XVI
Kaksi kirjelippua
Tästä hetkestä alkaen tuli sotaministerien kanslisti joka ilta tekemään
uutterasti työtään virkatoverinsa Palatsin kanslistin toimistossa.
Rouva Durand saneli otteet valmiiksi laitetuista luetteloista, ja
Durand jäljensi innokkaasti.
Durand tarkasti kaikki näyttämättä huomaavan mitään. Hän oli pannut merkille, että joka ilta kello yhdeksältä oli Richard tai hänen vaimonsa tuonut ruokavasun ja laskenut sen oven suuhun.
Silloin, kun kanslisti sanoi santarmille: "Nyt minä lähden, kansalainen", tuli santarmi, toisinaan Gilbert, toisinaan Duchesne, otti vasun ja kantoi sen Marie Antoinettelle.
Niinä kolmena peräkkäisenä iltana, jolloin Durand oli jäänyt myöhemmäksi paikalleen, oli vasukin jäänyt myöhemmäksi paikalleen, koska santarmi vain ovea avatessaan ja sanoessaan hyvästi kanslistille korjasi pois ruokatarpeet.
Toisen santarmin vietyä täyden vasun, hän neljännestuntia myöhemmin toi oven suuhun edellisen päivän tyhjän vasun ja asetti sen samalle paikalle, missä toinen oli ollut.
Neljännen päivän iltana, lokakuun alussa, tavallisen istunnon jälkeen, Palatsin kanslistin lähdettyä ja Durandin tai oikeammin Dixmerin jäätyä kahden vaimonsa kanssa hän laski pois kynänsä, katseli sitten ympärilleen ja heristäen korviaan yhtä tarkasti, kuin olisi hänen henkensä siitä riippunut, nousi äkkiä, juoksi varpaisillaan ristikko-ovelle, kohotti lautasliinaa, joka peitti vasun ja pisti vangille tarkoitettuun pehmeään leipään pienen hopeakotelon.
Sitten hän kalpeana ja vavisten liikutuksesta, joka kiusaa voimakkaintakin miestä hänen ollessaan suorittamaisillaan loppuun suuriarvoista, kauvan valmisteltua ja kiihkeästi odoteltua työtä, palasi taas paikalleen nojaten otsansa toiseen käteensä ja painaen toisen sydämelleen.
Geneviève katseli hänen hommaansa, mutta sanomatta mitään. Sen jälkeen kun hänen miehensä oli noutanut hänet Mauricen luota, oli hänen tapansa aina odottaa, että hänen miehensä puhuisi ensiksi.
Tällä kertaa hän kuitenkin katkaisi äänettömyyden.
"Onko se tätä iltaa varten?" kysyi hän.
"Ei, vaan huomista varten", vastasi Dixmer.
Katseltuaan ympärilleen ja kuunneltuaan jälleen hän sulki luettelot, astui oven luokse ja kolkutti.
"Mitä?" sanoi Gilbert.
"Kansalainen", sanoi hän, "minä lähden pois".
"Hyvä on", sanoi santarmi kopin perältä. "Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, kansalainen Gilbert."
Durand kuuli salpojen kitisevän, ymmärsi santarmin tulevan avaamaan ovea ja lähti ulos.
Ukko Richardin huoneistosta pihalle johtavassa käytävässä hän törmäsi erääseen karvalakkiseen ovenvartijaan, joka heilutteli raskasta avainkimppua.
Pelko valtasi Dixmerin; tämä mies, joka oli raaka, kuten kaikki ammattitoverinsa, aikoi kuulustella häntä, tarkastaa hänet, ehkäpä ottaa hänestä selvän. Hän painoi hattunsa syvälle päähän, ja Geneviève veti silmilleen mustan vaippansa reunuksen.
Hän erehtyi.
"Oi, anteeksi!" sanoi ovenvartija ainoastaan, vaikka juuri häneen oli sattunut.
Dixmer vavahti kuullessaan tämän äänen, joka oli levollinen ja kohtelias. Mutta ovenvartijalla oli varmaankin kiire, hän livahti käytävään, avasi ukko Richardin oven ja katosi. Dixmer jatkoi matkaansa vieden mukanaan Genevièven.
"Se on kummallista", sanoi hän tultuaan ulos, oven sulkeuduttua hänen jäljessään ja ulkoilman jäähdytettyä hänen polttavaa otsaansa.
"Niin on, hyvin kummallista", kuiskasi Geneviève.
Siihen aikaan kun heidän suhteensa oli läheisempi, olisivat aviopuolisot ilmoittaneet toisilleen hämmästyksensä syyn. Mutta Dixmer piti ajatuksensa omana tietonaan taistellen niitä vastaan kuten ne olisivat olleet harhanäkyä, ja kääntyessään Change-sillan kulmassa Geneviève ainoastaan loi viimeisen silmäyksen synkkään Palatsiin, jossa jonkinlainen kadonneen ystävän haamu oli herättänyt hänessä niin paljon sekä suloisia että katkeria muistoja.
Molemmat saapuivat Grève-aukiolle lausumatta ainoaltakaan sanaa.
Sillä välin oli santarmi Gilbert lähtenyt ulos ja ottanut haltuunsa kuningatarta varten tuodun eväsvasun. Siinä oli hedelmiä, kylmä kananpaisti, pullo valkoviiniä, vesikarahvi sekä puolikas kahden naulan leipää.
Gilbert nosti lautasliinan ja näki, että esineet olivat tavanmukaisessa järjestyksessä, kuten kansatar Richard oli ne asettanut. Sitten hän sanoi sysäten varjostimen syrjään:
"Kansatar, tässä on illallinen."
Marie Antoinette mursi leivän; mutta tuskin olivat hänen sormensa painuneet siihen, kun hän tunsi hopean kylmän kosketuksen ja ymmärsi leivän sisältävän jotakin tavallisesta poikkeavaa.
Silloin hän katsahti ympärilleen, mutta santarmi oli jo poistunut,
Kuningatar jäi hetkeksi liikkumattomaksi; hän punnitsi, miten pitkälle santarmi oli mennyt.
Tultuaan varmaksi, että hän oli mennyt istumaan toverinsa viereen, hän veti kotelon leivästä esille. Kotelossa oli kirjelippu. Hän kääri sen auki ja luki seuraavaa:
"Madame, pitäkää itsenne valmiina huomenna samaan aikaan kuin saadessanne tämän kirjelipun. Sillä huomenna tähän aikaan tuodaan muuan nainen Teidän Majesteettinne koppiin. Tämä nainen ottaa teidän vaatteenne ja antaa teille omansa. Sitten te lähdette ulos Conciergeriestä erään mitä uskollisimman palvelijanne saattamana.
Älkää tulko levottomaksi metelistä, joka syntyy ensimmäisessä huoneessa. Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne. Älkää huolehtiko muusta, kuin että saatte äkkiä päällenne sen naisen puvun ja viitan, jonka on asetuttava Teidän Majesteettinne paikalle."
"Mikä uhrautuvaisuus!" kuiskasi kuningatar. "Kiitos, hyvä Jumala! Minä en siis olekaan, kuten väitettiin, kaikkien ihmisten inhon esine."
Hän luki kirjelipun uudelleen. Silloin hän hämmästyi toista pykälää.
"Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne", kuiskasi hän. "Voi, se merkitsee, että aiotaan tappaa molemmat vartijani, miesparat, jotka ovat osoittaneet niin paljon sääliä minua kohtaan. Voi, ei milloinkaan, ei milloinkaan!"
Hän repäisi irti toisen puoliskon paperia, joka oli vielä valkea, ja kun hänellä ei ollut lyijykynää eikä muutakaan kynää vastatakseen tuntemattomalle ystävälle, joka huolehti hänestä, hän otti neulan pitsihuivistaan ja pisteli paperiin kirjaimia, joista syntyi seuraavat sanat:
"En voi eikä minun sovi sallia kenenkään henkeä uhrattavan omani
sijasta. M.A."
Sitten hän pisti paperin takaisin koteloon, jonka työnsi taitetun leivän toiseen puolikkaaseen.
Tuskin oli tämä työ valmis, kun kello löi kymmenen ja kuningatar pitäen leivänkappaletta kädessään laski surullisena lyönnit, jotka kumahtelivat hitaasti ja pitkin väliajoin; silloin hän kuuli toiselta ikkunalta, joka avautui naisten pihaksi sanotulle pihalle, terävän äänen, sellaisen, jonka ikkunaa raaputtava timantti saa aikaan. Tätä ääntä seurasi kevyt isku ruutuun, isku, joka toistui useita kertoja ja jota tahallaan esti kuulumasta miehen yskintä. Sitten ilmestyi ikkunan kulmaan pieni paperikäärö, joka solui hitaasti sisään ja putosi seinän juurelle. Sen jälkeen kuningatar kuuli avainten helinän toisiansa vastaan avainkimpussa ja askelten loittonevan kivityksellä.
Hän huomasi, että ruudun kulmasta oli leikattu kappale ja tästä kulmasta oli loittoneva mies sujahduttanut sisään paperin, joka varmasti oli kirjelippu. Tämä kirjelippu oli maassa. Kuningatar katseli sitä silmillään kuunnellen koko ajan, eikö kumpikaan vartijoista tulisi hänen luokseen. Mutta hän kuuli heidän puhuvan hiljaa tapansa mukaan heidän tehtyään äänettömän sopimuksen olla häntä häiritsemättä. Silloin hän nousi hiljaa seisomaan pidättäen henkeänsä ja meni nostamaan ylös paperin.
Siitä luiskahti ulos kuin tupesta pikkuinen, kova esine ja pudotessaan tiilipermannolle helähti metallin tapaan. Se oli mitä hienoin viila, enemmän koruesine kuin työkalu, tuollainen teräsjousi, jolla miten heikko ja taitamaton käsi hyvänsä voi neljännestunnissa leikata paksuimmankin rautatangon poikki.
"Madame", sanottiin paperissa, "huomenna kello puoli kymmeneltä tulee eräs mies juttelemaan teitä vartioivien miesten kanssa naisten pihaan aukenevan ikkunan kautta. Sillä välin sahaa Teidän Majesteettinne poikki ikkunanne kolmannen rautatangon vasemmalta oikealle päin… Leikatkaa viistoon, neljännestunti riittää Teidän Majesteetillenne. Olkaa sitten valmis astumaan ulos ikkunasta…
"Neuvon antaa eräs teidän hartaimmista ja uskollisimmista alamaisistanne, joka on pyhittänyt elämänsä Teidän Majesteetillenne ja olisi onnellinen voidessaan uhrata sen Teidän puolestanne."
"Voi!" kuiskasi kuningatar, "eikö se ole ansa? Mutta ei, minusta tuntuu, että tunnen tämän käsialan, se on sama kuin Templessä, se on Maison-Rougen ritarin käsialaa! Voi sentään! Ehkä Jumala tahtoo minun pääsevän karkaamaan."
Ja kuningatar lankesi polvilleen ja turvautui rukoukseen, tähän vankien mahtavaan lohdutukseen.