XIII
Orvokkivihko
Kuten saattaa aavistaa, ei rauha voinut kauvan viipyä siinä onnenmajassa, jossa Geneviève ja Maurice asuivat.
Rajuilmassa, joka päästää tuulen ja salaman kahleistaan, huojuu kyyhkysenpesäkin siinä puussa, joka sen kätkee.
Geneviève joutui kauhusta toisen kauhun valtaan; hän ei enää pelännyt
Maison-Rougen puolesta, hän vapisi Mauricen vuoksi.
Hän tunsi miehensä kyllin hyvin tietääkseen, että hän oli pelastunut sillä hetkellä, jolloin oli kadonnut; varmana hänen pelastumisestaan hän nyt pelkäsi itsensä puolesta.
Hän ei rohjennut uskoa tuskiaan tuon ajan rohkeimmallekaan miehelle, jolloin kukaan ei pelännyt; mutta ne näyttäytyivät ilmeisinä hänen punaisissa silmissään ja hänen kalpeilla huulillaan.
Eräänä päivänä astui Maurice hiljaa sisään ilman että Geneviève, joka oli vajonnut syvälle haaveisiinsa, kuuli hänen tulevan. Maurice pysähtyi kynnykselle ja näki Genevièven istuvan liikkumattomana, tuijottaen eteensä, kädet raukeina polvilla, pää mietteisiin painuneena rinnalle.
Hän katseli häntä hetken syvästi surumielisenä; sillä kaikki mitä nuoren naisen sydämessä tapahtui, paljastui hänelle kuin hän olisi saattanut lukea sen viimeistäkin ajatusta myöten.
Sitten hän sanoi astuen askelen häntä kohti:
"Ette rakasta enää Ranskaa, Geneviève, myöntäkää se minulle. Te pakenette sen pelkkää ilmaakin ja lähestytte ikkunaakin vastenmielisesti."
"Voi", sanoi Geneviève, "minä tiedän hyvin, etten voi peittää ajatustani teiltä; olette arvannut oikein. Maurice".
"Se on kuitenkin kaunis maa", sanoi nuori mies, "elämä on nykyään arvokasta ja hyvin täyteläistä: tämä vallankumousoikeuden, kerhojen, salaliittojen pauhaava toimeliaisuus tekee kotilieden ääressä vietetyt hetket erittäin suloisiksi. Rakastetaan niin kiihkeästi, koska kotiin palatessa pelätään, ettei huomenna enää saateta rakastaa, koska huomenna on lakattu elämästä."
Geneviève ravisti päätään.
"Kiittämätön maa niille, jotka sitä palvelevat!" sanoi hän.
"Kuinka niin?"
"Niin, ettekö te, joka olette niin paljon tehnyt sen vapauden hyväksi, ole puoleksi epäilyksenalainen?"
"Mutta te, rakas Geneviève", sanoi Maurice luoden häneen rakkaudesta juopuneen katseen, "te, tämän vapauden vannoutunut vihollinen, te, joka olette toiminut niin paljon sitä vastaan, te nukutte rauhassa ja loukkaamattomana tasavaltalaisen katon alla; on olemassa valopuoliakin, jotka korvaavat toiset, kuten näette".
"Niin", sanoi Geneviève, "niin, mutta sitä ei kestä kauvan, sillä se, mikä on väärin, ei voi kestää".
"Mitä te sillä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, etten minä, toisin sanoen aristokraatti, minä, joka salakavalasti haaveilen teidän puolueenne tappiosta ja teidän aatteittenne perikadosta, minä, joka teidän talossannekin vielä vehkeilen vanhan hallitusmuodon puolesta, minä, joka kiinnijoutuneena saatan teidät kuolemaan ja häpeään, ainakin teidän mielipiteenne mukaan; minä, Maurice, en voi jäädä tänne talon pahaksi hengettäreksi; minä en tahdo viedä teitä mukanani mestauslavalle".
"Ja minne te menette, Geneviève?"
"Minnekö minä menen? Jonakin päivänä, jolloin te olette ulkona,
Maurice, minä menen itse ilmiantamaan itseni sanomatta, mistä tulen."
"Voi!" huudahti Maurice, jonka sydänjuuriin nämä sanat iskivät, "kiittämättömyyttä, nytkö jo?"
"Ei", vastasi nuori nainen kietoen kätensä Mauricen kaulaan; "ei, ystäväni, rakkaudesta, kaikkein uskollisimmasta rakkaudesta, vannon sen teille! En ole tahtonut veljeäni vangittavan ja tapettavan kapinallisena; en tahdo, että minun rakastajani vangittaisiin ja tapettaisiin petturina!"
"Te aiotte tehdä tuon, Geneviève?" huudahti Maurice.
"Niin totta kuin Jumala on taivaassa!" vastasi nuori nainen.
"Sitäpaitsi ei pelkääminen vielä ole mitään, minä tunnen katumusta."
Ja hän taivutti päänsä, kuin olisivat katumuksen tunteet olleet liian raskaita kantaa.
"Voi, Geneviève!" sanoi Maurice.
"Ymmärrätte hyvin, mitä minä sanon, ja etenkin, mitä minä tunnen, Maurice", jatkoi Geneviève, "sillä tekin tunnette katumusta… Te tiedätte, Maurice, että minä annoin itseni kuulumatta itselleni; että te olette ottanut minut, vaikkei minulla ollut oikeutta antautua."
"Riittää!" sanoi Maurice, "riittää!"
Hänen otsansa rypistyi, ja hänen niin puhtaissa silmissään loisti synkkä päätös.
"Näytän teille, Geneviève", jatkoi nuori mies, "että rakastan teitä yksinomaan. Annan teille todisteen, ettei mikään uhraus ole rakkaudelleni liian suuri. Te vihaatte Ranskaa, no niin, hyvä on, me lähdemme maasta."
Geneviève liitti kätensä yhteen ja katseli rakastajaansa intomielisen ihailevin ilmein.
"Ettekö petä minua, Maurice?" sopersi hän.
"Milloin olen minä pettänyt teitä?" kysyi Maurice; "sinäkö päivänä, jolloin tein itseni kunniattomaksi voittaakseni teidät?"
Geneviève painoi huulensa Mauricen huulille ja jäi niin sanoaksemme riippumaan rakastajansa kaulasta.
"Niin, sinä olet oikeassa, Maurice", sanoi hän, "ja minä olen erehtynyt. Se, mitä minä tunnen, ei olekaan enää katumusta; se on ehkä sieluni alennustilaa: mutta sinä ainakin ymmärrät sen, minä rakastan sinua liiaksi, jotta pelkäisin muuta kuin menettäväni sinut! Lähtekäämme hyvin kauaksi, hyvä ystävä: menkäämme sinne, mistä kukaan ei voi meitä saavuttaa."
"Oi, kiitos!" sanoi Maurice suunniltaan ilosta.
"Mutta millä tavoin pakenemme?" kysyi Geneviève vapisten tätä kauheata ajatusta. "Nykyään ei helposti päästä pakenemaan syyskuun 2:n päivän murhaajien tikarilta tai tammikuun 21:n päivän pyövelin kirveeltä."
"Geneviève!" sanoi Maurice, "Jumala meitä suojelee. Kuule, eräs hyvä työ, jonka tahdoin tehdä mainitsemasi syyskuun 2:n päivän johdosta, tuottaa palkan tänään. Halusin pelastaa erään köyhän papin, joka oli opiskellut yhdessä minun kanssani. Menin tapaamaan Dantonia, ja hänen pyynnöstään allekirjoitti yhteishyvänvaliokunta passin tälle onnettomalle ja hänen sisarelleen. Tämän passin antoi minulle Danton; mutta sen sijaan, että onneton pappi olisi tullut hakemaan sen minun luotani, kuten olin hänelle sanonut, hän sulkeutuikin Karmeliittiluostariin: siellä hän kuoli."
"Entä passi?" sanoi Geneviève.
"Se on minulla yhä. Se on tällä hetkellä miljoonan arvoinen. Se on enemmänkin arvoinen, Geneviève, se on henkemme, onnemme arvoinen!"
"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti nuori nainen, "ylistetty olkoon Sinun nimesi!"
"Nyt on minun omaisuuteni, kuten tiedät, eräässä maatilassa, jota hoitaa muuan perheen vanha palkollinen, puhdas isänmaanystävä, uskollinen sielu, johon voimme luottaa. Hän lähettää minulle tulot, minne vain haluan. Matkustaessamme Boulogneen, poikkeamme hänen luoksensa."
"Missä hän siis asuu?"
"Lähellä Abbevilleä."
"Milloin lähdemme, Maurice?"
"Tunnin kuluttua."
"Ihmisten ei tule tietää meidän lähdöstämme."
"Ei kukaan saa siitä tietää! Juoksen Lorinin luokse; hänellä on kääsit, mutta ei hevosta; minulla on hevonen, mutta ei ajopelejä; lähdemme heti palattuani. Jää sinä tänne, Geneviève, ja valmista kaikki tätä lähtöä varten. Me emme tarvitse paljon matkatavaroita: ostamme sen, mitä meiltä puuttuu, Englannista. Annan Scævolalle tehtävän, joka saattaa hänet loitolle. Lorin selittää hänelle tänä iltana meidän lähtömme: ja tänä iltana me olemme jo kaukana."
"Mutta jos meidät pidätetään tiellä?"
"Eikö meillä ole passiamme? Menemme Hubertin luokse, se on tämän tilanhoitajan nimi. Hubert on Abbevillen kaupunginvaltuuston jäsen; Abbevillestä Boulogneen hän saattaa ja suojelee meitä. Boulognessa me ostamme tai vuokraamme purjeveneen. Sitäpaitsi voin mennä valiokunnan luo ja panna heidät antamaan minulle tehtävän Abbevillessä. Mutta ei, ei mitään petkutuksia, eihän, Geneviève? Saavuttakaamme onnemme henkemme kaupalla!"
"Niin, niin, hyvä ystävä, ja me onnistumme! Mutta miten paljon sinä oletkaan käyttänyt hajuvesiä tänä aamuna, hyvä ystävä!" sanoi nuori nainen kätkien kasvonsa Mauricen rintaan.
"Se on totta! Olin ostanut vihon orvokkeja sinua varten tänä aamuna mennessäni Égalité-palatsin ohitse; mutta astuessani sisään tänne ja nähdessäni sinut niin surullisena, en ajatellut muuta kuin kysyä sinulta tämän surusi syytä."
"Oi, anna se minulle, annan sen takaisin."
Geneviève hengitti sisäänsä kukkavihon tuoksua niin kiihkeästi, kuin hermostuneet henkilöt melkein aina rakastavat hajuvesiä.
Yhtäkkiä hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.
"Mikä sinun on?" kysyi Maurice.
"Héloise parka!" mutisi Geneviève.
"Ah, niin", sanoi Maurice huokaisten. "Mutta ajatelkaamme itseämme, rakas ystävä, ja jättäkäämme kuolleet, olkoot mitä puoluetta hyvänsä, nukkumaan hautaan, jonka heidän uskollisuutensa on kaivanut. Hyvästi! Minä lähden."
"Palaa oikein pian!"
"Tulen takaisin ennenkuin puoli tuntia on kulunut."
"Mutta ellei Lorin olisikaan kotona?"
"Vähät siitä! Hänen palvelijansa tuntee minut. Enkö minä voi ottaa hänen asunnostaan kaikkea, mitä vain haluan, vieläpä hänen poissaollessaankin, kuten hänkin voi täältä?"
"Hyvä, hyvä!"
"Laita sinä, Geneviève, kaikki valmiiksi, mutta ota, kuten olen sanonut, vain sellaista, mikä on ehdottoman välttämätöntä. Ei sovi, että meidän lähtömme näyttää muutolta."
"Ole rauhallinen!"
Nuori mies astui askelen ovea kohti.
"Maurice!" sanoi Geneviève.
Hän kääntyi ja näki nuoren naisen seisovan kädet ojossa häntä kohti.
"Näkemiin! Näkemiin!" sanoi hän, "armaani, rohkeutta! Puolessa tunnissa olen täällä jälleen."
Geneviève jäi yksin, velvollisuutenaan, kuten jo mainitsimme, matkavalmistukset.
Nämä valmistukset hän suoritti kuumeisella innolla. Niin kauvan kun hän oli Pariisissa, hän oli mielestään kaksin verroin rikollinen. Kerran Ranskan ulkopuolella, kerran ulkomailla näytti hänen rikoksensa, joka enemmän oli kohtalon kuin hänen tekemänsä, hänestä vähemmän painavalta.
Toivoipa hän vielä yksinäisyydessä ja eristettynä ollen lopulta unohtavansa, että toinen mies kuin Maurice oli ensinkään olemassa.
He aikoivat paeta Englantiin, siitä oli sovittu. Heillä olisi siellä pieni talo, pieni yksinäinen, hyvin erillään oleva maatalo, joka olisi kaikilta silmiltä hyvin piilossa; he muuttaisivat nimensä ja tekisivät heidän kahdesta nimestään yhden.
Siellä he ottaisivat kaksi palvelijaa, jotka eivät ensinkään tuntisi heidän menneisyyttänsä. Sattumalta puhuivat kumpikin, sekä Maurice että Geneviève, englanninkieltä.
Ei kumpikaan heistä jättänyt Ranskaan mitään kaipaamisen arvoista, ellemme ota lukuun sitä äitiä, jota aina kaivataan, vaikkapa hän olisi tyly äitipuolikin, sitä, jota nimitetään isänmaaksi.
Geneviève alkoi siis laittaa valmiiksi niitä esineitä, jotka olivat heidän matkaansa tai oikeammin heidän pakoaan varten välttämättömät.
Hän tunsi sanomatonta huvia erottaessaan näiden tavaroiden joukosta muutamia, joista Maurice erikoisesti piti puvun, joka istui parhaiten, kaulaliinan, joka sopi parhaiten hänen ihoonsa, kirjoja, joita hän useimmin oli selaillut.
Hän oli jo tehnyt valintansa; puvut, liinavaatteet, kirjat peittivät tuolit, leposohvat ja pianon odotellessaan matkakirstuja, joihin ne suljettaisiin.
Äkkiä hän kuuli avaimen narisevan lukossa.
"Hyvä!" sanoi hän, "sieltä tulee Scævola takaisin. Eiköhän hän ole kohdannut Mauricea?"
Hän jatkoi puuhailemistaan.
Salin ovet olivat auki; hän kuuli palvelijan liikkuvan eteisessä.
Hänellä oli juuri nuottikäärö kädessään ja haki narua sitoakseen sen.
"Scævola!" huusi hän.
Lähestyvät askeleet kajahtivat viereisestä huoneesta.
"Scævola!" toisti Geneviève, "tulkaa tänne, olkaa hyvä".
"Tässä olen!" sanoi muuan ääni.
Kuullessaan tämän äänen kääntyi Geneviève äkkiä ja päästi hirveän parkaisun.
"Mieheni!" huudahti hän.
"Minä itse", sanoi Dixmer levollisesti.
Geneviève istui tuolilla ja oli nostanut kätensä hakeakseen eräästä kaapista jonkinlaisen siteen; hän tunsi päätänsä pyörryttävän, hän ojensi kätensä ja pudottautui selälleen toivoen löytävänsä altaan kuilun, johon syöksyisi.
Dixmer otti hänet syliinsä ja kantoi leposohvalle, jolle istuutui.
"No kas, mikä teidän on, rakkaani? Mitä on tapahtunut?" kysyi Dixmer.
"Vaikuttaako minun läsnäoloni teihin niin epämieluisasti?"
"Minä kuolen!" sopersi Geneviève heittäytyen taaksepäin ja painaen kätensä silmilleen, jottei näkisi tuota kauheata näkyä.
"Hyvä", sanoi Dixmer, "luulitteko minua jo vainajaksi, rakkaani? Teenkö minä aaveen vaikutuksen?"
Geneviève katseli ympärilleen hämmentynein silmin, ja nähdessään Mauricen muotokuvan, hän liukui alas leposohvalta ja lankesi polvilleen ikäänkuin pyytääkseen apua tältä voimattomalta ja tunteettomalta kuvalta, joka jatkoi hymyilemistään.
Vaimoparka ymmärsi kaiken sen uhkan, jonka Dixmer peitti teeskennellyn levollisuutensa alle.
"Niin, rakas lapseni", jatkoi nahkuri, "minähän se olen. Luultavasti te luulitte minun olevan varsin kaukana Pariisista, mutta enpähän vain, minä jäin tänne. Palasin taloon seuraavana päivänä ja näin sen paikalla hyvin kauniin tuhkaläjän. Olen tiedustellut teitä, kukaan ei ollut nähnyt teitä. Ryhdyin sitten etsimään teitä, ja minulla oli suuri vaiva löytää teidät. Myönnän, etten luullut teidän olevan täällä; kuitenkin epäilin sitä, koska tulin, kuten näette. Mutta pääasia on, että minä olen täällä ja että te olette tuossa. Miten Maurice jaksaa? Minä olen todellakin varma siitä, että te olette kärsinyt paljon, te, joka olette niin hyvä kuningasmielinen, pakosta elää saman katon alla kuin niin kiihkoisa tasavaltalainen."
"Hyvä Jumala!" sopersi Geneviève, "hyvä Jumala! Armahda minua!"
"Kumminkin", jatkoi Dixmer katsellen ympärilleen, "rakkaani, minua lohduttaa se, että te asutte niin mukavasti ja ettette näytä minusta kärsineen paljoakaan lainsuojattomuudesta. Talomme palon ja omaisuutemme tuhoutumisen jälkeen olen harhaillut jotenkin umpimähkään asustaen kellarien perällä, laivaruumissa, vieläpä muutaman kerran Seineen päättyvissä likaviemäreissäkin."
"Hyvä herra!" huudahti Geneviève.
"Teillä on tuossa hyvin kauniita hedelmiä; minun sen sijaan on joskus täytynyt jäädä ilman jälkiruokaa, koska oli pakko olla syömättä päivällistä."
Geneviève peitti nyyhkyttäen kasvonsa käsiinsä.
"Hyvä herra, hyvä herra!" huudahti Geneviève, "säälikää minua!
Näettehän, että minä kuolen."
"Levottomuudesta, ymmärrän sen; te olette ollut minusta kovin levoton; mutta lohduttautukaa, minä olen täällä; minä palaan takaisin, emmekä enää jätä toisiamme, madame."
"Voi, te aiotte tappaa minut!" huudahti Geneviève.
Dixmer katseli häntä hymyillen pelottavasti.
"Tappaisinko viattoman naisen! Oi, madame, mitä te sanotte? Murhe, jonka minun poissaoloni on teille tuottanut, on vienyt järkenne."
"Hyvä herra!" huudahti Geneviève, "minä rukoilen teitä ristissä käsin tappamaan minut ennen kuin kiduttamaan tuollaisella julmalla pilalla. Ei, minä en ole viaton; niin, minä olen rikollinen, minä ansaitsen kuoleman. Tappakaa minut, hyvä herra, tappakaa minut!"
"Te myönnätte siis ansaitsevanne kuoleman?"
"Myönnän, myönnän."
"Ja sovittaaksenne ties minkä rikoksen, josta itseänne syytätte, te alistutte tähän kuolemaan valittamatta?"
"Iskekää, hyvä herra, minä en päästä huudahdustakaan; ja sen sijaan että kiroisin, minä siunaan sitä kättä, joka minut iskee."
"Ei, hyvä rouva, minä en tahdo iskeä teitä; kuitenkin te luultavasti kuolette. Mutta teidän kuolemanne ei ole häpeällinen, kuten saattaisitte pelätä, vaan yhtä kunniakas kuin kaikkein kauneimmat kuolemat. Kiittäkää minua, hyvä rouva, minä rankaisen teitä tekemällä teidät kuolemattomaksi."
"Hyvä herra, mitä te siis teette?"
"Me pyrimme samaan päämäärään kuin silloinkin, kun työmme keskeytyi. Meidän kesken te kaadutte syyllisenä; kaikkien muiden mielestä te kuolette marttyyrina."
"Voi, hyvä Jumala! Te teette minut hulluksi tuolla puheellanne. Minne te johdatte minut? Minne te viette minut?"
"Kuolemaan luultavasti."
"Antakaa minun siinä tapauksessa rukoilla."
"Rukouksenneko?"
"Niin."
"Ketä aiotte rukoilla?"
"Vähät te siitä! Sillä hetkellä, kun te tapatte minut, minä maksan velkani, ja jos olen teille maksanut, en ole enää teille mitään velkaa."
"Se on kyllä oikein", sanoi Dixmer vetäytyen toiseen huoneeseen, "minä odotan teitä".
Hän astui ulos salista.
Geneviève laskeutui polvilleen muotokuvan eteen painaen molemmin käsin sydäntään, joka oli pakahtumaisillaan.
"Maurice", sanoi hän hiljaa, "anna minulle anteeksi! Minä en odottanut tulevani onnelliseksi, mutta toivoin voivani tehdä sinut onnelliseksi. Maurice, minä ryöstän sinulta onnen, joka oli koko elämäsi; anna minulle anteeksi kuolemasi, armaani!"
Ja leikattuaan pitkistä hiuksistaan suortuvan hän sitoi sen orvokkivihon ympärille ja asetti sen muotokuvan juurelle. Niin tunteeton kuin tämä mykkä kuva olikin, näytti se saavan tuskallisen ilmeen nähdessään hänen lähtevän.
Ainakin se näytti sellaiselta Genevièvstä hänen kyyneltensä lävitse.
"No, oletteko valmis, madame?" kysyi Dixmer.
"Nytkö jo?" sopersi Geneviève.
"Oi älkää hätäilkö, hyvä rouva!" vastasi Dixmer; "minulla ei ole kiirettä yhtään. Sitäpaitsi ei luultavasti kestä kauvan ennenkuin Maurice saapuu kotiin, ja minä olisin hyvin mielissäni voidessani kiittää häntä siitä vieraanvaraisuudesta, jota hän on teille osoittanut."
Geneviève vavahti ajatellessaan, että hänen miehensä ja hänen rakastajansa saattaisivat kohdata toisensa.
Hän ponnahti ylös kuin jousen vaikutuksesta.
"Kaikki on lopussa, hyvä herra", sanoi hän, "minä olen valmis".
Dixmer astui ulos ensimmäisenä. Vapiseva Geneviève seurasi häntä, silmät puoleksi ummessa, pää taaksepäin taivuksissa; he nousivat ajurin rattaille, jotka odottivat oven edessä. Ajoneuvot lähtivät vierimään.
Kuten Geneviève oli sanonut, kaikki oli lopussa.