XV
Sotaministeriön kanslisti
Isänmaanystävä oli mennyt ulos, mutta ei kauas. Savuttuneiden ikkunoiden lävitse hän tähysteli ovenvartijaa, eikö tämä ehkä asettuisi yhteyteen tasavallan poliisin kanssa, yhden parhaimmista, mitä koskaan on ollut olemassa, sillä toinen puoli yhteiskuntaa vakoili toista, vähemmän tosin hallituksen suuremman kunnian, kuin oman päänsä suuremman turvallisuuden vuoksi.
Mutta mitään sellaista, mitä isänmaanystävä pelkäsi, ei tapahtunut. Muutamaa minuuttia vailla yhdeksän nousi ovenvartija, silitti emännän leukaa ja lähti ulos.
Isänmaanystävä liittyi hänen seuraansa Conciergerien rantakadulla, ja molemmat astuivat sisälle vankilaan.
Jo samana iltana päätettiin kaupat: ukko Richard hyväksyi ovenvartija
Mardochen kansalaisen Gracchuksen sijaiseksi.
Kaksi tuntia ennen tämän asian järjestymistä vanginvartijan huoneessa tapahtui toisessa vankilan osassa näytelmä, joka tosin ei näyttänyt kiinnostavalta, mutta jolla oli tämän kertomuksen päähenkilöille yhtä suuri merkitys.
Conciergerien kanslisti aikoi päivätyöstä väsyneenä juuri sulkea luettelonsa ja lähteä pois, kun hänen kirjoituspöytänsä eteen ilmestyi eräs mies kansatar Richardin saattamana.
"Kansalainen kanslisti", sanoi hän, "tässä tulee teidän virkaveljenne sotaministeriöstä laatimaan kansalaisen ministerin puolesta joitakin sotilasluetteloita".
"Ah, kansalainen", sanoi kanslisti, "te tulette hiukan myöhään, panin juuri pillit pussiin".
"Suokaa anteeksi, rakas virkaveli", sanoi vastatullut, "mutta meillä on niin paljon hommaa, ettemme voi suorittaa asiallakäyntejämme muuta kuin joutohetkinämme, ja joutohetkiä on meillä vain silloin, kun toiset syövät ja nukkuvat".
"Jos asiat ovat siten, tehkää pois vain, rakas virkaveli; mutta kiirehtikää, sillä kuten te jo sanoitte, on nyt illallisaika ja minulla on nälkä. Onko teillä valtakirjanne?"
"Ne ovat tässä", sanoi sotaministeriön kanslisti esittäen salkun, jonka hänen virkaveljensä, niin kiire kuin hänellä olikin, tarkasti erittäin tunnontarkasti.
"No, nuo ovat kaikki kunnossa", sanoi Richardin vaimo, "minun mieheni on ne jo tarkastanut".
"Yhtäkaikki, yhtäkaikki", sanoi kanslisti jatkaen tarkastamistansa.
Sotaministeriön kanslisti vartoi kärsivällisesti kuten mies, joka oli odottanut näiden muodollisuuksien tarkkaa noudattamista.
"Mainiossa kunnossa", sanoi Conciergerien kanslisti, "ja te voitte nyt aloittaa milloin vain haluatte- Onko teillä monta otetta kirjoitettavana?"
"Satakunta."
"Teillä on siis useaksi päiväksi?"
"Niin, rakas virkaveli, minä perustankin tänne teidän huoneeseenne pienen laitoksen, ellei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Kuinka tarkoitatte?" kysyi Conciergerien kanslisti.
"Sen selitän mennessämme tänä iltana yhdessä syömään illallista; sanoittehan, että teillä on nälkä."
"Enkä minä sitä peruuta."
"Sen selitän mennessämme tänä iltana yhdessä syömään illallista; sanoittehan, että teillä on nälkä."
"Enkä minä sitä peruuta."
"No niin, saatte nähdä vaimoni: hän on hyvä keittäjä, sitten teette tuttavuutta minun kanssani: minä olen hauska poika."
"Toden totta, te vaikutatte siltä; kuitenkin, rakas virkaveli…"
"Voi, suostukaa kursailematta syömään ne osterit, jotka ohimennessäni ostan Châtelet-aukiolta, kananpoikasen, jonka haen ruokatavarakaupasta, ja pari kolme pientä ruokalajia, jotka rouva Durand valmistaa oivallisesti."
"Te viettelette minut, rakas virkaveli", sanoi Conciergerien kanslisti, "tuollaisen ruokalistan häikäisemänä, jollaiseen vallankumousoikeuden kahden paperilivren palkalla oleva kanslisti ei ollut tottunut; olihan näiden kahden livren arvo todellisuudessa tuskin kahta frangia."
"Te siis suostutte?"
"Suostun."
"Jätetään työ siinä tapauksessa huomiseen ja lähdetään pois tänä iltana."
"Lähdetään!"
"Tuletteko?"
"Heti kohta. Menen vain ilmoittamaan santarmeille, jotka vartioivat
Itävallatarta."
"Miksi te heille ilmoitatte?"
"Jotta he tietäisivät minun lähteneen, ja kun kansliassa ei siis enää ole ketään, voivat olla jokaisesta äänestä varuillaan."
"Kas, erittäin hyvä; mainio varovaisuustoimenpide, toden totta!"
"Ymmärrätte, eikö olekin?"
"Erinomainen. Lähtekää!"
Conciergerien kanslisti meni todellakin kolkuttamaan ristikko-ovea, ja toinen santarmeista avasi sen sanoen:
"Ken siellä?"
"Minä, kanslisti! Tiedätte, lähden. Hyvää yötä, kansalainen Gilbert!"
"Hyvää yötä, kansalainen kanslisti!"
Ja ristikko-ovi sulkeutui.
Sotaministeriön kanslisti oli seurannut koko tätä näytöstä erittäin tarkkaavaisesti, ja kuningattaren vankilanoven ollessa auki oli hänen katseensa tunkeutunut aina ensimmäisen osaston perälle asti: hän oli nähnyt santarmi Duchesnen istuvan pöydän ääressä ja oli siis saanut varmuuden siitä ettei kuningattarella ollut muuta kuin kaksi vartijaa.
Sanomattakin oli selvää, että sotakanslisti virkaveljensä kääntyessä taas oli tullut yhtä välinpitämättömän näköiseksi kuin miksi hän suinkin saattoi tekeytyä.
Heidän astuessaan ulos Conciergeriestä, tuli kaksi miestä. Nämä kaksi sisääntulevaa miestä olivat kansalainen Gracchus ja hänen serkkunsa Mardoche.
Huomatessaan toisensa painuivat Mardoche-serkku sekä sotakanslisti, kuten olisivat saaneet saman tunteneet kumpikin, toinen karvalakkinsa, toinen leveälierisen hattunsa silmilleen.
"Keitä nuo miehet ovat?" kysyi sotakanslisti.
"Minä tunnen heistä vain toisen: hän on ovenvartija nimeltä Gracchus."
"Kas", sanoi toinen teeskennellyn välinpitämättömästi, "pääsevätkö ovenvartijat siis ulos Conciergeriestä."
"Heillä on vapaapäivänsä."
Tiedustelua ei jatkettu pitemmälle: nuo kaksi uutta ystävystä astuivat Change-sillalle. Châtelet-aukion kulmassa osti sotakanslisti esittämänsä ohjelman mukaisesti kopan, jossa oli kaksitoista tusinaa ostereita. Sitten jatkettiin matkaa Gèvres-rantakatua pitkin.
Sotaministeriini kanslistin asunto oli hyvin yksinkertainen: kansalainen Durand asui kolmessa pienessä huoneessa Grève-aukion varrella, talossa, jossa ei ollut ovenvartijaa. Jokaisella asukkaalla oli käytävän avain, ja oli sovittu, että kun joku ei ollut ottanut avainta mukaansa, hän ilmoittaisi lyömällä kerran, kaksi tai kolme kertaa kolkuttimella, riippuen kerroksesta, jossa asui: se, joka odotti jotakuta ja tunsi merkin, lähti silloin alas avaamaan ovea.
Kansalaisella Durandilla oli avaimensa taskussaan: hänen ei siis tarvinnut kolkuttaa.
Palatsin kanslisti huomasi sotakanslistin rouvan olevan kovin hänen makuunsa.
Hän oli todella hurmaava nainen, jonka ulkonäöstä kuvastuva syvä surullisuuden ilme teki erittäin mielenkiintoisen näköiseksi. Huomattava on, että surullisuus on kauniiden naisten varmimpia viettelykeinoja; surullisuus tekee kaikki miehet poikkeuksetta, vieläpä kanslistitkin, rakastuneiksi; sillä sanottakoon mitä tahansa, kanslistit ovat miehiä hekin, eikä ole olemassa mitään julmaa itserakkautta eikä yhtään tunteellista sydäntä, joka ei toivo lohduttavana suruissaan olevaa kaunista naista ja muuttavansa kalpean ihon valkeita ruusuja iloisemman värisiksi, kuten kansalainen Dorat sanoi.
Molemmat kanslistit söivät erittäin hyvällä ruokahalulla; ainoastaan rouva Durand ei syönyt mitään.
Kysymyksiä tehtiin kuitenkin kummaltakin puolelta.
Sotakanslisti kysyi virkaveljeltään merkillisen uteliaasti — olivathan verinäytelmät tuohon aikaan jokapäiväisiä ilmiöitä — millaisia Palatsin tavat olivat, milloin tuomiot julistettiin, miten valvonta tapahtui.
Mielissään siitä, että häntä kuunneltiin niin tarkkaavaisesti, vastaili Palatsin kanslisti hyväntahtoisesti ja kertoili mitä tapoja oli vanginvartijoilla, Fouquier-Tinvillellä ja lopuksi kansalaisella Sansonilla, sen murhenäytelmän ensiosan esittäjällä, jota joka päivä näyteltiin Révolution-aukiolla.
Sitten hän kääntyi virkaveljensä ja isäntänsä puoleen ja kysyi tältä vuorostaan tietoja sotaministeriöstä.
"Voi", sanoi Durand, "minulla ei ole yhtä tarkat tiedot kuin teillä, koska olen äärettömän paljon vähäpätöisempi henkilö kuin te, ollessani oikeammin kanslistin sihteeri kuin kanslisti. Minä suoritan pääkanslistin tehtävät. Omituinen virkamies, minä teen työn, suuret herrat saavat hyödyn! Se on kaiken virkavallan, vallankumouksellisenkin, tapana. Maa ja taivas muuttuvat kai kerran, mutta virastot eivät muutu."
"Kyllä minä autan teitä, kansalainen", sanoi Palatsin kanslisti ihastuneena isäntänsä hyvään viiniin ja ennen kaikkea rouva Durandin kauniisiin silmiin.
"Oi, kiitos", sanoi se, jolle tehtiin tämä ystävällinen tarjous; "köyhälle virkamiehelle ovat kaikki tapojen ja huoneistojen vaihdokset huvia, ja pelkään enemmän työni päättymistä kuin sen jatkumista Conciergeriessä, ja edellyttäen, että voin joka ilta ottaa mukaani kansliaan rouva Durandin, jolla on täällä ikävä…"
"Minä en näe siinä mitään sopimatonta", sanoi Palatsin kanslisti mielissään siitä rakastettavasta huvituksesta, jonka hänen virkaveljensä hänelle lupasi.
"Hän saa sanella minulle otteet", jatkoi kansalainen Durand. "Ja sitten, ellette pidä tämän päivän illallistamme liian huonona, tulette aina silloin tällöin syömään samanlaisen."
"Niin, mutta en liian usein", sanoi Palatsin kanslisti itserakkaasta "sillä myönnän saavani toruja, jos saavun myöhemmin kuin tavallista erääseen tiettyyn pikkutaloon Petit-Musc-kadun varrella".
"Hyvä on, se kyllä järjestyy erinomaisesti", sanoi Durand: "eikö niin, rakas ystävä?"
Rouva Durand, joka oli kovin kalpea ja aina kovin surullinen, kohotti katseensa mieheensä ja vastasi:
"Tapahtukoon teidän tahtonne."
Kello löi yksitoista; oli aika jo lähteä, Palatsin kanslisti nousi ja heitti hyvästit uusille ystävilleen ilmaisten heille, minkä nautinnon heidän ja heidän päivällisensä tuttavuus oli hänelle tuottanut.
Kansalainen Durand saattoi vierastaan portaisiin saakka ja sanoi palattuaan huoneeseen:
"No, Geneviève, menkää maata."
Vastaamatta mitään nousi nuori nainen, otti lampun ja meni oikealla puolen olevaan huoneeseen.
Durand, tai oikeammin Dixmer, katseli hänen poistumistaan, jäi hetkeksi mietteisiinsä ja synkäksi hänen mentyään; sitten hän vuorostaan lähti huoneeseensa, joka oli vastakkaisella puolella.