XVII
Dixmerin valmistelut
Seuraava päivä, jonka edellä oli ollut uneton yö, koitti viimein kauheana ja, liioittelematta voi sanoa, verenkarvaisena.
Joka päivä näkyi kirkkaimmassakin auringossa tähän aikaan ja tänä vuonna lyijynharmaita pilkkuja.
Kuningatar nukkui tuskin yhtään ja unta, joka ei tuonut lepoa. Tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän jo luuli näkevänsä verta, kun hän luuli kuulevansa huutoja.
Hän oli nukahtanut viila käteensä.
Osan päivästä hän uhrasi rukoukseen. Hänen vartijansa näkivät hänen rukoilevan niin usein, etteivät nämä hartaudenharjoitukset saattaneet heitä ensinkään levottomiksi.
Tuolloin tällöin veti kuningatar poveltaan viilan, jonka hänelle oli antanut hänen pelastajansa, ja hän vertaili työvälineen heikkoutta ja ristikkorautojen paksuutta keskenään.
Onneksi eivät nämä rautatangot olleet kiinni seinässä muuta kuin toisesta päästä, toisin sanoen alhaalta.
Yläosaa piti kiinni poikittainen rautatanko; kun alapää oli sahattu poikki, ei tarvinnut muuta kuin vetää rautatankoa, jotta se irtaantuisi.
Mutta kuningatarta eivät pidättäneet fyysilliset vaikeudet: hän ymmärsi täydellisesti, että asia oli mahdollinen, ja juuri tämä mahdollisuus teki toivosta verisen liekin, joka häikäisi hänen silmiään.
Hän tunsi, että päästäkseen hänen luoksensa täytyi ystävien tappaa häntä vartioivat miehet, eikä hän olisi suostunut näiden miesten kuolemaan millään hinnalla. Nämä miehet olivat ainoat, jotka pitkään aikaan olivat osoittaneet häntä kohtaan jonkin verran sääliä.
Toiselta puolen oli noiden rautatankojen ulkopuolella, jotka hänet käskettiin sahaamaan poikki, näiden kahden miehen, joiden täytyi sortua estäessään hänen pelastajiaan saapumasta hänen luokseen, ruumiiden tuolla puolen elämä, vapaus ja ehkäpä kosto, kolme niin mieluista asiaa, etenkin naiselle, että hän pyysi Jumalalta anteeksi, että toivoi niitä niin hartaasti.
Hän luuli muuten huomanneensa, ettei hänen vartijoitaan vaivannut mikään epäluulo ja ettei heillä myöskään ollut tietoisuutta siitä ansasta, johon vanki tahdottiin saada lankeamaan, olettaen, että salajuoni oli ansa.
Näiden yksinkertaisten miesten petoksen olisivat saaneet ilmi niin kokeneet silmät kuin oli tällä naisella, joka oli tottunut arvaamaan pahan, koska oli saanut siitä kärsiä.
Kuningatar luopui siis melkein täydellisesti niistä ajatuksista, jotka olivat saaneet häntä pitämään molempia hänelle tehtyjä aloitteita ansoina: mutta sikäli kuin pelko joutua häpeällisesti ansaan jätti hänet, häntä hirvitti vielä enemmän nähdä silmiensä edessä juoksevan verta, joka vuodatettiin hänen puolestaan.
"Omituinen kohtalo, ylevä näytelmä!" kuiskasi hän. "Kaksi salaliittoa yhtyy pelastamaan kuningatarparkaa tai oikeammin vangittua naisparkaa, joka ei ole tehnyt mitään houkutellakseen tai rohkaistakseen vehkeilijöitä, ja molemmat tahtovat yrittää samaan aikaan!
"Kukapa tietää! Ehkä siinä on vain yksi juoni. Ehkä se on kaksinkertainen miina, jonka tarkoitus on päätyä samaan kohtaan.
"Jos tahtoisin, pääsisin siis vapauteen!
"Mutta jokin naisparka uhrataan minun sijastani.
"Mutta kaksi miestä tapetaan, jotta tämä nainen pääsee minun luokseni saakka!
"Jumala ja tulevaisuus eivät antaisi sitä minulle anteeksi.
"Mahdotonta, mahdotonta!"
Mutta silloin tulivat yhä uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä nuo suuret aatteet palvelijoiden uhrautumisesta herrojensa puolesta ja nuo vanhanajan perinnäisopit isäntien oikeudesta palvelijoillensa henkeen: kuolevan kuninkuuden melkein hävinneet aavekuvat.
"Itävallan Anna olisi hyväksynyt", sanoi hän itsekseen; "Itävallan Anna olisi asettanut kaikkien asioiden yläpuolelle kuninkaallisten henkilöiden onnen suuren periaatteen.
"Itävallan Anna oli samaa verta kuin minäkin ja melkein samassa tilanteessa kuin minäkin.
"Hulluutta tulla yrittämään toteuttaa Itävallan Annan kuninkaallisuutta
Ranskassa!
"Sitäpaitsi en minä ole tullut; kaksi kuningasta on sanonut:
"'On tärkeätä, että kaksi kuninkaanlasta, jotka eivät koskaan ole nähneet toisiansa, jotka eivät ole rakastaneet toisiansa, jotka eivät ehkä milloinkaan tule rakastamaan toisiansa, vihitään samalla alttarilla mennäkseen kuolemaan samalle mestauslavalle.'
"Ja eikö minun kuolemani sitäpaitsi veisi kuolemaan lapsiparkaani, joka harvojen ystävieni silmissä vielä on Ranskan kuningas?
"Ja sitten kun poikani on kuollut kuten miehenikin, eikö heidän haamunsa hymyilisi säälistä nähdessään minun, säästääkseni muutamia pisaroita alhaista verta, tahrivan omalla verelläni pyhän Ludvigin valtaistuimen jätteet?"
Näissä yhä lisääntyvissä tuskissa, tässä epäilyn kuumeessa, jossa tykytys yhä kasvoi kaksinkertaiseksi, tämän kauhistuttavan pelon vallassa kuningatar viimein odotti iltaa.
Useita kertoja hän oli tutkinut vartijoillensa ilmeitä. Milloinkaan ei heillä ollut ollut levollisempaa ilmettä.
Milloinkaan ei myöskään näiden kahden karkean, mutta hyvän miehen huomaavaisuus ollut häntä enemmän hämmästyttänyt.
Kun vankilassa tuli pimeätä, kun kiertovartion askelet kajahtelivat, kun aseiden kalske ja koirien ulvonta herätti kaiun synkissä holvikaarissa, kun viimein vankilan koko hirvittävyys ja toivottomuus paljastui, nousi Marie Antoinette kauhistuneena, naisen luontoon juurtuneen heikkouden lannistamana.
"Voi, minä pakenen", sanoi hän. "Kyllä, kyllä, kyllä minä pakenen. Silloin kun he tulevat, silloin kun he puhuvat, sahaan poikki rautatangon ja odotan, mitä Jumala ja minun vapauttajani määräävät. Minä olen sen velkaa lapsilleni, heitä ei tapeta, taikka jos heidät tapetaan ja minä olen vapaa, voi, silloin ainakin…"
Hän ei lopettanut lausettaan, hänen silmänsä sulkeutuivat, suu tukahdutti äänen. Tämän kuningatarparan uinailu oli kauhea huoneessa, jonka sulkivat salvat ja ristikot. Mutta pian putosivat hänen unessaan salvat ja ristikot; hän näki itsensä synkän, säälimättömän armeijan keskellä; hän käski tulen leimahtaa, raudan paljastua huotrastaan; hän kosti kansalle, joka lopultakaan ei ollut hänen kansansa.
Sillä välin juttelivat Gilbert ja Duchesne rauhallisesti ja valmistivat illallisensa.
Sillä välin saapuivat myöskin Dixmer ja Geneviève Conciergeriehen ja asettuivat tapansa mukaan kansliaan. Tunnin kuluttua tästä päätti Palatsin kanslisti tehtävänsä ja jätti heidät yksin.
Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen virkaveljensä jälkeen, syöksyi Dixmer tyhjälle vasulle, joka oli asetettu oven suuhun illan eväsvasun sijalle.
Hän otti leivänkappaleen, mursi sen ja löysi kotelon. Siinä oli kuningattaren vastaus; hän luki sen kalveten. Ja kun Geneviève tarkasteli häntä, repi hän paperin tuhanneksi kappaleeksi, jotka meni heittämään uunin tuliseen kitaan.
"Hyvä on", sanoi hän. "Kaikesta on sovittu!"
Sitten hän sanoi kääntyen Genevièven puoleen:
"Tulkaa, rouva!"
"Minäkö?"
"Niin, minun on puhuttava teille hiljaa."
Geneviève, joka oli liikkumaton ja kylmä kuin marmori, teki alistuvan eleen ja astui miehensä luokse.
"Nyt on hetki tullut, madame", sanoi Dixmer. "Kuunnelkaa minua."
"Kyllä, hyvä herra."
"Te pidätte asiallenne hyödyllistä kuolemaa, joka saa kokonaisen puolueen siunaamaan teitä ja kokonaisen kansan teitä surkuttelemaan, parempana kuin häpeällistä kostokuolemaa, eikö niin?"
"Niin, hyvä herra."
"Olisin voinut tappaa teidät paikallenne tavatessani teidät rakastajanne luota; mutta miehen, joka kuten minä on pyhittänyt elämänsä pyhälle ja kunnioitettavalle työlle, tulee osata käyttää hyväksensä omia onnettomuuksiansa uhraamalla ne tälle asialle, niin kuin minä olen tehnyt, tai oikeammin kuten minä suunnittelen. Kuten olette nähnyt, olen kieltäytynyt huvista saada oikeutta. Minä olen myöskin säästänyt teidän rakastajaanne."
Häipyvä, mutta hirveä hymy ilmestyi Genevièven värittömille huulille.
"Mutta mitä rakastajaanne tulee, käsitätte te, joka tunnette minut, että olen odottanut vain osatakseni häneen paremmin."
"Hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä olen valmis. Mitä varten siis sitten nämä pitkät puheet?"
"Te olette valmis?"
"Niin, te tapatte minut. Te olette oikeassa, minä odotan."
Dixmer katseli Genevièveä ja vavahti tahtomattaankin; hän oli sillä hetkellä suurenmoinen: kaikkein loistavin sädekehä, se, joka johtuu rakkaudesta, valaisi häntä.
"Minä jatkan", sanoi Dixmer. "Olen ilmoittanut kuningattarelle etukäteen; hän odottaa. Kuitenkin hän luultavasti tekee joitakin vastaväitteitä, mutta te pakotatte hänet."
"Hyvä on, hyvä herra. Antakaa määräyksenne, minä suoritan ne."
"Kohta", jatkoi Dixmer, "minä koputan ovelle, Gilbert tulee avaamaan. Tällä tikarilla" — Dixmer avasi takkinsa ja näytti kaksiteräistä tikaria, jonka veti puoleksi tupesta — "tällä tikarilla minä tapan hänet".
Geneviève värisi tahtomattaankin.
Dixmer teki eleen saadakseen hänen huomionsa puoleensa.
"Sillä hetkellä kun minä isken häntä", jatkoi hän, "te syöksytte toiseen huoneeseen, siihen, jossa kuningatar on. Siinä ei ole ovea, kuten tiedätte, ainoastaan varjostin, ja te vaihdatte pukua hänen kanssaan sillä välin kun minä tapan toisen sotamiehen. Silloin minä tartun kuningattaren käsivarteen ja poistun hänen kanssaan ristikko-ovesta."
"Varsin hyvä", sanoi Geneviève kylmästi.
"Te ymmärrätte?" jatkoi Dixmer; "joka ilta teidät nähdään tuossa mustassa taftiviitassa, joka peittää teidän kasvonne. Pankaa viittanne hänen majesteettinsa päälle ja käärikää hänet siihen, kuten teillä on tapana kääriä itsenne."
"Teen niin kuin te sanotte, hyvä herra."
"Minun on siis nyt annettava teille anteeksi ja kiitettävä teitä, hyvä rouva", sanoi Dixmer.
Geneviève ravisti päätänsä hymyillen kylmästi.
"Minä en tarvitse teidän anteeksiantoanne enkä teidän kiitostanne, hyvä herra", sanoi hän ojentaen kätensä. "Se mitä teen, pyyhkisi pois rikoksen, enkä minä ole tehnyt muuta kuin heikkouden; ja tämän heikkouden, muistelkaapa käytöstänne, hyvä herra, te olette melkein pakottanut minut tekemään. Minä vieroitin itseni hänestä, ja te työnsitte minut takaisin hänen syliinsä, ja siten te olette alkuunpanija, tuomari ja kostaja. Minun siis on anneltava teille anteeksi kuolemani, ja minä annan teille anteeksi. Minun siis tulee kiittää teitä, hyvä herra, siitä, että otatte henkeni, koska elämä olisi minulle ollut sietämätön ollessa erossa miehestä, jota rakastan yksinomaan, etenkin sen hetken jälkeen, jolloin julmalla kostollanne katkaisitte kaikki ne siteet, jotka minut kiinnittivät häneen."
Dixmer painoi kyntensä rintaansa; hän tahtoi vastata, mutta ääni petti.
Hän astui muutaman askelen kansliassa.
"Hetki menee ohi", sanoi hän viimein. "Joka sekunti on käytettävä hyväksemme. No hyvä rouva, oletteko te valmis?"
"Olen sanonut sen jo, hyvä herra", vastasi Geneviève levollisena kuin marttyyrit, "minä odotan".
Dixmer keräsi kaikki paperinsa, meni katsomaan, olivatko ovet hyvin suljettuina, eikö kukaan voisi päästä kansliaan. Sitten hän aikoi toistaa vaimollensa annetut ohjeet.
"Tarpeetonta, hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä tiedän tarkalleen, mitä minun on tehtävä."
"Hyvästi siinä tapauksessa!"
Ja Dixmer ojensi hänelle kätensä kuin olisi tällä viimeisellä hetkellä kaikkien vastasyytösten tullut häipyä tilanteen suuruuden ja uhrauksen ylevyyden tieltä.
Väristen kosketti Geneviève sormiensa päillä miehensä kättä.
"Asettukaa viereeni, hyvä rouva", sanoi Dixmer, "ja heti kun olen iskenyt Gilbertin kuoliaaksi, hyökätkää sisään".
"Olen valmis!"
Silloin Dixmer puristi oikealla kädellään suurta tikariaan ja löi vasemmalla ovea.