XX
Tuomio
Yhden ja jakamattoman Ranskan tasavallan vuoden II kolmantenakolmatta päivänä, joka vastasi lokakuun 11 päivää 1793 vanhan ajanlaskun mukaan, kuten silloin sanottiin, oli utelias väkijoukko jo aamusta asti täyttänyt sen salin parvekkeet, jossa vallankumouksen istunnot pidettiin.
Palatsin käytävät, Conciergeriehen johtavat tiet olivat tulvillaan ahnaita ja kärsimättömiä katselijoita, joiden huudot ja intohimot siirtyivät toisesta toiseen, kuten aallot siirtävät toisillensa kohinansa ja vaahtonsa.
Huolimatta siitä uteliaisuudesta, joka kiihoitti jokaista katselijaa, ja ehkä juuri tämän uteliaisuuden vaikutuksesta säilytti jokainen aalto tässä kahden sulun väliin puristuneessa meressä, ulkopuolisen sulun, joka sitä painoi, sisäpuolisen sulun, joka painoi takaisin, tässä vuoksessa ja luoteessa melkein saman paikan, johon se alkujaan oli asettunut. Mutta paremmilla paikoilla olevat olivat myöskin ymmärtäneet, että heidän oli saatava anteeksi tämä onni, ja tätä varten he taipuivat kertomaan huonommissa asemissa oleville naapureillensa, jotka taas kertoivat toisille alkuperäiset sanat, mitä olivat nähneet ja mitä olivat kuulleet.
Mutta istuntosalin oven luona taisteli ryhmä tanakoita miehiä ankarasti yhden tuuman leveästä ja yhden tuuman korkeasta alasta; sillä tuuman levyinen ala riitti näkemään kahden olkapään välistä salin nurkan ja todistajien ulkomuodon; sillä tuuman korkuinen ala riitti, jotta näki erään pään ylitse koko salin ja syytetyn ulkomuodon.
Onnettomuudeksi täytti tämän salin käytävän, tämän niin ahtaan solan melkein kokonaan eräs mies leveine hartioilleen ja lanteille nojaavine käsivarsineen. Nämä pönkittivät koko huojuvan väkijoukon, joka olisi sortunut saliin, ellei tämä lihasvallitus olisi kestänyt.
Tämä istuntohuoneen kynnyksellä seisova järkähtämätön mies oli nuori ja kaunis, ja joka kerta kun väkijoukko antoi hänelle lujan sysäyksen, hän ravisti kuin harjaa paksua tukkaansa, jonka alla paloi kaksi synkkää ja päättäväistä silmää. Kun hän oli katseellaan ja hartioillaan työntänyt takaisin väkijoukon, jonka itsepäiset hyökkäykset hän elävänä aallonmurtajana pysäytti, ryhtyi hän taas liikkumattomana ja tarkkaavaisena seuraamaan tapahtumia.
Sata kertaa oli kiinteä väkijoukko yrittänyt kaataa hänet kumoon, koska hän oli suuri kooltaan ja hänen takaansa oli mahdotonta nähdä; mutta kuten olemme sanoneet, kallio ei olisi ollut järkähtämättömämpi kuin hän.
Kuitenkin oli eräs toinen mies raivannut tiensä tämän ihmismeren toisesta päästä tunkeilevan väkijoukon läpi melkein hurjan hellittämättömästi. Mikään ei ollut pysäyttänyt hänen väsymätöntä eteenpäinmenoaan, eivät niiden iskut, jotka hän jätti taaksensa, eivät niiden sadattelut, jotka hän ohimennessään puristi melkein kuoliaiksi, eivätkä naisten valitukset, sillä tässä tungoksessa oli paljon naisiakin.
Iskuihin hän vastasi iskuilla, sadatteluihin katseella, jonka edestä rohkeimmatkin väistyivät, valituksiin välinpitämättömyydellä, joka muistutti halveksimista.
Viimein hän saapui tuon voimakkaan nuoren miehen taakse, joka niin sanoaksemme sulki tien saliin. Ja yleisön jännittyneenä odottaessa — sillä jokainen halusi nähdä, miten nämä kaksi kovaa kohtasivat toisensa — hän yritti menettelyänsä, joka oli siinä, että painoi kyynärpäänsä kuin kiilan kahden katselijan väliin ja tunkeutui sitten ruumiillaan kahden miten lujasti hyvänsä toisiinsa juotetun henkilön väliin.
Hän oli muuten nuori, pienikokoinen mies, jonka ruumiinrakenteen hänen kalpeat kasvonsa ja hennot jäsenensä todistivat yhtä heikoksi, kuin hänen kiihkeät silmänsä ilmaisivat hänen olevan voimakkaan tahdoltaan.
Mutta tuskin oli hänen kyynärpäänsä hipaissut edessä seisovan nuoren miehen kylkeä, kun tämä hämmästyneenä hyökkäyksestä kääntyi kiivaasti ja nosti samalla nyrkkinsä, joka iskiessään uhkasi murskata uskalikon.
Molemmat vastustajat seisoivat tällöin silmä silmää vasten, ja heiltä pääsi yhtaikaa pieni hämmästyksen huuto.
He olivat tunteneet toisensa.
"Voi, kansalainen Maurice", virkkoi hento nuori mies sanoissaan kuvaamatonta tuskaa, "päästäkää minut ohitsenne, päästäkää minut näkemään, minä rukoilen teitä; tapatte minut sitten myöhemmin".
Maurice, sillä se oli todella hän, tunsi heltyvänsä ja ihailevansa tätä ikuista uskollisuutta, tätä murtumatonta tahdonlujuutta.
"Te!" mutisi hän. "Te täällä, varomaton!"
"Niin, minä olen täällä! Mutta olenpa uuvuksissa… Voi, hyvä Jumala, hän puhuu, päästäkää minut näkemään! Päästäkää minut kuulemaan!"
Maurice väisti ja nuori mies asettui hänen eteensä. Koska Maurice oli ensimmäisenä väkijoukossa, ei mikään estänyt enää silloin sen katsetta, joka oli saanut kestää niin monta iskua ja haukkumista päästäkseen sinne.
Koko tämä näytös ja sen aikaansaama puheensorina herätti tuomarien uteliaisuuden.
Syytettykin katsahti sinne päin; ensi rivissä hän huomasi ja tunsi silloin ritarin.
Jonkinlainen väristys järkytti rautaisessa nojatuolissa istuvaa kuningatarta.
Kuulustelua, jota johti puheenjohtaja Harmand, jota selitti Fouquier-Tinville ja josta väitteli Chauveau-Lagarde, kuningattaren puolustaja, kesti niin kauvan kuin tuomarien ja syytetyn voimat sallivat.
Koko tämän ajan viipyi Maurice liikkumattomana paikallaan, kun salissa ja käytävissä olevat kuulijat sen sijaan jo useita kertoja olivat vaihtuneet.
Ritari oli löytänyt selkänojakseen pylvään ja oli yhtä kalpea kuin se marmoriseko, johon hän nojasi.
Päivää oli seurannut pimeä yö: muutamat valamiesten pöydille sytytetyt kynttilät, jotkut salin seinillä savuavat lamput loivat synkän punaisen hohteen tämän naisen jaloille kasvoille, joka oli ollut niin kaunis Versaillesin juhlien loistavassa valaistuksessa.
Hän oli siellä yksinään vastaten lyhyesti ja halveksivasti puheenjohtajan kysymyksiin ja kumartuen toisinaan kuiskatakseen jotakin puolustajansa korvaan.
Hänen valkea ja sileä otsansa ei ollut kadottanut vähääkään ylpeydestään; hänellä oli yllään mustaraitainen pukunsa, josta hän kuninkaan kuoltua ei ollut tahtonut luopua.
Tuomarit nousivat mennäkseen äänestämään; istunto oli päättynyt.
"Mutta olenko siis esiintynyt liian halveksivasti, hyvä herra?" kysyi kuningatar Chauveau-Lagardelta.
"Oi, madame", vastasi tämä, "esiinnytte aina hyvin ollessanne oma itsenne".
"Kas kuinka hän on ylpeä!" huusi eräs nainen yleisön puolelta, kuin olisi ääni vastannut kysymykseen, jonka onneton kuningatar oli juuri tehnyt asianajajalleen.
Kuningatar käänsi päänsä tätä naista kohden.
"Juuri niin", toisti nainen, "minä sanon, että sinä olet ylpeä,
Antoinette, ja että sinun ylpeytesi on syössyt sinut turmioon".
Kuningatar punastui.
Ritari kääntyi sitä naista kohden, joka oli lausunut nämä sanat, ja vastasi lempeästi:
"Hän oli kuningatar."
Maurice tarttui hänen ranteeseensa.
"Ei", sanoi hän kuiskaten, "olkaa niin rohkea, ettette syöksy perikatoon".
"Oi, herra Maurice", vastasi ritari, "te olette mies ja tiedätte puhuvanne miehelle. Voi, sanokaa, luuletteko, että he voivat tuomita hänet kuolemaan?"
"En luule sitä", sanoi Maurice, "olen siitä varma".
"Voi, naisen!" huudahti Maison-Rouge nyyhkyttäen.
"Ei, vaan kuningattaren", vastasi Maurice. "Niinhän te itse juuri sanoitte."
Ritari tarttui nyt vuorostaan Mauricen ranteeseen niin voimakkaasti, ettei olisi luullut hänen sellaiseen kykenevän, ja pakotti hänet kumartumaan puoleensa.
Kello oli puoli neljä aamulla; katsojien joukossa näkyi suuria aukkoja.
Muutamat valot sammuivat siellä täällä, jättäen osia salista pimeiksi.
Yhdessä pimeimmistä kohdista olivat ritari ja Maurice, joka kuunteli, mitä ritarilla oli hänelle sanottavaa.
"Miksi te oikeastaan olette täällä ja mitä te aiotte tehdä", kysyi ritari, "te, hyvä herra, jolla ei ole tiikerin sydän?"
"Voi!" sanoi Maurice, "minä olen täällä saadakseni tietää, miten on käynyt erään onnettoman naisen".
"Niin, niin", sanoi Maison-Rouge, "sen, jonka hänen miehensä työnsi kuningattaren vankikomeroon, eikö niin? Sen, joka vangittiin minun nähteni?"
"Genevièven?"
"Niin, Genevièven."
"Geneviève on siis vankina, miehensä uhraamana, Dixmerin tappamana?… Voi, minä ymmärrän nyt kaikki, minä ymmärrän kaikki! Ritari, kertokaa minulle, mitä on tapahtunut, sanokaa minulle, missä hän on, sanokaa minulle, mistä voin löytää hänet jälleen. Ritari… tämä nainen on elämäni, kuuletteko te?"
"No niin, minä olen nähnyt hänet. Minä olin paikalla, kun hänet vangittiin. Minäkin olin siellä vapauttaakseni kuningattaren. Mutta meidän molemmat suunnitelmamme turmelivat toisensa sen sijaan, että olisivat auttaneet toisiaan, koska emme olleet voineet olla yhteydessä keskenämme."
"Ettekä te pelastanut edes häntäkään, sisartanne, Genevièveä?"
"Olisinko minä voinut? Rautaristikko erotti minut hänestä. Ah, jos te olisitte ollut siellä, jos olisitte liittänyt voimanne minun voimiini, olisi tuo kirottu rautatanko antanut myöten, ja me olisimme pelastaneet heidät molemmat!"
"Geneviève! Geneviève!" sopersi Maurice.
Sitten hän kysyi katsellen Maison-Rougea raivokkain ilmein, joita ei voi sanoin kuvata:
"Ja miten on Dixmerin käynyt?"
"En tiedä. Hän pakeni omalle taholleen ja minä omalleni."
"Voi!" sanoi Maurice kiristäen hampaitaan, "jos joskus hänet tapaan…"
"Niin, minä ymmärrän. Mutta Genevièven asiat eivät vielä ole aivan hukassa", sanoi Maison-Rouge, "kun sen sijaan täällä kuningattaren asiat… Voi, Maurice, te olette mies, jonka sydän on paikallaan, mahtava mies, teillä on ystäviä… Voi, minä rukoilen teitä niin kuin Jumalaa rukoillaan… Maurice, auttakaa minua pelastamaan kuningatar!"
"Ajatteletteko sitä?"
"Maurice, Geneviève rukoilee sitä minun kauttani."
"Voi, älkää lausuko sitä nimeä, hyvä herra! Kuka tietää, ettekö te ole
Dixmerin tavoin uhrannut tuota naisrukkaa?"
"Hyvä herra", vastasi ritari ylpeästi, "kun minä ryhdyn johonkin asiaan, osaan uhrata ainoastaan itseni".
Tällä hetkellä avautui neuvotteluhuoneen ovi; Maurice aikoi juuri vastata.
"Hiljaa, hyvä herra, hiljaa!" sanoi ritari; "tuossa saapuvat tuomarit".
Ja Maurice tunsi vapisevan käden, jonka Maison-Rouge kalpeana ja hoippuen oli laskenut hänen käsivarrelleen.
"Voi!" mutisi ritari. "Voi, sydämeni ei kestä."
"Rohkeutta! Ja hillitkää mielenne, tai olette hukassa!" sanoi Maurice.
Vallankumousoikeus palasi todella, ja tämä uutinen levisi käytäviin ja parvekkeille.
Väkijoukko ryntäsi uudelleen saliin, ja valot näyttivät alkavan itsestään palaa kirkkaammin tällä ratkaisevalla ja juhlallisella hetkellä.
Kuningatar oli tuotu takaisin sisään; hän seisoi suorana, liikkumattomana, ylväänä, katse levollisena ja huulet yhteenpuristettuina.
Hänelle luettiin päätös, jolla hänet tuomittiin kuolemanrangaistukseen.
Hän kuunteli kalpenematta, silmää räpäyttämättä, ainoankaan kasvojen lihaksen todistamatta mielenliikutusta.
Sitten hän kääntyi ritariin päin, loi häneen pitkän ja paljonpuhuvan silmäyksen, ikäänkuin kiittääkseen tätä miestä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt muuta kuin uskollisuuden elävänä kuvana. Ja nojaten saattovartiota komentavan santarmiupseerin käsivarteen hän poistui levollisena ja arvokkaana vallankumousoikeudesta.
Maurice päästi syvän huokauksen.
"Jumalan kiitos!" sanoi hän, "mikään hänen selityksensä kohta ei ole sotkenut Genevièveä, ja vielä on toivoa".
"Jumalan kiitos!" mutisi Maison-Rougen ritari puolestaan, "kaikki on lopussa, ja taistelu on päättynyt. Minulla ei olisi ollut voimia mennä pitemmälle."
"Rohkeutta, hyvä herra!" kuiskasi Maurice.
"Sitä minulla tulee olemaan", vastasi ritari.
Ja puristettuaan toistensa kättä poistuivat molemmat eri ovista.
Kuningatar vietiin takaisin Conciergeriehen: suuri kello löi neljä hänen astuessaan sisään.
Neuf-sillan toisessa päässä pidätti Lorin Mauricen molemmin käsin.
"Seis!" sanoi hän, "tästä ei pääse!"
"Miksi ei?"
"Minne sinä ensinnäkin menet?"
"Menen kotiin. Voinkin nyt mennä kun tiedän, miten hänen on käynyt."
"Sitä parempi. Mutta sinä et mene."
"Mistä syystä?"
"Siitä syystä, että kaksi tuntia sitten ovat santarmit tulleet pidättämään sinua."
"Oho!" huudahti Maurice. "Sitä paremmalla syyllä."
"Oletko hullu? Entä Geneviève?"
"Sehän on totta. Mutta minne menemme?"
"Minun luokseni, helkkarissa."
"Mutta minä saatan sinut turmioon."
"Sitä paremmalla syyllä! Tule, lähde pois!"
Ja hän kiskoi Mauricen mukanaan.