VIII
Conciergerien vankila
Change-sillan ja Fleurs-rantakadun kulmassa kohoavat Ludvig Pyhän vanhan palatsin jäännökset. Ennen muita nimitettiin tätä Palatsiksi, kuten Roomaa sanottiin Kaupungiksi, ja se on yhä säilyttänyt tämän ylhäisen nimensä, vaikka ainoat kuninkaat, jotka siinä asuvat, ovat kirjureita, tuomareita ja riitapuolia.
Tämä oikeuspalatsi on suuri ja synkkä rakennus, joka herättää enemmän pelkoa kuin rakkautta ankaraa oikeuden jumalatarta kohtaan. Siellä näkee ihmiskoston kaikki välineet ja tunnusmerkit koottuina ahtaaseen tilaan. Täällä ovat salit, joissa syytetyt säilytetään; tuonnempana salit, joissa heidät, tuomitaan; alempana komerot, jonne heidät teljetään tuomittua; ovella on pieni aukio, jossa heidät merkitään punaisella, häpeällisellä raudalla; sadanviidenkymmenen askelen päässä edellisestä on toinen suurempi aukio, jossa heidät tapetaan, toisin sanoen Grève-tori, jossa saatetaan päätökseen se, mitä palatsissa on pantu alulle.
Oikeudella on, kuten huomataan, kaikki käsillä.
Koko tämä rakennusryhmä, jonka surulliset, harmaat, pienillä ristikkoikkunoilla varustetut osat liittyvät toinen toiseensa, jonka ammottavat holvikaaret muistuttavat Lunettes-rantakadun varrella olevia ristikko-ikkunaisia luolia, on Conciergerie.
Tässä vankilassa on komeroita, joita Seinen vesi kostuttaa mustalla liejullaan; siinä on salaperäisiä uloskäytäviä, jotka muinoin johtivat virtaan ne uhrit, jotka tahdottiin saada häviämään.
Vuonna 1793 oli Conciergerie, mestauslavan väsymätön muonanhankkija, täpösen täynnä vankeja, joista yhdessä tunnissa tehtiin kuolemaantuomittuja. Tällä aikakaudella oli Ludvig Pyhän vanha vankila todellakin kuoleman majatalo.
Porttien holvikaarien alla kiikkui öisin punainen lyhty, tämän tuskien paikan kaamea merkki.
Sen päivän edellisenä iltana, jolloin Maurice, Lorin ja Geneviève söivät yhdessä aamiaista, oli kumea jyrinä tärisyttänyt rantakadun kivitystä ja vankilan ikkunoita; sitten oli jyrinä lakannut tultuaan suippokaarisen portin kohdalle; santarmit olivat kolkuttaneet porttia sapeliensa kahvoilla, tämä portti oli avautunut, ajoneuvot olivat ajaneet pihaan, ja kun ovi oli kääntynyt kiinni saranoillaan, kun salvat olivat kitisseet, oli nainen noussut vaunuista.
Heti nielaisi hänet ammollaan auki oleva ovi. Kolme neljä uteliasta päätä, jotka olivat lähestyneet tarkastaakseen vankia ja ilmestyneet puolivarjoon, sukelsi taas pimeyteen; sitten kuului muutama epähieno naurunremahdus ja muutamia karkeita jäähyväisiä, joita vaihtavat miehet poistuivat näkymättä, vaikka heidän puheensa kuuluikin.
Nainen, joka oli tällä tavoin tuotu, oli jäänyt ensimmäisen pikkuportin sisäpuolelle santarmien kanssa; hän huomasi täytyvän astua sisään toisesta, mutta unohti, että mennessä pikkuportista on samalla kertaa nostettava jalkaa ja taivutettava päätä, sillä alhaalla on kynnys ja ylhäällä kamana.
Vanki, joka varmaankaan ei vielä ollut hyvin tottunut vankiloiden rakenteeseen, vaikka olikin asunut niissä jo kauvan, unohti taivuttaa päätänsä ja löi otsansa rajusti rautatankoon.
"Sattuiko kipeästi, kansatar?" kysyi eräs santarmeista.
"Mikään ei tee minuun enää nykyään kipeätä", vastasi hän rauhallisesti.
Ja hän astui ovesta päästämättä valitusta, vaikka silmäkulmien yläpuolella näkyi melkein verinen jälki, jonka rautatangon kosketus oli aikaansaanut.
Pian tuli näkyviin vankilanpäällikön nojatuoli, joka herätti vankien silmissä enemmän kunnioitusta kuin kuninkaan valtaistuin hovimiesten silmissä, sillä vankilanpäällikkö on armonosoitusten jakelija; kaikki armonosoitukset ovat vangille tärkeät; usein muuttaa pienikin suosionosoitus hänen synkän taivaansa valoisaksi.
Asetuttuaan istumaan nojatuoliinsa ei vankilanpäällikkö Richard oman tärkeytensä tunnossa ollut siitä noussut huolimatta rautaristikkojen äänistä ja ajoneuvojen jyrinästä, jotka ilmoittivat hänelle uuden vieraan; vankilanpäällikkö Richard otti nuuskaa, katsahti vankiin, avasi hyvin suuren vankiluettelon ja kastoi kynän pieneen mustapuiseen mustepulloon, jonka musteessa, vaikka se olikin reunoilta kovettunutta, keskellä vielä oli kosteata sakkaa, kuten tulivuoren aukon keskellä aina on hiukan sulaa ainetta.
"Kansalainen vankilanpäällikkö", sanoi saattovartion päällikkö, "laita meille ote vankiluettelosta ja vilkkaasti, sillä meitä odotetaan kärsimättömästi Kommuunissa".
"No, se ei kauvan kestä", sanoi vankilanpäällikkö kaataen mustepulloonsa muutamia viinitippoja, jotka olivat jääneet lasin pohjaan; "minun käteni on sitä varten tehty, Luojan kiitos! Nimesi ja etunimesi, kansatar?"
Ja kostuttaen kynänsä tilapäiseen musteeseen, hän valmistautui kirjoittamaan alapäähän sivua, jonka seitsemän kahdeksasosaa jo oli täyteen kirjoitettu, uuden tulokkaan henkilötiedot; sillä aikaa kun kansatar Richard, hyväntahtoisen näköinen vaimo, seisten hänen tuolinsa takana, tarkasteli melkein kunnioittavan hämmästyneenä tätä hänen miehensä kuulustelemaa naista, joka näytti samalla haavaa niin surulliselta, niin jalolta ja niin rohkealta.
"Marie Antoinette Johanna Josefa, Lothringin herttuatar", vastasi vanki,
"Itävallan arkkiherttuatar, Ranskan kuningatar".
"Ranskan kuningatar?" toisti vankilanpäällikkö nousten hämmästyneenä seisomaan tuolinsa käsinojan varaan.
"Ranskan kuningatar", toisti vanki samalla äänensävyllä. "Toisin sanoen
Capetin leski", sanoi saattovartion päällikkö.
"Kumpi näistä kahdesta nimestä on minun kirjoitettava? kysyi vankilanpäällikkö.
"Kumman vain haluat, kunhan kirjoitat nopeasti", sanoi saattovartion päällikkö.
Vankilanpäällikkö painui istumaan nojatuoliinsa, ja hiukan vapisevin käsin hän kirjoitti luetteloonsa ne etunimet, sen nimen ja sen arvon, jonka vanki oli ilmoittanut; tämän kirjoituksen muste näyttää vielä tänä päivänä punertavalta luettelossa, jonka arvokkaimman osan lehtiä vallankumousajan vankilan rotat ovat nakerrelleet.
Richardin vaimo seisoi yhä miehensä nojatuolin takana; kuitenkin oli uskonnollisen säälin tunne pannut hänet ristimään kätensä.
"Ikänne?" jatkoi vankilanpäällikkö.
"Kolmekymmentäseitsemän vuotta ja yhdeksän kuukautta", vastasi kuningatar.
Richard ryhtyi uudelleen kirjoittamaan, selosti sitten tarkalleen tuntomerkit ja teki viimein erikoismuistutukset ja merkinnät.
"Hyvä", sanoi hän, "valmis on".
"Minne vanki viedään?" kysyi saattovartion päällikkö. Richard otti toisen annoksen nuuskaa ja katsahti vaimoansa.
"Herrainen aika!" sanoi tämä, "meille ei ole etukäteen ilmoitettu, joten emme tiedä ensinkään…"
"Hae!" sanoi santarmikorpraali.
"Onhan neuvoston huone", virkkoi vaimo.
"Hm, se on kovin suuri", mutisi Richard.
"Sitä parempi! Jos se on suuri, voi siihen helpommin asettaa vartiomiehet."
"Olkoon neuvoston huone", sanoi Richard; "mutta siinä ei tällä hetkellä voi asua, koska siinä ei ole vuodetta".
"Se on totta", vastasi vaimo, "sitä minä en ajatellut".
"Pyh!" sanoi muuan santarmeista, "laitetaan sinne vuode huomenna, ja huomenhan tulee pian".
"Sitäpaitsi voi kansatar viettää tämän yön meidän huoneessamme; eikö niin, hyvä mieheni?" sanoi Richardin vaimo.
"No niin, entä me sitten?" sanoi vankilanpäällikkö.
"Me emme mene maata; kuten kansalainen santarmi sanoi, on yksi yö pian vietetty".
"Saattakaa siis kansatar minun huoneeseeni", sanoi Richard.
"Sillä välin te laitatte valmiiksi meidän kuittimme, eikö niin?"
"Löydätte sen tullessanne takaisin."
Richardin vaimo otti kynttilän, joka paloi pöydällä, ja lähti ensimmäisenä.
Marie Antoinette seurasi häntä sanomatta sanaakaan, rauhallisena ja kalpeana kuin aina; kaksi ovenvartijaa, joille Richardin vaimo antoi merkin, astui jäljessä. Kuningattarelle osoitettiin vuode, johon Richardin vaimo kiirehti laittamaan puhtaat lakanat. Ovenvartijat asettuivat oville; sitten ovi suljettiin kaksinkertaiseen lukkoon, ja Marie Antoinette jäi yksin.
Miten hän tämän yön vietti, sitä ei kukaan tiedä, koska hän oli kahdenkesken Jumalan kanssa.
Vasta seuraavana aamuna kuningatar saatettiin neuvoston huoneeseen, joka oli pitkän nelikulmion muotoinen ja jonka ovesta tullaan Conciergerien käytävään. Se oli pitkin pituuttaan jaettu kahtia väliseinällä, joka ei ulottunut kattoon asti.
Toinen osasto oli vartiomiesten huone.
Toinen oli kuningatarta varten.
Kumpaakin kammiota valaisi yksi, paksulla rautaristikolla varustettu ikkuna.
Oven sijasta oli varjostin erottamassa kuningattaren vartijoistaan, ja se sulki keskellä olevan aukon.
Koko huoneen lattia oli laskettu syrjilleen asetetuista tiiliskivistä.
Seiniä olivat muinoin koristaneet kullatusta puusta tehdyt kehykset, joista vielä riippui liljakuvioiset seinäpaperien riekaleet.
Vuode, joka oli asetettu vastapäätä ikkunaa, ja tuoli ikkunan vieressä, siinä koko kuninkaallisen vankilan kalustus.
Astuessaan sisään pyysi kuningatar, että hänelle tuotaisiin hänen kirjansa ja käsityönsä.
Hänelle tuotiin Englannin vallankumoukset, jonka hän oli aloittanut
Templessä, Nuoren Anacharsiksen matka sekä kirjo-ompeluksensa.
Santarmit asettuivat puolestaan asumaan viereiseen osastoon. Historia on säilyttänyt heidän nimensä, kuten niiden halvimpienkin henkilöiden nimet, jotka kohtalo liittää suuriin onnettomuuksiin; heihin heijastuu välähdys sitä valoa, jonka räjähtävä ruuti synnyttää murskatessaan kuninkaiden valtaistuimet tai kuninkaat itsensä.
Heidän nimensä olivat Duchesne ja Gilbert.
Kommuuni oli määrännyt nämä kaksi miestä, jotka se tunsi hyviksi isänmaanystäviksi, ja heidän oli jäätävä alituisiksi vartiomiehiksi kammioonsa aina Marie Antoinetten tuomion langettamiseen saakka: tällä tavoin toivottiin voitavan välttää sellaisen palveluksen melkein välttämätön epäsäännöllisyys, joka vaihtuu useita kertoja päivässä, ja heidät oli tehty hirveässä määrässä vastuunalaisiksi.
Tänä päivänä sai kuningatar näiden molempien miesten keskustelusta, jonka jokaisen sanan hän kuuli, ellei erikoinen syy pakottanut heitä hiljentämään ääntään, tiedon tästä toimenpiteestä; hän tuli siitä samalla kertaa sekä iloiseksi että levottomaksi; sillä, joskin hän toiselta puolen myönsi näiden miesten olevan hyvin luotettavia, koskapa heidät oli valittu niin monesta tarjolla olevasta, hän toiselta puolen ajatteli ystäviensä keksivän useampia tilaisuuksia lahjoa kaksi tunnettua, alituista vartijaa, kuin sata tuntematonta, jotka sattuma määräsi ja jotka odottamatta tulivat hänen luoksensa yhdeksi ainoaksi päiväksi.
Ensimmäisenä yönä oli toinen santarmeista tapansa mukaan tupakoinut ennen maatapanoaan; tupakansavu tunki väliseinän aukoista ja tuli piirittämään kuningatarparkaa, jonka herkkyyttä onnettomuus oli kiihoittanut sen sijaan, että se olisi sitä tylsyttänyt.
Pian hän tunsi savun ja kuvotusta; hänen päätänsä ahdisti painostava tukehtuminen; mutta uskollisena lannistumattomalle ylpeydelleen hän ei valittanut ensinkään.
Valvoessaan tuskaisena ja kenenkään häiritsemättä yön hiljaisuutta, hän luuli kuulevansa jonkinlaista vaikerrusta, joka tuli ulkoapäin; tämä vaikerrus oli surullinen ja pitkällinen, siinä oli jotakin turmiotatietävää ja läpitunkevaa kuin tuulen ulvonnassa aukeissa käytävissä, kun myrsky lainaa ihmisäänen antaakseen eloa luonnonvoimien intohimoille.
Pian hän huomasi tämän äänen, joka ensin oli saanut hänet vapisemaan, tämän tuskallisen ja hellittämättömän äänen olevan rantakadulla ulvovan koiran surullista valitusta. Hän ajatteli heti Black-parkaansa, jota hän ei ollut muistanut sillä hetkellä kun lähti Templestä ja jonka äänen hän luuli tuntevansa. Tosiaankin oli koiraparka, joka liiallisella valppaudellaan oli saattanut emäntänsä turmioon, lähtenyt alas hänen perässään, seurannut ajopelejä aina Conciergerien ristikoille saakka; se oli lähtenyt loitommalle vain siksi, että portin kaksinkertainen rautaterä oli sulkeutuessaan ollut vähällä leikata sen kahtia.
Mutta pian oli eläinparka palannut ja ymmärrettyään emäntänsä olevan suljettuna tähän suureen kivihautaan se huusi häntä ulvoen avukseen ja odotti hyväilevää vastausta kymmenen askelen päässä vartiomiehestä.
Kuningatar vastasi huokaamalla, mikä sai hänen vartijansa heristämään korviansa.
Mutta kun tämä huokaus oli ainoa ja kun mitään muuta ääntä ei enää kuulunut Marie Antoinetten huoneesta, tulivat hänen vartijansa pian taas levollisiksi ja vaipuivat horrostilaansa.
Seuraavana päivänä aamun valjetessa oli kuningatar noussut makuulta ja pukeutunut. Istuen ristikkoikkunan ääressä, jonka rautatankojen heikentämä, sinertävä valo lankesi hänen laihtuneille käsilleen, hän näytti lukevan, mutta hänen ajatuksensa oli hyvin kaukana kirjasta.
Santarmi Gilbert avasi varjostimen puoleksi ja katseli häntä ääneti. Marie Antoinette kuuli huonekalun kahinan sen taittuessa kokoon ja hipaistessa permantoa, mutta hän ei kohottanut edes päätänsä.
Hän istui sellaisessa asennossa, että santarmit saattoivat nähdä hänen päänsä, joka kylpi kokonaan tässä aamuvalossa.
Santarmi Gilbert antoi toverilleen merkin tulla katsomaan hänen kanssaan aukosta.
Duchesne astui hänen viereensä.
"Katsopas", sanoi Gilbert hiljaa, "kuinka kalpea hän on: sehän on hirveätä. Hänen punareunaiset silmänsä todistavat hänen kärsivän; voisi sanoa hänen itkeneen."
"Tiedäthän hyvin", sanoi Duchesne, "ettei Capetin leski koskaan itke; hän on liian ylpeä siihen".
"Siinä tapauksessa se todistaa hänen olevan sairaan", sanoi Gilbert.
Sitten hän kysyi korottaen äänensä:
"Sanohan, kansatar Capet, oletko sinä sairas?"
Kuningatar nosti silmänsä hitaasti ja hänen katseensa kohdistui kirkkaana ja kysyvänä näihin molempiin miehiin.
"Minulleko te puhutte, hyvät herrat?" sanoi hän hyvin lempeällä äänellä, sillä hän oli luullut huomanneensa myötätunnon vivahduksen sen miehen äänenpainossa, joka oli puhutellut häntä.
"Niin, kansatar, sinulle", virkkoi Gilbert, "ja me kysymme sinulta, oletko sairas".
"Miksi niin?"
"Koska sinun silmäsi ovat hyvin punaiset."
"Ja kun olet samalla kertaa hyvin kalpea", lisäsi Duchesne.
"Kiitos, hyvät herrat. En, minä en ole ensinkään sairas; olen vain kärsinyt kovasti tänä yönä."
"Ah niin, sinulla on surusi."
"Ei, hyvät herrat, koska suruni ovat aina samat ja uskonto on opettanut minua laskemaan ne ristin juureen, eivät suruni aiheuta minulle toisena päivänä enemmän kärsimyksiä kuin toisenakaan; ei, olen sairas, koska en ole paljon nukkunut tänä yönä."
"Niin, uusi asunto, vuoteen vaihto", sanoi Duchesne.
"Ja eihän asunto ole kaunis", lisäsi Gilbert.
"Ei se ole sekään, hyvät herrat", sanoi kuningatar pudistaen päätänsä.
"Ruma tai kaunis, asuntoni on minulle yhdentekevä."
"Mikä se sitten on?"
"Mikäkö se on?"
"Niin."
"Pyydän teiltä anteeksi, että sanon sen teille; mutta minua on kovasti vaivannut tuo tupakan tuoksu, jota herra puhaltaa vielä tällä hetkellä."
Gilbert tupakoi tosiaankin, mikä muuten oli hänen tavallisin toimituksensa.
"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän aivan ymmällään sen sävyisyyden vuoksi, jota kuningatar käytti puhuessaan. "Sekö se on? Miksi et sanonut sitä, kansatar?"
"Koska en luullut itselläni olevan oikeutta häiritä teidän tapojanne, hyvä herra."
"Hyvä on, sinua ei enää vaivata, en minä ainakaan", sanoi Gilbert heittäen pois piippunsa, joka särkyi lattialle; "sillä minä en polta tämän jälkeen".
Ja hän kääntyi vieden toverinsa mukanaan ja sulkien varjostimen.
"Mahdollista on, että hänen päänsä pannaan poikki, mutta se on kansakunnan asia se; mutta mitä varten häntä kiusattaisiin, tätä naista? Me olemme sotilaita emmekä pyöveleitä kuten Simon."
"Mitä sinä nyt teit, toveri, oli hiukan aristokraatin tapaista", sanoi
Duchesne pudistaen päätänsä.
"Mitä sinä sanot aristokraatin tapaiseksi? Sano, selitähän minulle hiukan tuota seikkaa."
"Minä sanon aristokraatin tapaiseksi kaikkea sitä, mikä kiusaa kansakuntaa ja tuottaa mielihyvää sen vihollisille."
"Sinun mielestäsi minä siis", sanoi Gilbert, "kiusaan kansakuntaa, koska en enää aio savustaa Capetin leskeä? Mitä hulluja, minä näetkös", jatkoi tuo kelpo mies, "minä muistan isänmaalle tekemäni valan ja korpraalin toimintaohjeet, siinä kaikki. Ja toimintaohjeeni minä muistan ulkoa: Olla laskematta vankia karkuun, olla laskematta ketään hänen luokseen, estää kaikki kirjeenvaihto, jonka hän tahtoisi panna alulle tai ylläpitää, ja kuolla vartiopaikalleni. Siinä kaikki, mitä olen luvannut ja sen minä pidän. Eläköön kansa!"
"Mitä minä sinulle sanon", virkkoi Duchesne, "sitä en sano siksi, että minä sitä paheksuisin, päinvastoin; mutta minusta olisi ikävää, että saattaisit itsesi huonoon huutoon".
"Hiljaa! Joku tulee."
Kuningattarelta ei ollut sanakaan päässyt kuulematta tästä keskustelusta, vaikka se tapahtuikin hiljaisella äänellä. Vankeus tekee aistien tarkkuuden kaksinkertaiseksi.
Ääni, joka oli vetänyt molempien vartijoiden huomion puoleensa, lähti useasta henkilöstä, jotka lähestyivät ovea.
Ovi avautui.
Kaksi kaupunginvirkamiestä astui sisään vankilanpäällikön ja muutamien ovenvartijoiden saattamina.
"No, missä vanki on?" kysyivät he.
"Hän on tuolla", vastasivat molemmat santarmit.
"Millainen kamari hänellä on?"
"Katsokaa."
Ja Gilbert meni kolkuttamaan varjostinta.
"Mitä te tahdotte?" kysyi kuningatar.
"Kommuuni tulee käynnille, kansatar Capet."
"Tuo mies on hyvä", ajatteli Marie Antoinette, "ja jos minun ystäväni vain tahtovat…"
"Hyvä on, hyvä on", sanoivat kaupunginvirkamiehet sysäten syrjään Gilbertin ja astuen kuningattaren luo; "niin paljon muodollisuuksia ei tarvita".
Kuningatar ei kohottanut päätänsä yhtään, ja hänen liikkumattomuudestaan olisi saattanut luulla, ettei hän ollut kuullut eikä nähnyt, mitä juuri oli tapahtunut, ja että hän luuli yhä olevansa yksin.
Kommuunin valtuusmiehet tarkastelivat uteliaina huoneen kaikki yksityiskohdat, tutkivat seinäpaneelin, vuoteen, naisten pihalle avautuvan ikkunan ristikkoraudat, ja kehoitettuaan santarmeja suorittamaan valvontansa mahdollisimman tarkasti he lähtivät ulos sanomatta sanaakaan Marie Antoinettelle ja tämän näyttämättä huomanneen heidän läsnäoloansa.