XVIII
Maison-Rougen ritarin valmistelut
Sillä välin kun edellisessä kappaleessa kuvattu näytös tapahtui kanslian ovella, joka avautui kuningattaren vankilaan, tai oikeammin kahden santarmin asumaan ensimmäiseen huoneeseen, tehtiin muita valmisteluja vastakkaisella puolella, toisin sanoen naisten pihassa.
Muuan mies ilmestyi sinne äkkiä kuin seinästä irtautunut kivipatsas. Tätä miestä seurasi kaksi koiraa, ja hyräillen tähän aikaan muodissa olevaa laulua Ça ira hän pyyhkäisi kädessä pitämällään avainkimpulla niitä viittä rautatankoa, jotka sulkivat kuningattaren ikkunan.
Ensin oli kuningatar vavahtanut; mutta tunnettuaan tämän merkiksi hän oli heti avannut ikkunan hiljaa ja oli ryhtynyt työhön tottuneemmin käsin, kuin oli saattanut odottaa, sillä useammin kuin kerran hän oli lukkopajassa, jossa hänen kuninkaallinen puolisonsa toisinaan oli huvikseen viettänyt osan päiviään, hennoilla sormillaan käsitellyt samanlaisia työkaluja, kuin se, josta tällä hetkellä riippuivat kaikki hänen pelastusmahdollisuutensa.
Kuultuaan kuningattaren ikkunan avautuvan lähti avainkimppumies koputtamaan santarmien ikkunaa.
"Kas, kas!" sanoi Gilbert katsellen ruutujen lävitse, "sehän on kansalainen Mardoche".
"Hän juuri", vastasi ovenvartija. "No niin, mutta näyttääpä siltä kuin me vartioisimme hyvin?"
"Tapamme mukaan, kansalainen vanginvartija. Minusta tuntuu, ettette monasti saa meitä hairahduksesta kiinni."
"Ai", sanoi Mardoche, "tänä yönä juuri on valppaus tarpeellisempi kuin koskaan ennen".
"Pyh", sanoi Duchesne, joka myös oli astunut ikkunan ääreen.
"Varmasti."
"Mikä nyt siis on?"
"Avatkaa ikkuna, niin kerron teille sen."
"Avaa", sanoi Duchesne. Ja Gilbert avasi ja löi kättä vanginvartijan kanssa, joka oli jo laittautunut santarmien ystäväksi.
"Mikä nyt siis on, kansalainen Mardoche?" toisti Gilbert. "Konventin istunto on ollut hiukan kuuma. Oletteko lukeneet?"
"Emme. Mitä on siis tapahtunut?"
"Kas, ensinnäkin on käynyt niin, että kansalainen Hébert on keksinyt erään seikan."
"Minkä niin?"
"Sen, että ne salaliittolaiset, joiden luultiin kuolleen, ovatkin elossa ja hyvin virkkuina."
"Niin niin", sanoi Gilbert; "Delessart ja Thierry, olen kuullut siitä puhuttavan, he ovat Englannissa, nuo veijarit".
"Entä Maison-Rougen ritari?" sanoi ovenvartija korottaen äänensä niin, että kuningatar saattoi kuulla sen.
"Kuinka! Onko hänkin Englannissa, hänkin?"
"Ei ensinkään, hän on Ranskassa", jatkoi Mardoche pitäen ääntänsä yhtä lujana.
"Hän on siis palannut?"
"Hän ei ole lähtenytkään."
"Siinä on todella julkea mies!" sanoi Duchesne.
"Semmoinen hän juuri on."
"No niin, hänet koetetaan saada kiinni."
"Varmasti hänet kyllä koetetaan saada kiinni, mutta se ei ole helppo asia, siltä ainakin näyttää."
Kun kuningattaren viila tällä hetkellä kiljui niin voimakkaasti rautatangossa, että ovenvartija pelkäsi sen kuuluvan huolimatta yrityksistään hukuttaa sitä, laski hän kantapäänsä toisen koiran käpälän päälle; koira päästi tuskan ulvonnan.
"Voi, koiraparka!" sanoi Gilbert.
"Pyh!" sanoi ovenvartija. "Miksei sillä ollut puukengät jalassa? Oletko sinä hiljaa, Girondisti, oletko sinä hiljaa!"
"Onko sinun koirasi nimi Girondisti, kansalainen Mardoche?"
"On, minä annoin sille sen nimen."
"Ja sinä siis sanoit", alkoi uudelleen Duchesne, joka itse vankina ollen oli innostunut kuulemaan uutisia kuten kaikki vangit, "sanoit siis, että…?"
"Kas, sehän on totta, sanoin, että kansalainen Hébert — kas siinä on isänmaanystävä — oli silloin tehnyt esityksen, että Itävallatar vietäisiin takaisin Templeen."
"Entä miksi niin?"
"Ka, koska hän väittää, että Itävallatar on viety Templestä pois ainoastaan, jottei hän olisi Pariisin kommuunin välittömän tarkastuksen alaisena."
"Oho, hiukan myöskin tuon kirotun Maison-Rougen yritysten johdosta", sanoi Gilbert. "Minusta näyttää siltä, että maanalainen käytävä on olemassa."
"Senhän hänelle vastasi kansalainen Santerre. Mutta Hébert sanoi, ettei ollut vaaraa enää siitä hetkestä lähtien kun oli saatu varoitus; että Templessä voitiin vartioida Marie Antoinettea puolta vähemmin varovaisuustoimenpitein kuin täällä, sekä että Temple tosiaankin oli paljon vahvempi rakennus kuin Conciergerie."
"Tahtoisinpa minäkin totta tosiaan", sanoi Gilbert, "että hänet vietäisiin takaisin Templeen".
"Minä ymmärrän, sinun on ikävä vartioida häntä."
"Ei, minä tulen siitä surumieliseksi."
Maison-Rouge yski kovasti. Viila piti sitä suurempaa ääntä, mitä syvemmälle se kalvoi rautatankoa.
"Entä mitä on päätetty?" kysyi Duchesne ovenvartijan yskänkohtauksen tauottua.
"Päätettiin, että hän jää tänne, mutta että hänen oikeudenkäyntinsä alkaa heti."
"Voi, naisparkaa!" sanoi Gilbert.
Duchesne, jonka korvat olivat varmasti tarkemmat kuin hauen toverinsa tai jonka huomio ei ollut yhtä paljon kiintynyt Mardochen kertomukseen, kumartui kuunnellakseen vasemmasta osastosta tulevaa ääntä.
Ovenvartija näki liikkeen.
"Joten sinä ymmärrät, kansalainen Duchesne", sanoi hän äänekkäästi, "että salaliittolaisten yritykset tulevat sitä epätoivoisemmiksi, mitä vähemmän he tietävät itsellään olevan aikaa niitä suorittaa. Vankiloiden vartiosto tehdään kaksinkertaiseksi, koska ei ole kysymys vähemmästä kuin tunkeutumisesta asevoimin Conciergeriehen. Salaliittolaiset tappavat kaikki, jotka ovat heidän tiellään, kunnes pääsevät kuningattaren luo, Capetin lesken luokse, aioin sanoa."
"Entä miten he pääsisivät sisään, nuo sinun vehkeilijäsi?"
"Isänmaanystäviksi pukeutuneina he ovat toimeenpanevinaan uudelleen syyskuun 2 päivän, nuo heittiöt, ja kun ovet kerran on saatu auki, hyvää yötä!"
Tuli hetken hiljaisuus, jonka aiheutti santarmien hämmästys.
Ovenvartija kuunteli kauhun ja ilon sekaisin tuntein viilan jatkuvaa kiljumista. Kello löi yhdeksän.
Samaan aikaan kolkutettiin kanslian ovelle, mutta molemmat santarmit olivat liiaksi kiintyneet jutteluun vastatakseen.
"Hyvä on, me olemme valppaina, olemme valppaina", sanoi Gilbert.
"Ja jos niin tarvitaan, me kuolemme paikallemme todellisina vallankumouksellisina", lisäsi Duchesne.
"Hänen täytyy jo pian olla valmis", sanoi ovenvartija itsekseen pyyhkien hiestä märkää otsaansa.
"Ja minä oletan, että tekin olette omasta puolestanne valppaina", sanoi Gilbert. "Sillä teitä ei säästettäisi enempää kuin meitäkään, jos sattuisi sellainen tapaus, kuin josta kerrotte."
"Uskon hyvinkin", sanoi ovenvartija. "Minä vietän yöni kierrosmatkoilla. Olen sitäpaitsi perin uuvuksissa, te toiset ainakin vuorottelette ja voitte nukkua joka toisen yön."
Tällä hetkellä kolkutettiin toistamiseen kanslian ovelle. Mardoche vavahti; jokainen tapahtuma, miten vähäpätöinen hyvänsä, saattoi estää hänen suunnitelmaansa toteutumasta.
"Mikä siellä on?" kysyi hän muina miehinä.
"Ei mitään, ei mitään", sanoi Gilbert, "sotaministeriön kanslisti lähtee tiehensä ja ilmoittaa minulle siitä".
"Kas, erinomaista", sanoi ovenvartija.
Mutta kanslisti jatkoi itsepäisesti koputtamistaan.
"Hyvä, hyvä!" huusi Gilbert lähtemättä ikkunasta. "Hyvää yötä, hyvästi!"
"Luulen hänen puhuvan sinulle", sanoi Duchesne kääntyen ovea kohden.
"Vastaapa siis hänelle…"
Silloin kuului kanslistin ääni.
"Tulehan, kansalainen santarmi", sanoi hän; "haluaisin puhua kanssasi hetken".
Tämä ääni, vaikka siinä olikin kiihtynyt leima, joka vei siltä sen tavallisen sävyn, sai ovenvartijan heristämään korviaan; hän luuli tuntevansa sen.
"Mitä sinä siis tahdot, kansalainen Durand?" kysyi Gilbert.
"Haluan sanoa sinulle pari sanaa."
"Hyvä, sinä voit sanoa sen huomenna."
"Ei, vaan tänä iltana! Minun on puhuttava sinulle tänä iltana", toisti sama ääni.
"Voi, mitä nyt tapahtuneekaan?" mutisi ovenvartija.
"Sehän on Dixmerin ääni."
Turmiota tietävänä ja väräjävänä näytti tämä ääni lainanneen jotakin kaameata synkän käytävän kaukaiselta kaiulta.
Duchesne kääntyi.
"No niin", sanoi Gilbert, "minä menen, koska hän välttämättä tahtoo".
Ja hän lähti ovelle.
Ovenvartija käytti hyväkseen tätä hetkeä, jolloin molempien santarmien huomion oli kiinnittänyt odottamaton asianhaara. Hän juoksi kuningattaren ikkunan luo.
"Onko se valmis?" kysyi hän.
"Olen yli puolessa", vastasi kuningatar.
"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sopersi hän, "kiirehtikää, kiirehtikää!"
"No kas", sanoi Duchesne, "minne sinä hävisit, kansalainen Mardoche?"
"Täällä minä olen", huudahti ovenvartija palaten nopeasti ensimmäisen osaston ikkunan luo.
Samalla hetkellä, juuri kun hän asettui jälleen paikalleen, kajahti vankilasta hirveä huuto, sitten kirous, sitten metallitupesta riuhtaistavan sapelin ääni.
"Voi, konna! Voi rosvo!" huusi Gilbert.
Ja käytävästä kuului tappelun meteli.
Samanaikaisesti avautui ovi paljastaen ovenvartijan silmille kaksi oven luona taistelevaa varjoa ja päästäen sisään naisen, joka työnnettyään syrjään Duchesne syöksyi kuningattaren osastoon.
Välittämättä tästä naisesta juoksi Duchesne toverinsa avuksi.
Ovenvartija harppasi toiselle ikkunalle; hän näki naisen polvillaan kuningattaren edessä; nainen rukoili hartaasti vankia vaihtamaan pukua hänen kanssansa.
Säihkyvin silmin kumartui hän katsomaan koettaen tuntea tämän naisen, jonka hän pelkäsi tunteneensa jo liiankin hyvin. Äkkiä hän päästi tuskallisen huudon.
"Geneviève, Geneviève!" huusi hän.
Kuningatar oli pudottanut viilan ja näytti aivan lamaantuneelta.
Tämäkin yritys oli siis rauennut tyhjiin.
Ovenvartija tarttui kaksin käsin viilan vikuuttamaan rautatankoon ja ravisti sitä ponnistaen äärimmäiset voimansa.
Mutta viilan jälki ei ollut kyllin syvä, tanko kesti.
Sillä välin oli Dixmerin onnistunut työntää Gilbert takaisin vankilaan, ja hän oli juuri tulossa sinne itsekin, kun Duchesnen onnistui ovea painamalla saada hänet peräytymään.
Mutta ovea hän ei saanut suljetuksi. Epätoivoissaan oli Dixmer pistänyt kätensä seinän ja oven väliin.
Tässä kädessä oli tikari, joka hankkiluksen vaskisolkeen tylstyneenä oli liukunut pitkin santarmin rintaa avaten hänen pukunsa ja raadellen hänen ihoansa.
Rohkaistuneina yhdistivät molemmat miehet kaikki voimansa ja huusivat samalla kertaa apua.
Dixmer tunsi käsivartensa olevan murtumaisillaan; hän nojasi hartiansa oveen, antoi voimakkaan sysäyksen, ja niin hänen onnistui vetää pois puutunut kätensä.
Ovi sulkeutui läimähtäen. Duchesne työnsi salvat eteen sillä välin kun
Gilbert väänsi oven lukkoon.
Käytävästä kajahtivat kiivaat askelet, sitten oli kaikki hiljaa. Molemmat santarmit katsahtivat toisiinsa ja loivat silmäyksen ympärilleen.
He kuulivat sen metelin, jota väärä ovenvartija piti koettaessaan murtaa rautatankoa.
Gilbert syöksyi kuningattaren vankikoppiin ja löysi Genevièven polvillaan hänen edessään rukoilemassa vankia vaihtamaan pukua kanssansa.
Duchesne tarttui kivääriinsä ja juoksi ikkunan luokse: hän näki miehen roikkuvan rautatangosta, ravistavan sitä raivokkaasti ja turhaan yrittävän murtaa sitä väkivoimin.
Hän tähtäsi.
Nuori mies näki pyssynpiipun suuntautuvan häntä kohti.
"Niin, niin", sanoi hän, "tapa minut, tapa!"
Ja ylväänä epätoivossaan hän veti rintansa täyteen ilmaa uhmaten luotia.
"Ritari", huudahti kuningatar, "ritari, jääkää elämään, minä pyydän sitä hartaasti, jääkää elämään!"
Kuullessaan Marie Antoinetten äänen Maison-Rouge putosi polvilleen.
Pyssy pamahti; mutta tämä liike pelasti hänet, luoti lensi hänen päänsä ylitse.
Geneviève luuli ystävänsä kuolleen ja kaatui tunnottomana kivipermannolle.
Kun savu oli hälvennyt, ei naisten pihassa ollut enää ketään.
Kymmenen minuutin kuluttua tutki Conciergerien mahdottomimmatkin lymypaikat perinpohjin kolmekymmentä sotamiestä kahden komisariuksen johdolla.
Ketään ei löydetty; kanslisti oli astellut rauhallisesti ja hymysuin ukko Richardin nojatuolin ohitse.
Mitä ovenvartijaan tulee, oli hän juossut ulos huutaen:
"Aseisiin! Aseisiin!"
Vartiomies oli ollut aikeissa ojentaa pistimensä häntä vastaan, mutta hänen koiransa olivat karanneet vartiomiehen kurkkuun.
Ainoastaan Geneviève pidätettiin ja teljettiin kuulustelun jälkeen tyrmään.