen kättänsä."
"Minun?"
"Niin juuri."
"Missä niin, milloin?… Kansalainen puheenjohtaja", sanoi Maurice tietoisena syyttömyydestään, "sinä valehtelet."
"Isänmaallinen intosi vie sinut hiukan liian pitkälle, kansalainen Maurice", sanoi puheenjohtaja, "ja sinä tulet hetikohta katumaan puhettasi, kun minä esitän todisteet siitä, etten ole sanonut muuta kuin totta. Tässä on kolme eri ilmoitusta, joissa sinua syytetään."
"Älkäähän!" sanoi Maurice; "luuletteko, että minä olen kyllin typerä uskoakseni teidän Maison-Rougen ritariinne?"
"Ja miksi et uskoisi?"
"Koska hän on vain vehkeilijäkummitus, jonka kanssa teillä yhdessä aina on vehkeily saatavilla sotkeaksenne siihen vihoiksenne."
"Luepa ilmiannot."
"En lue mitään", sanoi Maurice; "vannon, etten ole milloinkaan nähnyt Maison-Rougen ritaria ja etten koskaan ole puhutellut häntä. Tulkoon se, joka ei usko kunniasanaani, sanomaan sen minulle, minä tiedän kyllä, mitä hänelle vastaan."
Puheenjohtaja kohautti olkapäitään; Maurice, joka ei tahtonut jäädä kenestäkään alakynteen, teki samoin.
Istunnon lopussa vallitsi hiukan synkkä ja pidättyvä mieliala.
Istunnon jälkeen puheenjohtaja, joka oli kelpo isänmaan-ystävä ja oli kansalaisten äänillä tullut valituksi piirinsä korkeimpaan virka-arvoon, lähestyi Mauricea ja sanoi hänelle:
"Tule, Maurice, minulla on sinulle puhuttavaa."
Maurice seurasi puheenjohtajaa, joka vei hänet pieneen sivuhuoneeseen istuntosalin vieressä.
Tultuaan sinne katsoi puheenjohtaja Mauricea silmiin ja sanoi laskien kätensä hänen olkapäällensä:
"Maurice, minä tunsin sinun isäsi ja pidin häntä arvossa, ja siitä johtuu, että pidän sinuakin arvossa ja rakastan sinua. Maurice, usko minua, sinä olet suuressa vaarassa luopuessasi uskostasi, mikä on tosi-vallankumousmielen ensimmäinen rappeutumistila. Maurice ystäväni, silloin kun menettää uskonsa, menettää uskollisuutensa. Sinä et usko kansakunnan vihollisiin: siitä johtuu, että menet ihan heidän ohitsensa näkemättä heitä ja joudut heidän vehkeillensä välikappaleiksi aivan aavistamattasi."
"Mitä helkkaria, kansalainen", sanoi Maurice, "kyllä minä osaan arvostella, kyllä minulla on sydän paikallaan, minä olen innokas isänmaanystävä; mutta minun innostukseni ei tee minua kiihkoilijaksi; on tehty kaksikymmentä luuloteltua salahanketta, joita kaikkia tasavalta nimittää samalla nimellä. Minä pyydän kerta kaikkiaan saada nähdä vastaavan toimittajan."
"Sinä et usko vehkeilijöihin, Maurice", sanoi puheenjohtaja; "no niin, sanopas, uskotko sinä siihen punaiseen neilikkaan, jonka vuoksi Tisonin tyttö mestattiin eilen?"
Maurice vavahti.
"Uskotko sinä siihen Templen puutarhan maanalaiseen käytävään, joka vie kansatar Plumeaun kellarista erääseen taloon Corderie-kadun varrella?"
"En", sanoi Maurice.
"Tee siinä tapauksessa kuin apostoli Tuomas, mene katsomaan."
"Minulla ei ole Templessä vartiovuoroa, eikä minua päästettäisi sisään."
"Koko maailma voi päästä Templeen tätä nykyä."
"Kuinka niin?"
"Lue tämä tiedonanto; koska olet niin epäileväinen, esitän sinulle vain virallisia asiakirjoja."
"Kuinka!" huudahti Maurice lukien tiedonantoa, "niinkö pitkällä ollaan?"
"Jatka!"
"Kuningatar siirretään Conciergerien vankilaan?"
"Entä sitten?" vastasi puheenjohtaja.
"Oho", sanoi Maurice.
"Luuletko, että yhteishyvänvaliokunta pelkän luulottelun, mielikuvan, kuten sitä nimität, turhan lörpötyksen vuoksi on ryhtynyt niin vakavaan toimenpiteeseen?"
"Tähän toimenpiteeseen on ryhdytty, mutta sitä ei panna täytäntöön kuten suurta joukkoa muitakaan toimenpiteitä, siinä kaikki…"
"Lue siis loppuun asti", sanoi puheenjohtaja ja ojensi hänelle vielä erään paperin.
"Richardin, Conciergerien vanginvartijan, kuitti!" huudahti Maurice.
"Hänen nimensä kirjoitettiin vankilan nimiluetteloon kello kaksi."
Tällä kertaa Maurice vaipui mietteisiinsä.
"Kommuuni toimii, kuten tiedät", jatkoi puheenjohtaja, "kaukonäköisesti. Se piirtää leveän ja syvän uoman; sen toimenpiteet eivät ole mitään lasten puuhia, se toteuttaa Cromwellin periaatteen: Kuninkaita on iskettävä ainoastaan päähän!" Otettuaan esille erään paperin hän lisäsin "Lue tämä poliisiministerin salainen ilmoitus."
Maurice luki:
"Koska on varmaa, että entinen Maison-Rougen ritari on Pariisissa, koska hänet on nähty eri tienoilla, koska hän on jättänyt merkkejä toiminnastaan useihin salahankkeisiin, jotka onneksi ovat rauenneet tyhjiin, kehoitan kaikkia piiripäälliköitä tekemään valvontansa kahta vertaa tehokkaammaksi."
"No niin?" kysyi puheenjohtaja.
"Täytyyhän minun uskoa, kansalainen puheenjohtaja", huudahti Maurice.
Sitten hän jatkoi:
"Maison-Rougen ritarin tuntomerkit: viisi jalkaa kolme tuumaa, vaalea tukka, siniset silmät, suora nenä, kastanjanruskea parta, pyöreä leuka, pehmeä ääni, naisen kädet. Kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias."
Mauricen lukiessa tuntomerkit välähti omituinen valo hänen sielussaan; hän muisteli sitä nuorta miestä, joka johti myskikeikarien joukkoa, edellisenä päivänä pelastaessaan Lorinin ja hänet, ja joka niin päättäväisesti oli iskenyt marseillelaisia raskaalla sapelillaan.
"Tuhat tulimmaista!" mutisi Maurice itsekseen, "olisikohan se hän? Siinä tapauksessa ei se ilmianto, jossa minun väitetään puhuneen hänen kanssaan, olekaan valhetta. Kuitenkaan en muista puristaneeni hänen kättänsä."
"No niin, Maurice", kysyi puheenjohtaja, "mitä te nyt sanotte tästä, hyvä ystävä?"
"Sanon uskovani teihin", vastasi Maurice surullisissa mietteissään; sillä vaikka ei tietänytkään, mitkä huonot vaikutukset sumensivat hänen elämänsä, hän jo jonkin aikaa oli huomannut kaiken synkkenevän ympärillänsä.
"Älä pelaa tällä tavoin pois kansansuosiotasi, Maurice", jatkoi puheenjohtaja. "Meidän päivinämme on kansansuosio sama kuin elämä; kansan epäsuosio on, pidä varasi, epäily petoksesta, eikä kansalaista Lindeytä sovi epäillä kavaltajaksi."
Mauricella ei ollut mitään vastattavaa sellaiseen oppiin, jonka hän hyvin tunsi olevan omansa. Hän kiitti vanhaa ystäväänsä ja lähti piirin huoneustosta.
"Ah", mutisi hän itsekseen, "hengittäkäämme hiukan raitista ilmaa; epäluuloja ja taistelua on liikaa. Menkäämme suoraan nauttimaan levosta, viattomuudesta ja ilosta: lähtekäämme Genevièven luo."
Niin lähti Maurice astelemaan vanhalle Sain-Jacques-kadulle päin.
Kun hän saapui nahkurimestarin luo, pitelivät Dixmer ja Morand pystyssä
Genevièveä, jota ahdisti ankara hermokohtaus.
Niinpä muuan palvelija, sen sijaan että olisi ilman muuta päästänyt hänet sisään, kuten tapana oli, sulkikin häneltä tien.
"Ilmoita minut kuitenkin", sanoi Maurice levottomana, "ja ellei Dixmer voi tällä hetkellä ottaa minua vastaan, lähden pois."
Palvelija astui pieneen paviljonkiin, ja Maurice jäi odottelemaan puutarhaan.
Hänestä tuntui siltä kuin tapahtuisi talossa jotakin omituista. Nahkatehtaalaiset eivät olleet työssään, vaan kävelivät puutarhassa levottoman näköisinä.
Dixmer tuli itse ovelle asti.
"Astukaa sisään, rakas Maurice, astukaa sisään", sanoi hän; "te ette kuulu niihin, joilta ovi on suljettu".
"Mutta mitä sitten on tapahtunut?" kysyi nuori mies.
"Geneviève on kipeä", sanoi Dixmer; "enemmän kuin kipeä, sillä hän hourii".
"Voi, hyvä Jumala!" huudahti nuori mies järkkyneenä siitä, että täälläkin tapasi hätää ja kärsimystä. "Mikä hänellä on?"
"Tiedätte, veliseni", virkkoi Dixmer, "ettei naisten tauteja ymmärrä kukaan, etenkään aviomies".
Geneviève oli pitkällään jonkinlaisella leposohvalla. Hänen vieressään oli Morand, joka piti hajusuoloja hänen nenänsä alla.
"Mitä kuuluu?" kysyi Dixmer.
"Aina vain sama juttu", vastasi Morand.
"Héloise, Héloise!" kuului nuoren naisen kalpeiden huulien ja yhteenpuristuneiden hampaiden välistä.
"Héloise!" toisti Maurice hämmästyneenä.
"Niin, hyvä Jumala, niin", toisti Dixmer vilkkaasti, "Geneviève meni onnettomuudekseen ulos eilen ja näki nuo onnettomat vankirattaat ja niissä erään tyttöparan nimeltä Héloise, jota vietiin giljotiinille. Tuon hetken jälkeen hän on saanut viisi tai kuusi hermokohtausta ja vain toistelee tätä nimeä."
"Eniten on häntä järkyttänyt se seikka, että hän tunsi tämän tytön samaksi kukkastytöksi, joka myi hänelle nuo neilikat, kuten tiedätte."
"Tietysti minä tiedän, koska ne olivat vähällä katkaista kaulani."
"Niin, me olemme kyllä tienneet tuon kaiken, rakas Maurice, ja olkaa varma, että olemme olleet niin peloissamme, kuin ikinä saattaa olla; mutta Morand oli läsnä istunnossa ja näki teidän lähtevän sieltä vapaana."
"Hiljaa!" sanoi Maurice; "luulenpa, että hän puhuu taas". "Voi, katkonaisia sanoja, joita on mahdotonta ymmärtää", virkkoi Dixmer.
"Maurice!" mutisi Geneviève; "he haluavat tappaa Mauricen. Hänen avukseen, ritari, apuun!"
Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja.
"Maison-Rouge", mutisi taas Geneviève; "Maison-Rouge!" Maurice tunsi ikäänkuin epäilyn salaman, mutta se oli vain salama. Sitäpaitsi liikutti Genevièven kärsimys häntä liikaa, jotta hän olisi ryhtynyt hakemaan selitystä näihin muutamiin sanoihin.
"Oletteko kutsuneet lääkärin?" kysyi hän.
"Voi, tuo ei ole mitään", sanoi Dixmer; "hiukan vain hourailua, siinä kaikki".
Ja hän puristi vaimonsa käsivartta niin lujasti, että Geneviève tuli tuntoihinsa ja päästäen pienen huudahduksen avasi silmänsä, joita hän tähän asti oli koko ajan pitänyt suljettuina.
"Kas, siinähän te olette kaikki", sanoi hän, "ja Maurice on teidän kanssanne. Voi, olen onnellinen nähdessäni teidät, hyvä ystävä; jos tietäisitte, miten minä olen…"
Hän korjasi puhettansa:
"Miten me olemme kärsineet kahden viime päivän kuluessa!"
"Niin, olemme taas kaikki koolla", sanoi Maurice; "rauhoittukaa siis älkääkä tuottako itsellenne sellaisia kauhuja. Etenkin erästä nimeä olisi teidän lakattava mainitsemasta, koska hän ei tällä haavaa ole pyhimyksen maineessa."
"Mitä nimeä", kysyi Geneviève pirteästi.
"Maison-Rougen ritarin nimeä."
"Olenko minä maininnut Maison-Rougen ritarin nimen, minäkö?" sanoi
Geneviève kauhistuneena.
"Epäilemättä", vastasi Dixmer nauraen väkinäisesti; "mutta ymmärrättehän, Maurice, ettei siinä ole mitään ihmeteltävää, koska yleisesti kerrotaan hänen olleen Tisonin tytön rikostoverin ja juuri hänen johtaneen eilistä karkaamisyritystä, joka onneksi epäonnistui."
"Minä en sanokaan, että tässä olisi mitään ihmeteltävää", vastasi
Maurice; "sanon vain, että hänen on pysyteltävä hyvin piilossa".
"Kenen?" kysyi Dixmer.
"Maison-Rougen ritarin, helkkarissa! Kommuuni hakee häntä, ja sen ajokoirilla on hieno vainu."
"Kunpa hänet vain pidätettäisiin", sanoi Morand, "ennenkuin hän saa valmiiksi jonkin uuden yrityksen, joka onnistuu paremmin kuin viimeinen".
"Se ei missään tapauksessa koidu kuningattaren hyödyksi", sanoi Maurice.
"Miksi niin?" kysyi Morand.
"Koska kuningatar ei enää ole hänen kättensä ulottuvilla."
"Missä hän siis on?" kysyi Dixmer.
"Conciergeriessä", vastasi Maurice; "hänet siirrettiin sinne viime yönä".
Dixmer, Morand ja Geneviève päästivät huudahduksen, jota Maurice luuli yllätyksen aiheuttamaksi.
"Huomaatte niin ollen", jatkoi hän, "että kuningattaren ritarin on sanottava hyvästi suunnitelmillensa. Conciergerie on turvallisempi kuin Temple."
Morand ja Dixmer vaihtoivat silmäyksen, joka jäi Mauricelta huomaamatta.
"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän, "madame Dixmer kalpeni taas".
"Geneviève", sanoi Dixmer vaimolleen, "sinun on mentävä vuoteeseen, rakas lapsi, sinulla on tuskia".
Maurice ymmärsi, että hänelle tällä sanottiin hyvästi; hän suuteli
Genevièven kättä ja lähti.
Morand lähti ulos hänen kanssansa ja saattoi häntä aina vanhalle
Saint-Jacques-kadulle asti.
Siellä hän jätti hänet ja meni sanomaan pari sanaa eräälle palvelijalle, joka piteli valmiiksi satuloitua hevosta.
Maurice oli niin vaipunut mietteisiinsä, ettei ollut sanonut sanaakaan Morandille heidän yhdessä lähdettyään talosta eikä nytkään edes kysynyt, kuka tämä mies — oli ja mitä hevosella oli siinä tekemistä.
Hän kääntyi Fossès-Saint-Victor-kadulle ja pääsi sitten rantakadulle.
"Tämä on kummallista", sanoi hän itsekseen kävellessään. "Onko minun älyni tullut heikommaksi vai ovatko tapaukset tulleet niin vakaviksi, mutta kaikki tuntuu minusta suuremmalta, kuten näkisin mikroskoopin kautta."
Ja hiukan rauhoittaakseen Maurice paljasti päänsä, jotta illan tuulenhenkäys sitä vilvoittaisi, ja nojautui sillan kaidepuuta vastaan.