XXI
Pappi ja pyöveli
Vallankumousoikeudesta oli kuningatar saatettu takaisin Conciergeriehen.
Huoneeseensa tultuaan hän oli ottanut sakset, leikannut pitkän kauniin tukkansa, joka oli tullut kauniimmaksi, kun ei siihen ollut vuoteen käytetty puuteria, käärinyt sen paperiin ja sitten kirjoittanut paperille: Jaettavaksi poikani ja tyttäreni kesken.
Sitten hän oli istuutunut tai oikeammin pudonnut nojatuoliin, ja väsymyksen murtamana kuulustelua oli kestänyt kahdeksantoista tuntia hän oli nukahtanut.
Kello seitsemältä hän heräsi säpsähtäen suojustimen ääneen sitä siirrettäessä. Hän kääntyi ja näki miehen, joka oli hänelle täysin tuntematon.
"Mitä minusta tahdotaan?" kysyi hän.
Mies lähestyi ja tervehti häntä niin kohteliaasti kuin olisi hän vielä ollut kuningatar.
"Nimeni on Sanson", sanoi hän.
Kuningatar värisi hieman ja nousi. Jo tämä pelkkä nimi sanoi enemmän kuin pitkä keskustelu.
"Te tulette hyvin aikaisin, hyvä herra", sanoi hän, "ettekö voisi tulla hieman myöhemmin?"
"En, madame", vastasi Sanson. "Minulla on määräys tulla."
Sanottuaan nämä sanat hän astui vielä askelen kuningatarta kohden.
Kaikki oli tässä miehessä ja tällä hetkellä merkitsevää ja hirvittävää.
"Ai, minä ymmärrän", sanoi vanki, "te haluatte leikata tukkani?"
"Se on tarpeellista, madame", sanoi pyöveli.
"Tiesin sen, hyvä herra", sanoi kuningatar, "ja minä olenkin tahtonut säästää teiltä tämän vaivan. Minun hiukseni ovat tuolla, tuolla pöydällä."
Sanson seurasi kuningattaren käden osoittamaan suuntaan.
"Tahtoisin kuitenkin", jatkoi hän, "että ne annettaisiin tänä iltana lapsilleni".
"Madame", sanoi Sanson, "se asia ei kuulu minulle".
"Kuitenkin olin luullut…"
"Minulle kuuluu vain", virkkoi pyöveli, "ihmisten tavarat, heidän vaatteensa, heidän koruesineensä, ja vain silloin, kun he nimenomaan antavat ne minulle. Muussa tapauksessa kaikki menee Salpetrièreen ja joutuu sairaalan köyhille; yhteishyvänvaliokunnan määräys on järjestänyt asiat sillä tavoin."
"Mutta, hyvä herra", kysyi Marie Antoinette hellittämättä, "voinko luottaa siihen, että hiukseni annetaan lapsilleni?"
Sanson oli vaiti.
"Minä koetan ottaa sen suorittaakseni", sanoi Gilbert.
Vanki loi santarmiin sanomattoman kiitollisen silmäyksen.
"Nyt tulin leikkaamaan teidän tukkaanne", sanoi Sanson, "mutta koska tämä toimitus on tehty, voin jättää teidät hetkeksi yksin, jos niin haluatte".
"Minä pyydän sitä, hyvä herra", sanoi kuningatar, "sillä minun täytyy koota voimiani ja rukoilla".
Sanson kumarsi ja lähti ulos.
Silloin kuningatar jäi yksin, sillä Gilbert oli vain pistänyt päänsä sisälle sanoakseen ne sanat, jotka kerroimme.
Sillä välin kun kuolemaantuomittu polvistui toisia matalammalle tuolille, jota hän käytti rukousjakkarana, tapahtui eräs näytelmä, joka oli yhtä kauhea kuin kertomamme, vanhan Pariisin pienen Saint-Landry-kirkon pappilassa.
Tämän seurakunnan kirkkoherra oli juuri noussut makuulta; hänen vanha emännöitsijänsä valmisti vaatimatonta suurusta, kun äkkiä kolkutettiin lujasti pappilan ovelle.
Meidänkin päiviemme papille merkitsee odottamaton vieraskäynti aina tapahtumaa: on kysymyksessä ristiäiset, kuolinhetkellä tapahtuvat vihkiäiset tai viimeinen rippi. Mutta tällä aikakaudella saattoi vieraan käynti merkitä vieläkin vakavampaa asiaa. Tähän aikaan ei pappi enää ollut Jumalan edustaja, vaan hänen oli tehtävä tiliä ihmisille.
Kuitenkin kuului apotti Girard niiden joukkoon, joiden tarvitsi pelätä vähemmän, sillä hän oli tehnyt valan perustuslaille: hänen omatuntonsa ja rehellisyytensä olivat puhuneet äänekkäämmin kuin itserakkaus ja uskonnollinen tunne. Varmaankin apotti Girard myönsi hallituksen kehitysmahdollisuudet ja pahoitteli niitä monia väärinkäytöksiä, joita oli tehty Jumalan tahdon nimessä. Hän oli, vaikkakin piti oman Jumalansa, hyväksynyt tasavaltaisen hallitusmuodon veljeyden.
"Menkää katsomaan, muori Jacinthe", sanoi hän. "Menkää katsomaan, kuka on tullut koputtamaan meidän ovellemme niin varhain; ellei se sattumalta ole kiireellinen palvelus, jota minulta pyydetään, sanokaa, että minua on lähetetty noutamaan tänä aamuna Conciergeriehen ja että minun on pakko lähteä sinne tuossa paikassa."
Rouva Jacinthen nimi oli ennen ollut rouva Madeleine, mutta hän oli hyväksynyt kukannimen oman nimensä sijaan, kuten apotti Girard oli hyväksynyt arvonimen "kansalainen" kirkkoherra-nimen asemesta.
Isäntänsä kehoituksesta kiirehti rouva Jacinthe laskeutumaan portaita pieneen puutarhaan, jonne ulko-ovi avautui: hän veti salvat auki ja sieltä ilmestyi nuori, kovin kalpea, kovin kiihtynyt mies, jolla kuitenkin oli lempeä ja rehellinen ulkomuoto.
"Herra apotti Girard?" sanoi hän.
Jacinthe tarkasti tulokkaan epäjärjestyksessä olevaa pukua, hänen pitkää parransänkeänsä ja hänen hermostunutta vapisemistaan: kaikki tuo näytti hänestä huonolta merkiltä.
"Kansalainen", sanoi hän, "täällä ei ole herraa enempää kuin apottiakaan".
"Suokaa anteeksi, madame", virkkoi nuori mies, "tarkoitin Saint-Landryn pappia".
Huolimatta isänmaallisuudestaan järkytti Jacinthea sana madame, jota ei olisi käytetty keisarinnallekaan; kuitenkin hän vastasi:
"Häntä ei voi tavata, kansalainen, hän rukoilee."
"Odotan siinä tapauksessa", vastasi nuori mies.
"Mutta", sanoi rouva Jacinthe, jonka mieleen tämä hellittämättömyys toi alkujaan saadut huonot ajatukset, "te odotatte turhaan, kansalainen, sillä hänet on kutsuttu Conciergeriehen, ja hän lähtee heti kohta".
Nuori mies kalpeni hirveästi tai oikeammin muuttui, kalpea kun oli jo ennestään, lyijynharmaaksi.
"Se on siis totta!" mutisi hän.
Sitten hän sanoi ääneen:
"Senpä vuoksi juuri, madame", sanoi hän, "minä olen tullut kansalaisen
Girardin luokse".
Ja puhuessaan hän oli astunut sisään, oli tosin hiljaa, mutta päättäväisesti työntänyt oven salvat kiinni ja oli rouva Jacinthen vastaväitteistä, vieläpä uhkauksistakin huolimatta astunut sisään taloon ja tunkeutunut aina apotin huoneeseen saakka.
Nähdessään hänet päästi apotti hämmästyksen huudahduksen.
"Anteeksi, herra kirkkoherra", sanoi nuori mies heti, "minulla on teille puhuttavana eräs hyvin vakava asia; sallikaa, että jäämme yksin".
Vanha pastori tiesi kokemuksesta, millä tavoin suuret tuskat ilmaistaan. Hän luki kaikkea hallitsevan intohimon nuoren miehen sekasortoisesta ulkomuodosta, valtavan mielenliikutuksen hänen kuumeisesta äänestään.
"Jättäkää meidät, rouva Jacinthe", sanoi hän.
Nuori mies seurasi kärsimättömästi silmillään emännöitsijää, joka tottuneena pääsemään perille isäntänsä salaisuuksista empi lähteä; kun hän sitten lopulta oli lähtenyt, sanoi tuntematon:
"Herra kirkkoherra, te kysytte ensinnäkin, kuka minä olen. Sanon sen teille; olen lainsuojaton mies; olen kuolemaan tuomittu mies, joka ei elä muuta kuin rohkeutensa voimalla; minä olen Maison-Rougen ritari."
Apotti hypähti kauhusta isossa nojatuolissaan.
"Oi, älkää pelätkö mitään", sanoi ritari. "Kukaan ei ole nähnyt minun astuvan tänne sisälle, eivätkä nekään, jotka olisivat nähneet, tuntisi minua. Minä olen muuttunut paljon kahdessa kuukaudessa."
"Mutta mitä te sitten tahdotte, kansalainen?" kysyi kirkkoherra.
"Te menette tänä aamuna Conciergeriehen, eikö niin?"
"Niin, vankilanpäällikkö on lähettänyt noutamaan minua."
"Tiedättekö mitä varten?"
"Jotakuta sairasta, jotakuta kuolevaa, ehkä kuolemaantuomittua varten."
"Te sen sanoitte: niin, teitä odottaa kuolemaantuomittu henkilö."
Vanha pastori katseli ritaria kummissaan.
"Entä tiedättekö, kuka tuo henkilö on?" virkkoi Maison-Rouge.
"En… en tiedä."
"No niin, tämä henkilö on kuningatar."
Apotti päästi tuskan huudahduksen.
"Kuningatar? Voi, hyvä Jumala!"
"Niin, hyvä herra, kuningatar. Olen kysellyt saadakseni tietää, kuka pappi lähetettäisiin hänen luoksensa. Sain kuulla, että se olitte te, ja niin juoksin tänne."
"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi pastori kauhistuen ritarin kuumeista äänenpainoa.
"Minä tahdon… minä en tahdo, hyvä herra. Minä tulin taivuttamaan teitä, pyytämään teitä, rukoilemaan teitä."
"Mihin?"
"Ottamaan minut mukaanne hänen majesteettinsa luo."
"Voi, te olette hullu!" huudahti apotti. "Mutta tehän syöksette minut turmioon! Mutta tehän syöksette itsennekin turmioon!"
"Älkää pelätkö mitään."
"Naisparka on tuomittu kuolemaan, hän on hukassa."
"Tiedän sen; en tahdokaan nähdä häntä yrittääkseni pelastaa hänet, vaan… Mutta kuunnelkaa minua, hyvä isä, tehän ette kuuntelekaan!"
"Minä en kuuntele teitä, koska te pyydätte minulta mahdottomia; minä en kuuntele teitä, koska te teette hullun tekoja", sanoi vanhus; "minä en kuuntele teitä, koska saatte minut pelkäämään".
"Rauhoittukaa, hyvä isä", sanoi nuori mies koettaen itsekin tyyntyä; "hyvä isä, uskokaa minua, olen täysin järjissäni. Kuningatar on hukassa, tiedän sen; mutta tahdon langeta hänen jalkainsa juureen, vaikka vain sekunniksikin: se pelastaisi minun henkeni. Ellen minä näe häntä, tapan itseni, ja koska te tulisitte olemaan minun epätoivoni syynä, te tappaisitte samalla kertaa sekä sielun että ruumiin."
"Poikani, poikani", sanoi pastori, "te pyydätte minua uhraamaan henkeni, ajatelkaa sitä! Niin vanha kuin olenkin, on elämäni tarpeellinen vielä monelle onnettomalle. Niin vanha kuin olenkin, tekisin itsemurhan, jos itse astuisin kuolemaan."
"Älkää kieltäytykö, hyvä isä", virkkoi ritari; "kuulkaa, te tarvitsette apulaisen: ottakaa minut, viekää minut mukaanne".
Pastori koetti saada takaisin jyrkkyytensä, joka rupesi horjumaan.
"Ei", sanoi hän, "ei, se olisi velvollisuuksieni rikkomista; olen vannonut uskollisuutta perustuslaille, olen vannonut sen sydämeni pohjasta, sieluni ja omantuntoni kautta. Kuolemaan tuomittu nainen on rikollinen kuningatar; suostuisin kuolemaan, jos kuolemani olisi hyödyllinen lähimmäiselleni, mutta en tahdo rikkoa velvollisuuttani."
"Mutta", huudahti ritari, "kun sanon, kun toistan, kun vannon teille, etten tahdo pelastaa kuningatarta. Kas, tämän evankeliumin, tämän ristiinnaulitun kuvan kautta minä vannon, etten mene Conciergeriehen estääkseni häntä kuolemasta."
"Mitä te siinä tapauksessa tahdotte?" kysyi vanhus järkytettynä sellaisesta epätoivon sävystä, jota ei voida jäljitellä.
"Kuulkaa", sanoi ritari, jonka sielu näytti etsivän tietä hänen huultensa yli, "hän oli hyväntekijäni, hän on hiukan kiintynyt minuun. Olen varma siitä, että minun näkemiseni tuottaisi hänelle lohdutusta hänen viimeisellä hetkellään."
"Siinäkö kaikki, mitä haluatte?" kysyi pappi tämän vastustamattoman äänensävyn järkyttämättä.
"Ehdottomasti kaikki."
"Te ette suunnittele mitään juonta koettaaksenne vapauttaa kuolemaantuomitun?"
"En minkäänlaista. Olen kristitty, hyvä isä, ja jos sydämessäni on valheen varjoakaan, jos minä toivon hänen jäävän eloon, jos teen mitä hyvänsä sen puolesta, rangaiskoon Jumala minua ikuisella kadotuksella."
"Ei, ei, minä en voi luvata teille mitään", sanoi kirkkoherra, jonka mieleen juolahtivat tällaisen varomattomuuden suuret ja lukuisat vaarat.
"Kuulkaa, hyvä isä", sanoi ritari syvän tuskan äänensävyllä, "minä olen puhunut teille tottelevaisen pojan tavoin; en ole puhunut teille muuta kuin kristillisistä ja armeliaista asioista; ei katkera sanakaan, ei ainoakaan uhkaus ole päässyt suustani, ja kuitenkin on pääni käymistilassa, kuitenkin polttaa kuume vertani, kuitenkin kalvaa epätoivo sydäntäni, kuitenkin minulla on aseita. Katsokaa, minulla on tikari!"
Ja nuori mies veti poveltaan välkkyvän ja hienon terän, joka heitti lyijynkarvaisen hohteen hänen vapisevalle kädelleen.
Kirkkoherra astui äkkiä syrjään.
"Älkää pelätkö mitään", sanoi ritari surullisesti hymyillen. "Tietäessään teidän pitävän sananne niin uskollisesti, olisivat toiset osanneet vaatia teiltä valan pelästyessänne. Ei, minä olen rukoillut teitä ja rukoilen vieläkin liittäen käteni yhteen ja kumartaen otsani maahan saakka: tehkää niin, että saan nähdä hänet yhden ainoan hetkenkin. Ja kas tässä on teille takuu."
Ja hän veti taskustaan kirjelipun, jonka ojensi apotti Girardille. Tämä kääri sen auki ja luki seuraavat sanat:
"Minä, René, Maison-Rougen ritari, ilmoitan Jumalan ja kunniani kautta, että olen kuoleman uhalla pakottanut arvoisan Saint-Landryn kirkkoherran viemään minut mukaansa Conciergeriehen hänen kieltäytymisistään ja vastaanhangoitteluistaan huolimatta. Minkä vakuudeksi olen merkinnyt
Maison-Rouge."
"Hyvä on", sanoi pastori. "Mutta vannokaa minulle vielä, ettette tee mitään varomatonta. Ei riitä, että minun henkeni on turvassa, minä vastaan vielä teidänkin hengestänne."
"Oi, älkäämme ajatelko sitä", sanoi ritari. "Te suostutte?"
"Täytyyhän sitä, koska te välttämättä tahdotte. Te odotatte minua alhaalla, ja silloin kun hän menee kansliaan, silloin saatte nähdä hänet…"
Ritari tarttui vanhuksen käteen ja suuteli sitä yhtä kunnioittavasti ja kiihkeästi kuin hän olisi suudellut ristiinnaulitun kuvaa.
"Oi!" mutisi ritari, "hän kuolee ainakin kuningattarena, eikä pyövelin käsi kosketa häntä".