XIV
Puits-de-Noén ravintola
Tuo jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka olemme nähneet mittailevan Hävinneiden askelten salia pitkin ja poikin ja jonka olemme kuulleet arkkitehti Giraudin, kenraali Hanriotin ja isä Richardin tutkimusretken aikana vaihtavan muutamia sanoja maanalaisen käytävän ovelle asetetun vartijan kanssa, tämä raivokas isänmaanystävä oli karhunnahkalakki ja paksut viikset, joka oli väittänyt Simonille kantaneensa ruhtinatar Lamballen päätä, oli tämän niin monivaiheisen illan jälkeisenä päivänä noin kello seitsemältä illalla Puits-de-Noén ravintolassa, joka sijaitsi, kuten mainittu, Vieille-Draperie-kadun kulmassa.
Hän istui siellä isännän tai oikeammin emännän luona, tupakan ja kynttilän savun nokeaman ja savustaman salin perällä ollen syövinään kalaa käristetyn voin kera.
Sali, jossa hän söi illallistaan, oli melkein tyhjä; kaksi tai kolme talon vakinaista vierasta oli toisten lähdettyä jäänyt nauttimaan siitä etuoikeudesta, jonka heille tuottivat jokapäiväiset käynnit ravintolassa.
Suurin osa pöydistä oli tyhjiä, mutta Puits-de-Noé-ravintolan kunniaksi on mainittava, että punaiset tai oikeammin punasinertävät pöytäliinat ilmaisivat siellä käyneen riittävän määrän ruokavieraita, jotka oli ravittu.
Nuo kolme viimeistä ruokavierasta hävisivät toinen toisensa perästä, ja kello neljännestä vailla kahdeksan huomasi isänmaanystävä olevansa yksin.
Silloin hän työnsi aristokraattisimman halveksivasti luotaan karkean lautasen, joka hetkistä aikaisemmin näytti olleen hänen ihastuksensa esineenä, ja veti taskustaan esille levyn espanjalaista suklaata, jonka hän söi hitaasti ja hyvin toisin ilmein, kuin mitä olemme nähneet hänen koettavan antaa ulkomuodolleen.
Pureskellessaan espanjalaista suklaatansa ja mustaa leipäänsä hän aina silloin tällöin loi lasioveen, jonka sulki valkean ja punaisen kirjava ruudukas esirippu, katseita, jotka kuvastivat levotonta kärsimättömyyttä. Toisinaan hän heristi korviaan ja keskeytti vaatimattoman ateriansa niin hajamielisenä, että se antoi paljon ajattelemisen aihetta emännälle, joka istui konttorissaan kyllin lähellä isänmaanystävän tähystämää ovea, jotta hän olematta liiaksi turhamainen saattoi luulla itseänsä tämän huomion esineeksi.
Viimein kilahti ovikello tavalla, joka pani miehemme vavahtamaan; hän otti taas kalansa ilman että ravintolanemäntä huomasi hänen heittävän puolet siitä koiralle, joka nälkäisenä katseli häntä, ja toisen puolen kissalle, joka antoi koiralle heikkoja, mutta tuntuvia käpäläniskuja.
Ovi, jossa oli punaisen ja valkoisen kirjava verho, avautui vuorostaan, sisään astui mies, jolla oli melkein samanlainen puku kuin isänmaanystävälläkin, paitsi että hänellä karvalakin sijasta oli punainen myssy.
Äärettömän suuri avainkimppu riippui tämän miehen vyötäröltä sekä myöskin suuri jalkaväen miekka, jossa oli vaskiupotukset.
"Liemeni, tuoppini!" huusi tämä mies astuessaan sisälle yhteiseen saliin koskematta edes punaiseen myssyynsä ja ainoastaan nyökäten päätään ravintolan emännälle.
Väsymyksestä huokaisten hän sitten istuutui isänmaanystävämme viereiseen pöytään.
Arvonannosta uutta tulokasta kohtaan nousi ravintolan emäntä ja lähti itse tilaamaan pyydetyt ruoat.
Molemmat miehet käänsivät selkänsä toisillensa; toinen katseli kadulle, toinen huoneen perälle. Ei sanaakaan vaihdettu näiden miesten välillä, ennenkuin ravintolan emäntä oli täydellisesti hävinnyt näkyvistä.
Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, huomasi karvalakkinen mies rautalangasta ripustetun yhden ainoan kynttilän valossa, joka oli niin taitavasti järjestetty, että valaistuslaite riitti molemmille ruokavieraille, vastapäätä olevasta kuvastimesta, että huone oli täysin tyhjänä.
"Hyvää iltaa", sanoi hän toverilleen kääntymättä.
"Hyvää iltaa, hyvä herra", sanoi vastatullut.
"No niin", sanoi isänmaanystävä yhä teeskennellen välinpitämättömyyttä, "mihin on tultu?"
"Kas, se on päättynyt."
"Mikä on päättynyt?"
"Kuten sovimme viimein, olen riidellyt ukko Richardin kanssa palveluksesta, panin tekosyyksi huonon kuuloni, pyörtymyskohtaukseni ja rupesin voimaan pahoin keskellä oikeudenkansliaa."
"Varsin hyvin; entä sitten?"
"Sitten ukko Richard huusi vaimonsa paikalle, ja hän hieroi ohimoitani etikalla, joka sai minut tointumaan."
"Hyvä! Entä sitten?"
"Sitten sanoin, kuten meidän keskemme oli sovittu, että ilmanpuute sai minussa nämä pyörtymyskohtaukset aikaan, koska olin verevä, ja että palvelus Conciergeriessä, jossa tällä hetkellä on neljä sataa vankia, tappaa minut."
"Mitä he sanoivat?"
"Richardin muori surkutteli minua."
"Entä ukko Richard?"
"Hän ajoi minut ulos."
"Mutta se ei riitä, että hän ajoi sinut ulos."
"Malttakaahan! Silloin Richardin muori, joka on kelpo nainen, nuhteli häntä, ettei hänellä ole sydäntä, koska minä olen perheen isä."
"Mitä hän sanoi siihen?"
"Hän sanoi vaimonsa olevan oikeassa, mutta että ovenvartijan viran ensimmäinen erottamaton ehto oli jäädä siihen vankilaan, jossa palveli; ettei tasavalta laskenut leikkiä, vaan leikkaisi sellaisten miesten kaulan, jotka pyörtyvät virantoimituksessaan."
"Perhana!" sanoi isänmaanystävä.
"Eikä hän ollutkaan väärässä, tuo ukko Richard: sen jälkeen kun Itävallatar tuli sinne, on siitä tullut valvonnan helvetti; siellä kynsitään silmät oman isän päästä."
Isänmaanystävä antoi lautasensa nuoltavaksi koiralle, jonka kimppuun kissa heti hyökkäsi.
"Kertokaa loppuun", sanoi hän kääntymättä päin.
"Lopuksi, hyvä herra, minä rupesin voihkimaan, toisin sanoen tunsin itseni hyvin sairaaksi; pyysin päästä sairaalaan ja vakuutin lasteni kuolevan nälkään, jos palkkani pidätettäisiin."
"Entä ukko Richard?"
"Ukko Richard vastasi, että kun on vanginvartija, ei tehdä lapsia."
"Mutta teillä oli luullakseni Richardin muori puolellanne?"
"Onneksi! Hän esitti miehelleen näytöksen, soimaten, että hänellä oli pahansisuinen sydän, ja lopulta Richard ukko sanoi minulle: 'No niin, kansalainen Gracchus, sovipas jonkun ystäväsi kanssa, joka antaa sinulle osan palkastasi; esitä hänet minulle sijaiseksi, niin lupaan hyväksyä hänet.' Minkä jälkeen minä lähdin ulos sanoen: 'Hyvä on, isä Richard, minä menen hakemaan.'"
"Entä oletko sinä löytänyt, kunnon poika?"
Tällä hetkellä palasi ravintolan emäntä tuoden kansalaiselle
Gracchukselle hänen liemensä ja tuoppinsa.
Se ei ollut Gracchuksen eikä isänmaanystävänkään mieleen, sillä heillä oli varmasti vielä muutamia tietoja annettavana toisilleen.
"Kansatar", sanoi ovenvartija, "olen saanut pienen palkinnon ukko Richardilta, joten uskallan ottaa tänään siankyljyksen etikkakurkkujen kera sekä pullon Bourgognen viiniä; lähetä palvelustyttösi hakemaan toinen lihakauppiaalta ja mene itse hakemaan toinen kellarista".
Emäntä antoi heti määräyksensä. Palvelustyttö lähti kadunpuolisesta ja hän kellarin ovesta.
"Hyvä!" sanoi isänmaanystävä, "sinä olet älykäs poika".
"Niin älykäs, että en teidän kauniista lupauksistanne huolimatta salaa itseltäni, mistä meillä molemmilla on kysymys. Ettekö te ole selvillä, mistä on kysymys?"
"Olen kyllä, täydellisesti."
"Meillä on molemmilla päämme panoksena."
"Älä ole levoton minun päästäni."
"Myönnän, hyvä herra, että en olekaan niin kovin levoton, juuri teidän päästänne."
"Vaan omastasi?"
"Niin kyllä."
"Mutta jos arvioin sen kahta vertaa kalliimmaksi kuin se on?"
"Voi, hyvä herra, pää on hyvin kallisarvoinen kappale."
"Ei sinun pääsi."
"Kuinka? Eikö minun?"
"Ei ainakaan tällä hetkellä."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, ettei sinun pääsi ole äyrinkään arvoinen, sillä jos minä esimerkiksi olisin yhteishyvänvaliokunnan asiamies, pääsisit sinä huomenna giljotiinille."
Ovenvartija kääntyi niin rajusti, että koira rupesi häntä haukkumaan.
Hän oli kalpea kuin kuollut.
"Älä käänny äläkä kalpene", sanoi isänmaanystävä. "Syö sen sijaan liemesi rauhassa loppuun: minä en Ole yllyttäjäasiamies, hyvä ystävä. Vie minut Conciergeriehen, aseta minut virkaan paikallesi, anna minulle avaimet, niin huomenna minä lasken sinun kouraasi viisikymmentätuhatta livreä kullassa."
"Se on ainakin ihan totta?"
"On, sinulla on suurenmoinen pantti, sinulla on minun pääni."
Ovenvartija mietti muutaman sekunnin.
"Kas niin", sanoi isänmaanystävä, joka näki hänet kuvastimestaan, "kas niin, älä sinä hulluja mieti; jos ilmiannat minut, ei tasavalta anna sinulle penniäkään, koska et ole tehnyt muuta kuin velvollisuutesi; jos sinä palvelet minua, jolloin sinä päinvastoin rikot tätä samaa velvollisuuttasi vastaan, ja kun on kohtuutonta tässä maailmassa tehdä jotakin ilmaiseksi, niin annan sinulle ne viisikymmentätuhatta livreä".
"Kas, kyllä minä hyvinkin ymmärrän", sanoi ovenvartija, "minulle on kyllä hyvin edullista tehdä, mitä minulta pyydätte; mutta minä pelkään seurauksia".
"Seurauksia… entä mitä sinulla on pelättävää? Mitä hulluja, en kai minä sinua ilmianna, päinvastoin!"
"Varmasti ette."
"Asetettuasi minut virkaan, tulet sinä seuraavana päivänä tekemään kierroksen Conciergeriessä. Minä lasken sinulle viisikolmatta kääröä, ja kussakin on kaksituhatta frangia; nämä viisikolmatta kääröä sopivat helposti sinun molempiin taskuihisi. Rahan mukana annan sinulle passin lähteäksesi Ranskasta; sinä lähdet, ja minne hyvänsä joudut, sinä olet, vaikkakaan et rikas, ainakin riippumaton."
"Hyvä on, olkoon menneeksi, hyvä herra, tapahtukoon mitä tahansa. Minä olen köyhä piru, minä en sekaannu valtiollisiin asioihin, Ranska on aina menestynyt hyvin ilman minuakin eikä minun vuokseni joudu perikatoon: jos te teette pahan työn, sitä pahempi teille."
"Missään tapauksessa", sanoi isänmaanystävä, "en luule tekeväni huonommin, kuin mitä nykyään tehdään!"
"Herra kai sallii minun olla arvostelematta kansallisen Konventin politiikkaa?"
"Oletpa sinä ihailtavan huoleton ajattelija! No, milloin sinä siis esität minut ukko Richardille?"
"Tänä iltana, jos niin haluatte."
"Kyllä, varmasti. Kuka minä olen?"
"Serkkuni Mardoche."
"Mardoche, olkoon menneeksi, nimi miellyttää minua. Mikä ammatti?"
"Housuräätäli."
"Housuräätälistä nahkuriin on vain pieni muutos."
"Oletteko te nahkuri?"
"Voisin olla."
"Se on totta."
"Mihin aikaan on esittely?"
"Puolen tunnin kuluttua, jos niin haluatte."
"Kello yhdeksältä siis."
"Milloin saan rahat?"
"Huomenna."
"Te olette siis äärettömän rikas."
"Tulen hyvin toimeen."
"Entinen, eikö niin?"
"Mitä se sinuun kuuluu?"
"Olla rahoissaan ja antaa rahansa pois tullakseen vaaraan joutua giljotiinille; entiset ovat todellakin hyvin typeriä."
"Mitä sinä hulluja! Sansculoteilla on niin paljon järkeä, ettei toisille jää mitään."
"Tst! Tuolla tulee minun viinini."
"Tänä iltana, Conciergerien edustalla!"
"Niin."
Isänmaanystävä maksoi osansa ja lähti ulos.
Ovelta kuultiin hänen huutavan jyrisevällä äänellä:
"Pian nyt, kansatar! Siankyljykset kurkkujen kera! Serkkuni Gracchus kuolee nälkään."
"Tuo kelpo Mardoche!" sanoi ovenvartija maistellessaan lasillista Bourgognen viiniä, jonka ravintolanemäntä oli hänelle juuri kaatanut luoden häneen helliä silmäyksiä.