XIX
Tiedustelut
Emme voi enää kauvemmin jättää unohduksiin erästä tämän kertomuksen päähenkilöistä, sitä, joka edelliseen lukuun kasaantuneiden loppuratkaisujen tapahtumisaikana on kärsinyt enimmän kaikista ja jonka kärsimykset enimmän ansaitsevat lukijaimme myötätunnon.
Monnaie-kadulla oli kirkas auringonpaiste, ja muijat juttelivat ovilla yhtä iloisesti kuin ei kaupungin yllä kymmenen kuukauden läpi olisikaan ollut veripilvi, Mauricen palatessa mukanaan rattaat, jotka hän oli luvannut tuoda.
Hän jätti hevosensa ohjakset erään Saint-Eustache-kirkon eteisen kengänharjaajan käsiin ja nousi portaittensa askelmia sydän tulvillaan ilosta.
Rakkaus on elähdyttävä tunne: se osaa valaa henkeä sydämiin, jotka ovat kuolleet kaikille aistimuksille; se kansoittaa erämaat, se nostattaa silmien eteen rakkauden esineen unikuvan; se panee rakastajan sielussa laulavan äänen näyttämään hänelle koko luomakunnan toivon ja onnen valoisan päivän kirkastamana, ja koska se, samalla kun on sydäntä avartava tunne, on myöskin itsekäs tunne, tekee se rakastavan sokeaksi näkemään mitään, mikä ei ole rakkauden esinettä itseään.
Maurice ei nähnyt näitä naisia, Maurice ei kuullut heidän juttujaan; hän näki vain Genevièven tekemässä valmistuksia matkaa varten, joka tuli antamaan heille pysyvän onnen; hän ei kuullut muuta kuin Genevièven hajamielisenä hyräilemässä tavallista pikku lauluaan, ja tämä pikku laulu hyrisi niin suloisesti hänen korvissaan, että hän olisi vannonut kuulevansa hänen äänensä eri sävellajit sekaisin suljettavan lukon napsahdusten kanssa.
Maurice pysähtyi tasanteella; ovi oli puoleksi avoinna: tapana oli pitää sitä aina kiinni, ja tämä asianhaara hämmästytti häntä Hän katseli kaikkialle ympärilleen nähdäkseen oliko Geneviève käytävässä; häntä ei näkynyt. Hän astui eteiseen, meni sen lävitse ruokasaliin; hän tarkasti makuuhuoneen. Eteinen, ruokasali, sali, makuuhuone olivat tyhjät. Hän huusi hänen nimeänsä, kukaan ei vastannut.
Kotiapulainen oli lähtenyt ulos, kuten tiedetään; Maurice ajatteli, että Geneviève hänen poissaollessaan oli tarvinnut jotakin nuoraa sitoakseen matkalaukkujaan tai joitakin matkaeväitä laittaakseen ne vaunuihin ja että hän oli lähtenyt ulos näitä tavaroita ostamaan. Tämä oli hänen mielestään suuri varomattomuus, mutta vaikkakin hän alkoi käydä levottomaksi, ei hän vielä epäillyt mitään.
Maurice odotteli siis käyskennellen edes takaisin ja kumartuen tuolloin tällöin ulos ikkunasta, joka raollaan ollen päästi sisään sadetta ennustavia tuulenpuuskia.
Pian luuli Maurice kuulevansa askelia portaista. Hän kuunteli; ne eivät olleet Genevièven. Siitä huolimatta hän juoksi porraskäytävään, kumartui kaiteen yli ja tunsi kotiapulaisensa, joka huolettomana kuin palvelijat aina nousi portaita.
"Scævola!" huusi hän.
Kotiapulainen kohotti päätänsä.
"Kas, tehän se olettekin, kansalainen."
"Niin, minä; mutta missä on kansatar?"
"Kansatar?" kysyi Scævola hämmästyksissään jatkaen koko ajan kapuamistaan.
"Niin juuri. Näitkö häntä ulkona?"
"En."
"Lähde siinä tapauksessa takaisin! Kysy ovenvartijalta ja ota selvää naapureilta."
"Heti kohta!"
Scævola lähti alas.
"Nopeammin, nopeammin!" huusi Maurice. "Etkö sinä näe, että olen kuin kuumilla hiilillä?"
Maurice vartoi viisi kuusi minuuttia portaissa. Sitten, kun hän ei nähnyt Scævolan ilmestyvän takaisin, hän meni sisään ja kumartui uudestaan ulos ikkunasta. Hän näki Scævolan astuvan pariin kolmeen myymälään ja tulevan taas ulos saamatta tietää mitään uutta.
Kärsimättömänä hän huusi häntä.
Kotiapulainen katsoi ylös ja näki isäntänsä kärsimättömänä ikkunassa.
Maurice antoi hänelle merkin palata sisään.
"On mahdotonta, että hän olisi lähtenyt ulos", sanoi Maurice itsekseen.
Ja hän huusi uudestaan:
"Geneviève! Geneviève!"
Kaikki oli kuollutta. Autiossa talossa ei näyttänyt olevan edes kaikuakaan jäljellä.
Scævola ilmestyi takaisin.
"No niin, talonmies on ainoa, joka on nähnyt hänet."
"Onko talonmies nähnyt hänet?"
"On. Naapurit eivät ole kuulleet siitä puhuttavankaan."
"Sanot, että talonmies on nähnyt hänet? Millä tavalla?"
"Hän on nähnyt hänen menevän ulos."
"Hän on siis lähtenyt ulos?"
"Siltä näyttää."
"Yksinäänkö? On mahdotonta, että Geneviève olisi lähtenyt yksin ulos."
"Hän ei ollut yksin, kansalainen, hän oli erään miehen seurassa."
"Kuinka! Miehenkö seurassa?"
"Sen mukaan ainakin, mitä kansalainen talonmies sanoo."
"Mene hakemaan hänet tänne, minun on saatava tietää, kuka tuo mies oli."
Scævola astui kaksi askelta ovea kohti ja kääntyi sitten.
"Odottakaahan", sanoi hän näyttäen miettivän.
"Mitä? Mitä sinä tahdot? Puhu, minä kuolen kärsimättömyydestä."
"Ehkä se oli sen miehen kanssa, joka juoksi minun perässäni."
"Juoksiko joku mies sinun perässäsi?"
"Juoksi."
"Mitä varten?"
"Pyytääkseen minulta avainta teille."
"Mitä avainta, sinä onneton? Mutta puhuhan, puhu nyt."
"Huoneiston avainta."
"Ja sinä annoit huoneiston avaimen tuntemattomalle?" huudahti Maurice tarttuen molemmin käsin kotiapulaisen kauluriin.
"Mutta eihän hän ollut mikään tuntematon, hyvä herra, koska hän oli teidän ystäviänne."
"Ah, niin, minun ystäviäni? Hyvä, se oli varmaankin Lorin! Niinhän se on, hän on lähtenyt ulos Lorinin kanssa."
Ja hymyillen vaikka kalpeanakin vei Maurice nenäliinansa hiestä kostealle otsallensa.
"Ei, ei, ei, hyvä herra, ei se ollut hän", sanoi Scævola. "Totta kai minä tunnen Lorinin, jumaliste!"
"Mutta kuka se oli siis?"
"Kyllä te tiedätte hyvin, kansalainen, se oli se mies, se, joka tuli eräänä päivänä…"
"Minä päivänä?"
"Sinä päivänä, jolloin te olitte niin surullinen; se, joka vei teidät mukanaan, kun sitten palasitte niin iloisena…"
Scævola oli huomannut kaikki nämä seikat.
Maurice katseli häntä kauhistuneen näköisenä. Hänen koko ruumiinsa värisi. Sitten oltuaan kauvan vaiti hän huusi:
"Dixmer?"
"Niin tosiaankin, niin, luulenpa, että se oli niin, kansalainen", sanoi kotiapulainen.
Maurice horjahti ja kaatui selälleen nojatuoliin. Hänen silmissään sumeni.
"Voi, hyvä Jumala!" sopersi hän.
Kun hänen silmänsä taas avautuivat, näki hän Genevièven unohtaman tai oikeammin jättämän orvokkikimpun.
Hän syöksyi paikalle, otti sen, suuteli sitä; sitten, huomattuaan, mille paikalle se oli asetettu, sanoi hän:
"Ei epäilystäkään! Nämä orvokit… ne olivat hänen viimeinen tervehdyksensä."
Silloin Maurice kääntyi ja huomasi vasta nyt, että matkalaukku oli puoleksi täynnä, että loput liinavaatteista oli lattialla tai puoliavonaisessa kaapinlaatikossa.
Lattialla olevat liinavaatteet olivat varmasti pudonneet Genevièven käsistä Dixmerin ilmestyessä paikalle.
Tästä hetkestä alkaen selvisi kaikki. Elävänä ja kamalana kuvastui hänen silmiinsä näytelmä näiden neljän seinän välissä, jotka äsken olivat olleet niin suuren onnen todistajana.
Tähän asti oli Maurice ollut lamaantunut, musertunut. Herääminen oli hirveä, nuoren miehen suuttumus kauhistuttava.
Hän nousi seisomaan, sulki raolleen jääneen ikkunan, otti kirjoituskaappinsa päältä kaksi matkaa varten valmiiksi ladattua pistoolia, tarkasti sytytyksen ja nähtyään sen olevan kunnossa pani pistoolit taskuunsa.
Sitten hän kaasi kukkaroonsa kaksi kultarahakääröä, jotka hän isänmaallisuudestaan huolimatta oli katsonut varovaisimmaksi säilyttää erään laatikon perällä, ja ottaen käteensä tupessa olevan sapelin sanoi:
"Scævola, luulen sinun olevan kiintyneen minuun; sinä olet palvellut isääni ja minua viisitoista vuotta."
"Olen, kansalainen", sanoi kotiapulainen kauhistuneena nähdessään tämän marmorinkalpeuden ja tämän hermostuneen vapisemisen ensi kertaa isännässään, jota hyvällä syyllä pidettiin miesten pelottomimpana ja voimakkaimpana; "olen, mitä käskette?"
"Kuule! Jos se nainen, joka asui täällä…"
Hän keskeytti puheensa; hänen äänensä vapisi niin kovasti lausuessansa nämä sanat, ettei hän voinut jatkaa.
"Jos hän palaa", jatkoi hän hetken kuluttua, "ota hänet vastaan, sulje ovi hänen jäljestään; ota tämä pyssy, asetu portaisiin äläkä päästä sisään ketään, pääsi kautta, henkesi kautta, sielusi kautta! Jos tahdotaan murtaa ovi, puolusta sitä, iske! Tapa! Tapa äläkä pelkää mitään, Scævola, minä otan vastatakseni kaikesta!"
Nuoren miehen äänensävy, hänen raju uskalluksensa sähköisti Scævolan.
"Minä en ainoastaan tapa", sanoi hän, "vaan olen valmis kuolemaankin kansatar Genevièven puolesta".
"Kiitos… Kuule nyt! Tämä huoneisto on minulle vastenmielinen, enkä minä tahdo astua tänne sisälle ennenkuin olen löytänyt hänet jälleen. Jos hän on päässyt karkaamaan, jos hän on tullut takaisin, aseta silloin ikkunaasi se suuri japanilainen päivänkukkamalja, jota hän niin rakasti. Siinä ovat ohjeet päivää varten. Yöksi aseta lyhty. Joka kerta mennessäni ohi kadulla saan siten tietää; niin kauvan kun en näe lyhtyä enkä kukkamaljaa, jatkan etsintääni."
"Oi hyvä herra, olkaa varovainen, olkaa varovainen!" huudahti Scævola.
Maurice ei edes vastannut. Hän hyökkäsi huoneesta, laskeutui portaita alas kuin olisi hänellä ollut siivet ja juoksi Lorinin luokse.
Olisi vaikeata kuvata tämän arvon runoilijan hämmästystä, suuttumusta, raivoa, kun hän kuuli tämän uutisen; yhtä hyvin kannattaisi kertoa ne liikuttavat valitusrunot, joilla Orestes innoitti Pyladeksen.
"Sinä et siis tiedä missä hän on", hoki hän.
"Kadonnut, hävinnyt!" ulvoi Maurice epätoivon puuskassa. "Hän on tappanut hänet, Lorin, hän on tappanut hänet!"
"Ei sentään, rakas ystävä, ei sentään, hyvä Maurice, ei hän ole häntä tappanut. Ei, niin monen mietintäpäivän jälkeen ei murhata sellaista naista kuin Genevièveä; ei, jos hän olisi hänet tappanut, hän olisi tappanut hänet paikalle, ja hän olisi kostonsa merkiksi jättänyt ruumiin sinun asuntoosi. Ei, katsopas, hän on karannut hänen kanssansa, liian onnellisena, että on löytänyt jälleen aarteensa."
"Sinä et tunne häntä, Lorin, sinä et tunne häntä", sanoi Maurice. "Tuon miehen katseessa oli jotakin kamalaa."
"Ei, sinä erehdyt. Minuun hän on aina tehnyt rohkean miehen vaikutuksen. Hän on ottanut hänet uhratakseen hänet. Hän joutuu vangiksi hänen kanssaan, heidät tapetaan yhdessä. Ja kas siinä on vaara", sanoi Lorin.
Nämä sanat saivat Mauricen raivon nousemaan kaksinkertaiseksi.
"Minä löydän hänet jälleen! Minä löydän hänet jälleen taikka kuolen!" huusi hän.
"Voi, mitä siihen tulee, on kyllä varmaa, että me hänet löydämme", sanoi Lorin. "Rauhoitu kuitenkin! Tuumikaamme, Maurice, parahin Maurice; usko minua, silloin kun ei ajattele, hakee huonosti; ajattelee huonosti ollessaan niin kiihdyksissä kuin sinä."
"Hyvästi, Lorin, hyvästi!"
"Mitä sinä siis teet?"
"Menen tieheni."
"Lähdetkö luotani? Miksi niin?"
"Koska se ei liikuta muita kuin minua yksin. Koska vain minun yksin on pantava henkeni vaaraan pelastaakseni Genevièven."
"Haluat kuolla?"
"Olen valmis kaikkeen: tahdon mennä tapaamaan valvontavaliokunnan puheenjohtajaa, aion puhua Hébertille, Dantonille, Robespierrelle. Tunnustan kaikki, mutta hänet on annettava minulle takaisin."
"Hyvä on", sanoi Lorin.
Ja lisäämättä sanaakaan hän nousi seisomaan, kiinnitti hankkiluksensa, pani päähänsä univormuinkin ja, kuten Mauricekin oli tehnyt, otti kaksi ladattua pistoolia, jotka pisti taskuunsa.
"Lähtekäämme", lisäsi hän yksinkertaisesti.
"Mutta sinähän saatat itsesi huonoon valoon!" huudahti Maurice.
"No niin, entä sitten?
"Näytännön jälkeen tapa palata hyvässä seurassa taas kotia."
"Mistä me ensiksi lähdemme etsimään?" kysyi Maurice.
"Hakekaamme ensin vanhalta asuinpaikalta, tiedäthän, vanhan Saint-Jacques-kadun varrelta; sitten väijymme Maison-Rougen ritaria. Missä hän on, siellä on varmasti Dixmer; sitten lähestymme Vieille-Corderie-kadun taloja. Tiedät, että puhutaan Antoinetten siirtämisestä Templeen. Usko minua, sellaiset miehet kuin nuo eivät menetä toivoaan pelastaa hänet ennenkuin viime hetkessä."
"Niin", toisti Maurice, "sinä olet todella oikeassa… Luuletko siis, että Maison-Rouge on Pariisissa?"
"Dixmer on varmasti."
"Se on totta, se on totta! He ovat jälleen liittyneet yhteen", sanoi Maurice, jonka nämä epämääräiset valonvälkähdykset tekivät hiukan järkevämmäksi.
Tästä hetkestä alkaen ystävykset sitten ryhtyivät etsimään, mutta kaikki oli turhaa. Pariisi on suuri ja sen hämärä synkkä. Milloinkaan ei pohjaton syvyys ole paremmin kyennyt kätkemään salaisuutta, jonka rikos tai onnettomuus on sille uskonut.
Sata kertaa menivät Lorin ja Maurice Grève-aukion ohi, sata kertaa he hipaisivat sitä pientä taloa, jossa Geneviève asui ja jossa Dixmer häntä alituisesti vartioi, kuten papit muinoin vartioivat uhrattaviksi määrättyjä henkilöitä.
Nähdessään olevansa määrätty perikatoon Geneviève, kuten kaikki jalot sielut, omasta puolestaan hyväksyi uhrauksen ja halusi kuolla hiljaisuudessa. Muuten hän pelkäsi, vähemmän tosin Dixmerin kuin kuningattaren asian puolesta, sitä julkisuutta, jonka Maurice varmasti tulisi antamaan kostolleen.
Hän pysytteli siis niin hiljaa, kuin olisi kuolema jo sulkenut hänen suunsa.
Kuitenkin oli Maurice sanomatta mitään Lorinille käynyt esittämässä pyyntönsä kauhean yhteishyvän valiokunnan jäsenille; ja Lorin oli puhumatta Mauricelle samoin uhrautunut omasta puolestaan tekemällä saman pyynnön.
Sen vuoksi olikin samana päivänä Fouquier-Tinville merkinnyt punaisen ristin heidän nimiensä viereen, ja sana epäilyttäviä yhdisti heidät veriseen syleilyyn.