VII
Seuraava päivä
Kaunis auringonpaiste pilkisti vihreiden kaihtimien lävitse kullaten niiden kolmen ison ruusun lehdet, jotka puulaatikoissaan olivat Mauricen ikkunalla.
Nämä kukat, jotka olivat silmälle sitä arvokkaammat, kun niiden vuodenaika jo alkoi olla ohi, täyttivät tuoksullaan pienen kivipermantoisen ruokasalin, josta loisti puhtaus ja jossa säästeliäästi, mutta soreasti katetun pöydän ääressä istuivat Geneviève ja Maurice.
Ovi oli kiinni, sillä pöydällä oli kaikki, mitä ruokailijat tarvitsivat. He olivat tietenkin sanoneet toisillensa:
"Me olemme itse pöytäpalvelijoina."
Viereisessä huoneessa saattoi kuulla kotiapulaisen liikkuvan touhukkaana kuin Phaidran silmänpalvelija. Kesän viimeisten kauniiden päivien lämpö ja valo tunkeutui puoliavoimien sälekaihtimien raoista ja pani auringon hyväilemien ruusupensaiden lehdet kimaltelemaan kullan- ja smaragdin värisinä.
Geneviève pudotti lautaselleen sormissaan pitelemänsä kultaisen hedelmän ja uneksivana, hymyillen ainoastaan huulillaan, hänen suurten silmiensä katsellessa surumielisen kaihoovina, hän jäi istumaan vaiteliaana, velttona, tylsänä, vaikkakin rakkauden auringosta eloisana ja onnellisena, kuten nämä kauniit kukat taivaan auringosta.
Pian hänen silmänsä hakivat Mauricen silmät ja löysivätkin ne häneen kohdistettuina: hänkin katseli huumaantuneena ja uneksi.
Silloin hän laski pehmeän ja valkoisen käsivartensa nuoren miehen olkapäälle, joka vavahti; sitten hän nojasi siihen päänsä niin luottavasti ja vapaasti, että pelkkä rakkaus ei siihen kykene.
Geneviève katseli häntä puhumatta ja punastui katsellessaan.
Mauricen ei tarvinnut muuta kuin hieman taivuttaa päätänsä painaakseen huulensa rakastajattarensa puoliavonaisille huulille.
Hän taivutti päänsä; Geneviève kalpeni, ja hänen silmänsä sulkeutuivat kuin kukkasen terälehdet, joka peittää kupunsa valon säteiltä.
Täten he olivat uinuneina tuohon harvinaiseen onnellisuuteen, kun soittokellon terävä ääni sai heidät värähtämään.
He irtautuivat toinen toisestaan.
Kotiapulainen astui sisään ja sulki oven salaperäisenä.
"Siellä on kansalainen Lorin", sanoi hän.
"Ah, tuo rakas Lorin", sanoi Maurice; "menen lähettämään hänet pois.
Suo anteeksi, Geneviève."
Geneviève pysäytti hänet.
"Lähetätte ystävänne pois, Maurice", sanoi hän; "kelpo ystävän, joka on teitä lohduttanut, auttanut, tukenut? Ei, minä en tahdo karkoittaa sellaista ystävää talostanne enempää kuin sydämestännekään; astukoon hän sisään, Maurice, astukoon sisään!"
"Kuinka, sallitteko te…?" sanoi Maurice.
"Minä tahdon", sanoi Geneviève.
"Voi, te olette siis huomannut, etten minä rakasta teitä kylliksi", huudahti Maurice ihastuksissaan tästä hienotunteisuudesta, "ja teitä olisi palvottava".
Geneviève tarjosi nuorelle miehelle punastuvan otsansa; Maurice avasi oven, ja sisään astui Lorin, kauniina kuin päivä puolimyskikeikarin puvussaan. Huomatessaan Genevièven hän hämmästyi, minkä jälkeen seurasi kunnioittava tervehdys.
"Tule, Lorin, tule", sanoi Maurice, "ja katsele rouvaa. Sinut on syösty valtaistuimeltasi, Lorin: nyt on olemassa eräs, jonka asetan sinun edellesi. Olisin antanut henkeni sinun puolestasi; hänen vuoksensa, siinä ei sinulle ole mitään uutta, Lorin, hänen vuoksensa olen antanut kunniani."
"Madame", sanoi Lorin vakavana, mikä todisti hänen olevan syvästi liikutetun, "minä koetan rakastaa Mauricea enemmän kuin te, jotta hän ei kokonaan lakkaisi rakastamasta minua".
"Istukaa, hyvä herra", sanoi Geneviève hymyillen.
"Niin, istu", sanoi Maurice, joka oikealla kädellään puristi ystävänsä ja vasemmalla rakastajattarensa kättä; täten hänen sydämensä täytti koko se onni, mitä ihminen voi maan päällä tavoitella.
"Sinä et siis enää tahdo kuolla? Sinä et enää halua antaa tappaa itseäsi?"
"Kuinka niin?" kysyi Geneviève.
"Voi, hyvä Jumala", sanoi Lorin, "miten epävakainen eläin ihminen on, ja kuinka oikeassa filosofit ovatkaan halveksiessaan hänen kevytmielisyyttänsä. Tuossa on yksi, uskotteko sen, madame, joka eilen illalla tahtoi hypätä veteen, joka selitti, ettei tässä maailmassa enää ollut hänelle mahdollista löytää onnea; ja nyt minä löydän hänet tänä aamuna hilpeänä, iloisena, hymy huulillaan, onni otsallaan, elämä sydämessään, hyvin katetun pöydän ääressä; tosin hän ei syö, mutta se ei todista hänen olevan sen vähemmän onnellisen."
"Kuinka", sanoi Geneviève, "tahtoiko hän tehdä kaiken tuon?"
"Kaiken sen, ja vielä paljon muutakin; minä kerron sen teille myöhemmin; mutta tällä haavaa minulla on kova nälkä; se on Mauricen vika, sillä hän pani minut juoksemaan Saint-Jacques-kaupunginosan pitkin ja poikin eilen illalla. Sallikaa minun hyökätä teidän aamiaisenne kimppuun, johon ette kumpainenkaan ole koskenutkaan."
"Hän on tosiaan oikeassa!" huudahti Maurice iloisena kuin lapsi; "syökäämme aamiaista. Minä en ole syönyt, ettekä tekään, Geneviève."
Hän tarkasti Lorinin katsetta mainitessaan tämän nimen; mutta Lorinin kasvot eivät värähtäneetkään.
"Kas, sinä olet siis arvannut, että se on hän?" kysyi Maurice.
"Totta helkkarissa!" vastasi Lorin leikaten itselleen ison viipaleen punaisen ja valkoisen kirjavaa kinkkua.
"Minulla on myöskin nälkä", sanoi Geneviève ojentaen lautasensa.
"Lorin", sanoi Maurice, "minä olin eilen illalla sairas".
"Sinä olit enemmän kuin sairas, sinä olit hullu."
"No niin, minä luulen, että sinä olet sen sijaan kipeä tänä aamuna."
"Kuinka niin?"
"Sinä et ole vielä sepittänyt runoja."
"Ajattelin juuri niitä tehdä.
"Seurassa kun sulotarten,
Phoibos lyyraa soittelee,
lyyran hukkaa matkan varteen,
Venusta jos seurailee."
"Hyvä! Onhan siinä nelisäkeinen runo siinäkin", sanoi Maurice nauraen.
"Ja sinun on tyydyttävä siihen, koska meidän on ryhdyttävä keskustelemaan vähemmän hauskoista asioista."
"Mitä nyt taas on tapahtunut?" kysyi Maurice levottomana.
"Minä olen ensi kerralla vartiossa Conciergerien vankilassa."
"Conciergeriessä!" sanoi Geneviève; "kuningatarta vartioimassa?"
"Kuningatarta… luulenpa niin, madame."
Geneviève kalpeni; Maurice rypisti kulmiaan ja antoi Lorinille merkin.
Tämä leikkasi itselleen uuden viipaleen kinkkua, kahta vertaa suuremman kuin edellisen.
Kuningatar oli todella viety Conciergerien vankilaan, jonne nyt aiomme seurata häntä.